Junamietteitä 2

Kävin eilen ystäväni kanssa Tampereen Työnväen Teatterissa katsomassa Elokuun, amerikkalaisen Pulitzer-palkitun perhedraaman. Näytelmään oli kerätty kaikki länsimaisen elämän vitsaukset: läheisen itsemurha, alkoholismi, lääkeriippuvuus, syöpä, pettäminen, avioero, raiskausyritys, insesti, sekä vaikeat ja kierot perhesuhteet. Leppoisaa lauantai-illan viihdettä siis! Näytelmässä perheen runoilijaisä katoaa ja löytyy hukuttautuneena, äiti sairastaa suusyöpää ja popsii pillereitä ihan harrastuksena ja kolme aikuista tytärtä kamppailevat omissa elämissään kuka minkäkin ihmissuhdeongelman kanssa. Onneksi synkkyys meni välillä jopa niin yli, että nauratti - tosin kaikki yleisössä eivät tätä tainneet tajuta. Eräässä kohtauksessa perheen kolme tytärtä huokailivat pitkien avioliittojen salaisuutta ja ottivat esimerkiksi omien vanhempiensa vuosikymmenten avioliiton, kunnes remahtivat yleisön kanssa nauruun todetessaan isänsä tosiaan tehneen itsemurhan. Loistoesimerkki onnellisesta avioliitosta, indeed, mutta eturivin eläkeläisnainen totesi ääneen: ”Mitä hauskaa tuossa nyt oli.”

Ihmissuhdeongelmien ja sairauksien ohella näytelmässä käsiteltiin myös kuilua kahden sukupolven välillä. Perheen äitiä Violetia tutuilla mustan komiikan keinoillaan raastavasti näytellyt Tuire Salenius laukoi tyttärilleen totuuksia siitä, kuinka hänen sukupolvensa oli taistellut elintasonsa eteen eivätkä tyttäret olleet koskaan kohdanneet oikeita ongelmia. Että tyttäret eivät arvostaneet heidän puolestaan tehtyä työtä, olivat tyytyneet vääränlaiseen uraan eivätkä olleet menneet ylöspäin samoin kuin vanhempansa. Perinteistä syyllistämistä, marttyyriutta, itsensä korostamista. Mutta sai taas miettimään, voiko toisen ongelmia ulkopuolinen mitenkään arvioida, vaikeuksia mitata ja tuskaa punnita. Olisin niin helposti sitä mieltä ettei, että jokainen tuntee tavallaan ja voi tuntea pienetkin asiat vaikka kuinka suurina ja vaikuttavina. Että vaikka me nykyajan kasvatit emme tiedä mitä on sota tai todellinen puute, niin me tiedämme mitä ovat yhteiskunnan kuormittavat paineet ja taakan alla painuva mieli. Olisinko siinä oikeassa vai ostamassa itselleni vain hyvää omaatuntoa, niin sitä en sitten tiedäkään.

Toinen itseäni mietityttänyt asia näytelmässä oli perheenjäsenten keskinäinen puhumattomuus ja sisarten etäisyys. Vakavista sairauksista ei toisille ollut kerrottu, uhkaavasta avioerosta vaiettiin, menneisyyden onnettomasta elämästä vain vihjailtiin. Miksi omia asioita ja ongelmia ei jaeta? Millaista puhumista ja jakamista läheisiltään voi odottaa? Itse pyrin kertomaan mahdollisimman paljon ja odotan sitä kyllä takaisinkin. Minusta keskustelut henkilökohtaisista asioista ovat osoitus siitä, että toinen on tärkeä ja läsnä elämässä. Ja päinvastoin: jos tärkeitä asioita on jätetty kertomatta, se tuntuu tietoiselta valinnalta pitää minut ulkopuolisena. Tämä koskee perheen lisäksi ystäviäkin ja tuntuu loukkaavalta, vaikka olisikin alunperin vain ajattelemattomuutta. Vaadinko minä liikaa?

Mutta eihän viikonloppu pelkkää synkistelyä ollut, kaukana siitä! Aurinkoinen Tampere näytti kauniilta, loistava kolmen ruokalajin ateria vei lievän ähkyn partaalle, pöytäseurueen äänenvoimakkuus kohosi kun kilvan puolustimme homojen oikeuksia, kengästäni irtosi korkolappu ja sain äidin kivat nilkkurit lainaksi, näimme hämmentävän Thriller-tanssiesityksen Keskustorilla lauantaiyönä kello kaksi, taksikuski avautui ihmisten sähläämisestä ja ortodoksisen kirkon kauneudesta ja sunnuntaiaamuna vessan ovessa odotti lappu: ”Sauna on päällä.”

Junamietteitä 1

Menin eilen nukkumaan seitsemältä illalla. Väsymys oli kiristänyt päätä koko päivän ja tiesin, etten pysyisi hereillä edes lasten nukkumaanmenoaikojen yli. (Sellaisten kuvitteellisten, lähipiirissäni ei lapsia ole (vielä)). Varttia vaille kahdeksan heräsin, kun oli pakko nousta vessaan. Aamulla.

