Tyhjässä talossa

Olipa kerran tyttö, joka halusi tulla niiden viisaiden naisten kaltaiseksi, joiden koti ja mieli oli aina avoin. Naisten, joiden luona poikettiin kun haluttiin ymmärtää jotain enemmän, joille soitettiin kun kaivattiin lohtua ja jotka kutsuttiin aina mukaan jotta illat olisivat täynnä lämpöä ja naurua.

Mutta kävikin niin, että tyttö ei kasvaessaan löytänyt viisautta vaan eksyi yhä enemmän. Hän pohti ja pohti, mutta ymmärsi aina vähemmän, eikä olisi jaksanut pohtia enää. Hän tunsi olonsa irralliseksi ja narut, joihin tarttua maan järistessä alla, tuntuivat olevan käden ulottumattomissa. Lapsuuden usko siihen, että parhaansa tekeminen loisi vaihtoehtoja tulevaisuudelle, oli osoittautunut toimimattomaksi. Seilaaminen väliaikaisesta väliaikaiseen oli vienyt toiveen siitä, että jokin olisi hänen omaansa. Hänen oli vaikea antaa kaikkeaan kun tekeminen tuntui vain välttämättömältä velvollisuudelta. Eikä hän ollut se lämmin ja naurava, vaan pelkäsi raskaina hetkinään tukahduttavansa muutkin. Sydäntään hän ei uskaltanut antaa.

Hänestä alkoi yhä enemmän tuntua, että tilanteessa oli kaksi täysin päinvastaista tapaa toimia. Hän saattoi joko jatkaa väliaikaisen etsimistä ja toivoa, että jokin vuosien saatossa tuntuisi enemmän oikealta. Että hän suorittamisen sijaan antaisi itsensä ja saisi myös paljon takaisin. Samalla pelotti, että se olisi vain arjen ja mielen täyttämistä kiireellä, joka veisi hänet yhä pidemmälle väärään suuntaan.

Toisaalta hän haaveili aikalisästä, täydellisestä irtiotosta kaikesta, unohtumisesta jonnekin vieraaseen ja arjen rutiineista tyhjään taloon. Ehkä se kursisi kokoon osaa siitä keskeneräisyydestä, joka hänen sisällään velloi ja esti tarttumasta mihinkään tosissaan. Autiot huoneet entisessä kotikaupungissa raottivat jo hieman ovea raittiiseen ilmaan, missä keskeneräinen minuus sai olla ja hengittää ilman sokeaa juoksemista velvoitteiden perässä. Entä jos lähtisikin kesäksi jonnekin pois. Vain olemaan, miettimään, lukemaan. Kenties kirjoittamaan, keskustelemaan ja juomaan hieman viiniä.

Mutta hän pelkäsi pakenevansa. Hän pelkäsi hylkäävänsä todellisuuden kieltäytyessään kohtaamasta sitä ja kenties kadottavansa yhteyden kokonaan.

Niinpä hän vain yritti tehdä, mitä häneltä odotettiin. Auringon laskiessa hän juoksi meren rantaan ja katseli taivaan palavaa hehkua. Hän huokasi syvään ja yritti nähdä maailman sellaisena kuin se oli. Ja olihan se hyvä. Hän ei vain itse ollut se nainen, josta oli haaveillut.

Täällä

Helkkarin kömpimistä tämä elämä.
Mistä minä tiedän:
ehkä jossain lennetään.
Mutta kun kerran on täällä,
leikitään että ollaan,
että on sanoja, esimerkiksi,
että muka ilmaistaan.
Että muka ymmärretäänkin,
näillä ehdoilla, täällä.
Ja koko ajan kaihertaa: Muualla. Muuta.

Aila Meriluoto: Silmämitta, 1969

- -

minussa on kirjoitusta kovin vähän tänään
mahtavia suunnitelmia suuriin valloitusretkiin

Siinä viime viikkojen ajatukseni A.W. Yrjänän sanoin. Minussa ei ole ollut mitään annettavaa, minussa ei ole ollut luovuutta, eikä kykyä nähdä mihinkään tämän hetken ulkopuolelle. Pääsiäisestä lähtien olen ollut tyhjä.

Matkustin pääsiäislomalla mummolaan Pohjois-Suomeen. Olin pakannut laukkuni täyteen inspiraatiota: kirjoja, elokuvia ja lehtiä. Tarkoituksenani oli kerrankin ehtiä lukemaan ja saamaan ajatuksia. Ottaa taukoa arjesta ja saada oma mieli hallintaan. Voivottelemisen ja perässä juoksemisen sijaan ottaa kiinni elämästä nyt, järjestellä sen palaset paikoilleen, jotta loman jälkeen juoksusuunta olisi selvä.

Mutta junamatkan istuinkin vain katsellen ikkunasta ulos raskaan ja kostean kevätlumen peittämiin metsiin. Loma antoi ajatuksille luvan tulla ja mennä. Niille ei tarvinnut olla tarkoitusta. Pohdinnan ei tarvinnut olla tie lopputuloksiin.

Katselin välillä junassa istuvia ihmisiä ja yritin selailla tuomiani lehtiä. Koin hämmentäviä välähdyksiä tavastani ymmärtää maailmaa. Halusinko nähdä maailman sellaisena kuin se todella on vai muokata maailmankuvastani itselleni sopivan ja helpon. Miksi minun on vaikea hyväksyä tietynlaisia elämäntapoja ja periaatteita. Onko oikein kieltää ne, jos ne saavat oloni epämukavaksi. Voinko silloin väittää tietäväni maailmasta mitään. Tunsin oman estyneisyyteni, ahdasmielisyyteni ja pelokkuuteni. Sitten välähdys katosi ja istuin taas hiljaa.

Liekö syynä pohjoisen hiljaisuus vai vanhuuden sairauksia käsittelevät keskustelut, mutta pääsiäisenä minä tyhjenin ja välähdyksetkin jättivät tulematta. Kirjat ja elokuvat laitoin koskemattomina takaisin hyllyyn loman jälkeen. Viime lauantai oli ensimmäinen päivä, jolloin koin pientä intoa asioihin tarttumiseen ja syventymiseen. Sitä ennen se oli ollut väkinäistä ja välttelevää.

Sillä organisointi-, hallinta- ja suunnittelupuoleni ovat nukuksissa. Olen unohtanut ajan. Olen unohtanut huomisen. Tänään kävellessäni keskustaan sen näin. Huomasin, etten tiennyt, mitä kello oli. En tiennyt, mihin olin menossa. En tiennyt, mistä myöhemmin tarvitsemani bussi lähtisi. Eikä se häirinnyt minua, päinvastoin.

Haluan haahuilua. Haluan epämääräisyyttä. Haluan unohtaa ajan joka kuluu. Mahdollisuudet joita en käytä. Unelmat jotka jäävät. Arkiaamuisinkin saatan herätä seitsemältä, mutta unohtua kuuntelemaan koko levyllisen musiikkia. En osaa edes esittää nyt muuta.

Välillä mietin, miten minusta tuli tällainen ja onko tämä pysyvää. Toisaalta haluaisin olla oma entinen itseni. Ehkä kesä täyttää minut jälleen.