Elämänhallinnassani on varmasti jotain pielessä kun tämä oli kolmas viikko, jolloin minun täytyy nukkua yli kellon ympäri kerätäkseni voimani jälleen. Minkä minä sille voin, että olen onnellisimmillani iltamyöhällä enkä malta mennä nukkumaan. Ja sitä paitsi näen toisinaan hyvin kummallisia unia ja viime yön kaltaiset pitkät yöunet tuntuvat olevan oivallinen maaperä niiden synnylle. Osa tietääkin väkivaltaisen lusikkauneni, jossa yritin selvitä Matrixin vihollisten tavoin sikiävien miesten käsistä – ainoana aseenani lusikka, jota survoin sitkeään lihaan. Tai yöllisen kohtaamiseni silpojamiehen kanssa, jonka kyseenalaisen harrastuksen yritin rakkaudellani muuttaa. Viime yönä sen sijaan näin positiivisemman unen. Veljeni oli raskaana. Kyllä, se tuntui yhtä luonnolliselta kuin kirjoitettuna näyttää. Hänen vaimonsa oli jonkin aikaa poissa, joten he olivat sopineet, että veljeni voisi hoitaa synnyttämisen. Miten tasa-arvoinen suhde! Vatsakumpu oli suuri ja täydellisen muotoinen, mutta synnytys oli niin lähellä, että se hieman vaikeutti jo olemista ja veljeni lepäilikin paljon. Koko aamun harmittelin, etten ehtinyt nähdä vauvaa, ennen kuin uni eteni seuraavaan lukuun.

Arkiaamut eivät suju yhtä hymyilyttävissä mietteissä. Saan itseni hereille sillä, että unohdan aikataulut ja suorittamisen hetkeksi ja keskityn kunkin päivän mielentilaan parhaiten sopivan musiikin löytämiseen. Jos onnistun, aamusta tulee onnistunut ja tyytyväinen, ja kasvoille räkivä räntäsadekin vain kuuluu musiikin luomaan kokonaiskuvaan. Bussissa vietän aina minuutin meditaatiohetken ja kuulostelen itseäni: Miten voin tänään? Millä mielellä menen töihin? Liian monena aamuna olen haikaillut olemattoman syysloman perään, mutta onneksi olen useimmiten ollut odottavaisen tyytyväinen.

Viime aikoina olen ajatellut paljon. Osa ajatuksista on niin tunnepitoisia tai henkilökohtaisia, joko minulle tai jollekin läheiselleni, etten osaa niistä oikein kirjoittaa. Monta viikkoa olen esimerkiksi tuntenut selittämätöntä luopumisen pelkoa, rintaa painavaa huolta siitä, että hetki on lyhyt ja läheiseni minulla vain sen hetken lainassa. Taistelen itsekkäiden halujen ja todellisen, avoimen läsnäolon välillä. Eikä tähän ollut edes mitään konkreettista syytä – ainakaan aluksi. Äidiltä tullut viesti mummon huonosta kunnosta sai minut hätääntyneeksi ja tuntemaan itseni huonoksi. Niin paljon minä pelkään pohjoisen matkojen kaivertamaa tyhjyyttä sisälle, elämänvoimien vähenemisen todistamista, paluumatkan surullisuutta ja oman elämäni pinnallisuuden näkemistä, etten ole lähellä vanhaa ihmistä. En osaa olla, en pääse. En kestä toisen kyyneliä, kun ne jäävät minulle etäisiksi enkä pääse toisen sisintä tarpeeksi lähelle. Miten tästä heikkoudestaan sitten keskustelisi.

Mutta tänään päivä on aurinkoinen ja olen matkalla Tampereelle. Ystäviä, teatteria, illallista ja virkistäviä ajatuksia. Intercity vaihtui ilokseni pikajunaan ja tietokoneen akku loppuu muutaman minuutin kuluttua. Jatketaan huomenna paluumatkalla.

Suomalainen sunnuntai

Miten väsynyt viikonloppu. Ylitöitä joka ikinen arkipäivä, eikä niitä hyväksi havaittuja 13 tunnin yöunia perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kirjan lukeminen niin lauantaina kuin sunnuntaina johti pitkiin, vaarallisen syviin päiväuniin, joista ylösnousemiseen ei pelkkä tahdonvoima riittänyt. Sen avulla tosin näki hyvin realistisia unia hereillä olosta, tekstiviestien lähettämisestä, valmistautumisesta ulos lähtemiseen, kunnes yllätti itsensä edelleen makaamasta silmät kiinni.

Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä. Suomalaisuuden rakkaita ja vähemmän rakkaita piirteitä on analysoitu ystäväpiirissäni tarkasti, mutta yksi niistä rakkaimmista kohtasi minut tänään ratikkapysäkillä. Kävelin Hesperian puiston läpi suuntanani WSOY:n runotapahtuma - hieman aikataulusta myöhässä, tietenkin. Alunperin tarkoituksenani oli kävellä, mutta kiivaasti etenevä kello suositteli julkista liikennettä. Ja onneksi suositteli, sillä pysäkilläni kanssani odottivat herra ja rouva Ahtisaari.

Missä muualla maan tunnetuin ja arvostetuin henkilö voi odottaa vaimonsa kanssa aivan rauhassa ratikkaa ilman yhtään turvamiestä – tai edes tarvetta niille? Missä muualla entinen presidentti ja Nobel-palkittu mies valitsisi kulkuvälineekseen ruuhkaisen ratikan taksin tai oman auton sijaan? Oi, Suomi. Eeva kiinnitti huomioni ensiksi. Tyylikkäästi ikääntynyt nainen kamelinvärisessä viittamaisessa takissaan huokui eleganssia vain kumartuessaan katsomaan pysäkin aikataulua. Martti sen sijaan oli kuin kuka tahansa 70-vuotias suomalainen mies, niin värittömän tavallinen että pysäkille tulleet ulkomaalaiset kiilasivat tyynesti hänen eteensä. Hetken kestäneen odotuksemme jälkeen saapunut ratikka oli aivan täysi, eikä kukaan huomannut entisen tasavallan presidentin läsnäoloa. Hän ei tehnyt pienintäkään numeroa itsestään, maksoi matkansa matkakortilla kuin muutkin ja kiitti vieressä ollutta naista kortin käytön opastuksesta. Seisoi vaimonsa kanssa edessäni pitäen samasta tangosta kiinni, sillä kukaan ei noussut antamaan heille istumapaikkaa. En tiedä, onko tämä tasa-arvoa vai piittaamattomuutta, mutta tuo hetki, jonka ikääntyneen pariskunnan kanssa jaoin, tuntui niin hellyttävältä ja herttaiselta, että sen hetken olin hyvin ylpeä Suomesta.

Ahtisaaret jäivät ratikkaan, mutta minä poistuin Lasipalatsilla ja kävelin Sanomatalolle. Astuin sisään jo alkaneeseen suloisen vähäeleiseen runotapahtumaan, jossa kuitenkin sain kuulla maan kuuluisimpien runoilijoiden tuotoksia heidän itsensä lausumina. Claes Anderssonin runo lokakuusta sai minut ostamaan hänen uusimman runokirjansakin:

Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut
maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa
Raitis ilma saa sydämen iloitsemaan luuhäkissään
tunkkaisen kesän jälkeen. Kaupassa ollaan yhtä mieltä, ettei
ilma ole kummoinen mutta viimein voi olla oma itsensä
toivoton janoinen allapäin äkäinen tyly paranoidi rahaton ja ruma

Niin masentava ja todellinen, mutta Anderssonin itsensä lausumana lähes koominen ja yleisön innostuneet reaktiot herättävä.

(Luetaan näitä taas ääneen syysöinä, sisaret. Ruokaa, viiniä ja runoja. Eikä haittaa, vaikka puheenaiheiden vakavuus veisikin minut hetkeksi viereiseen huoneeseen itkemään. Olette ystäviäni, ja minä saan olla minä. Kaikessa heikkoudessani ja epävarmuudessani ja totuuksissani, jotka valheiksi tai haaveiksi vielä joskus paljastuvat. Mutta saan olla ilman yhtään neuvoa siitä, mikä olisi minulle parempi tai miten tulisi toimia. Se on harvinaista, sisaret.)

Ei lokakuu ole minulle silti Anderssonin runon kaltainen, vaikka sen karu rehellisyys puhutteleekin. Se on kiirettä ja kynttilöitä. Se on keskusteluita, joita ei haluaisi keskeyttää, ja elämää, josta ei saa tarpeekseen. Väsymystä ja täyttä vauhtia.

Päiväni, viikkoni kuluvat nopeaan. Työmatkalla iloitsen ruskasta ja mietin, onko Hietaniemen hautausmaa kauneimmillaan nyt suurten lehtipuiden loistaessa oransseina ja värittäessä haudat pudonneilla lehdillään vai talvella, lohdullisten kynttilöiden loistaessa pimeydessä. Haaveilen aurinkoisista kävelyistä niiden lehtien tuoksussa, vaikka iltaisin väsymys viekin haaveilusta voiton. Tänään kuitenkin kävelimme kauppatorin rantaan katsomaan laivoja. Silja Line. Viking Line. Kaksi suurta purjealusta. Kaikki saman kuvan sisään mahtuneena, epätodellisena yhdistelmänä. Aurinko hehkui vielä merellä itse torin ollessa jo iltaa merkitsevän varjon peittämä. Mieletön tunne siitä, että elää tapahtumien keskellä, mahdollisuuksien satamassa. Helsinki on kaunis.