Kertoisiko joku, miten alaselän voi nukkua niin kieroon, ettei sängystä pääse ylös ilman tukea, kävellessä pitää todella keskittyä, kumartamisesta voi vain haaveilla ja istuessa saa irvistellä? Aivan käsittämätöntä. Sen vielä ymmärtäisin, että huonossa asennossa nukkuminen saisi niskat vähän jäykiksi, mutta että alaselän vaatimaan kipsiä ylleen liikkumattomuuden takaamiseksi?
Maanantai.
Onneksi mielessä ovat edelleen muistot viikonlopulta, jolloin masterparty kajahti Marjaniemessä ja unohdin keski-ikäisen elämäni tanssiessani taas villin nuoruuden hetkiä aamuun asti. Tahmainen lattia, bassosta tärisevät seinät ja musiikille antautuvat ihmiset. Vasta naapuriperheiden herätessä sohville lepäämään vetäytyvä juhlakansa. Kenkien, takin ja laukun etsintä iltapäivän pysähtyneenä hetkenä, oven hiljainen sulkeminen jättäen talon tarvitsemaansa uneen.
Elämän arvaamattomuuden onni.
Another turning point, a fork stuck in the road Time grabs you by the wrist, directs you where to go So make the best of this test, and don't ask why It's not a question, but a lesson learned in time
It's something unpredictable, but in the end it's right. I hope you had the time of your life.
Mmm. Mukillinen kuumaa, makuhermot tyydyttävää glögiä. Marraskuun lopun sateisissa illoissa on jotain hyvääkin.
Kumma kyllä, olen ollut tänään äärimmäisen hyvällä tuulella. Nukuin loistavasti, vietin aamulla erittäin miellyttävän hetken kahvikupin ja hesarin seurassa ja kävellessäni lounaalle aurinko paistoi kasvoilleni niin, että hämmästyin itsekin voidessani laittaa aurinkolasit päähän. Pukeutuessani fiilistelin kunnon brittiteinityttömusiikkia (hävettäisi jos minulla olisi tapana) ja vibraattoriripsivärini vain lisäsi aamupäivän riemua.
Tuota pientä auringon vilahdusta huolimatta loppupäivän sitten satoikin, koulun ravintolassa syötiin paperilautasilta ja kirjaston tulostimen työskentely kuulosti äärimmäisen tuskalliselta. Mutta minä keskityin ystäväni kanssa tuttikaulakorujen, trumpettihousujen ja kiiltokuvakansioiden muistelemiseen – oi ihana lapsuus! Ymmärtämättä itsekään miksi, olen hymyillyt ja nauranut onnellisena koko päivän. Ihanaa, ettei aina tarvitse konkreettista syytä.
Viimeksi kirjoitin kovin ahdistuneena. Minusta tuntui siltä kuin kunnon kauppislaisena tulisi olla oma elämä ja ura suunniteltuna, eri vaihtoehtojen hyötysuhteet laskettuina ja kunnianhimoinen, selkeä ohjelma elämälle, jota nyt raivokkaasti toteuttaa. Ja kuten minulle kommentoitiinkin, ei asioita tulisi ottaa niin vakavasti. Tiedän sen itsekin, aina sitä vaan ei muista. We only live once, so we better enjoy it. Olenkin hämmästynyt siitä, kuinka paljon olen tässä suhteessa muuttunut. Elämäni yläasteelta lukioon ja lukiosta korkeakouluun eteni niin suoraviivaisesti pohtien sitä, mikä olisi kannattavaa ja mikä antaisi tulevaisuudelle mahdollisimman laajat mahdollisuudet. Ja muistan vielä, kuinka Montrealissa syksyllä 2006 puhuin paljon siitä, kuinka olen kyllästynyt elämään tulevaisuutta varten, suunnittelemaan aivan kaiken, elämään kalenteri aina auki viikkoagendan tarkistamista varten. Nyt minusta sen sijaan tuntuu, että mietin vain juuri tätä hetkeä. Mitä haluan nyt, millainen ihminen olen nyt, mitä tarvitsen ja missä haluan kehittyä. En sitä, mikä nettonykyarvolaskelmien (NPV) jälkeen on kannattavin vaihtoehto. Ha, kauppis päästi lävitseen luopion, kaduttaa varmaan (joka tosin istuu kotonansa kauluspaidassa ?!?).
Mutta kuten rakas veljeni minulle kerran totesi, olin noina suunnitelmien ja kannattavan käytöksen aikoina myös tylsä - ja olen asiasta harvinaisen samaa mieltä. Niinpä elämäni tavoitteena on nyt olla mielenkiintoinen, nimenomaan itseni vuoksi, ja tehdä valintoja, jotka edesauttavat tätä suureellista päämäärää. Ja jotenkin tuntuu, etten tule siksi noudattamaan kauppatieteiden maisterille piirrettyä polkua, mutta mitäs väliä sillä on. Enemmän kuin maisteri, minä olen minä. Toivottavasti toisinaan mielenkiintoinen sellainen. ☺
Tiedättekö sen tunteen, kun on aivan sekaisin, ei tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta silti koko ajan tuntuu, että jotain pitäisi? Minusta tuntuu juuri nyt siltä. En osaa rauhoittua, sillä mielessä pyörii kysymyksiä, maailma menee eteenpäin ja minun pitäisi päättää, missä kohtaa hypätä kyytiin. Mistä tietää, että päätös on hyvä? Voiko elämäänsä ja uraansa suunnitella niin, että osaa sanoa, mikä on uran kannalta hyvä päätös? Ja jos ei osaa päätöstä suoraan urahyödyllä perustella, onko se silloin väärä?
Tuskailen siis työpohdintojeni kanssa jälleen. Mutta! Hahaa, olen sentään tehnyt muutakin! Katsonut ahkerasti Englannista ostamiani Rimakauhua ja rakkautta -dvd:itä nimittäin. Vaikken muistanutkaan, että lähes joka jaksossa käsitellään jonkun päähenkilön uskottomuutta, sarjan aito tunnelma on niin nautinnollista, että koen jopa oppivani henkilöiltä jotain heidän heikkouksistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Tällaista sarjaa voi katsoa aina uudestaan, sillä sitä katsoo sen hetkisestä tilanteestaan käsin, huomaa omaan elämäänsä juuri silloin vertautuvat asiat.
Niinpä minä kiinnitin huomiota siihen, mitä Karen sanoi Rachelille. Se meni jotenkin niin, että menneitä päätöksiä on turha katua, koska aikoinaan ne tuntuivat hyviltä eikä niiden seurauksia mitenkään voinut ennustaa. Keskustelu liittyi alunperin Rachelin tekemään aborttiin, mutta sen voi oikeastaan liittää mihin vain. Enkä minä oikeastaan kadukaan mitään, sillä näen menneisyyden ainoana tapana olla, kuka olen nyt, ja pyrin mieluummin suuntautumaan tulevaisuuteen ja kehittämään sitä. Mutta entä nyt, kun minun pitäisi osata tehdä päätöksiä elämäni ja urani kannalta, enkä minä tiedä mikä kannattaa? Täytyy varmaan vain uskaltaa päättää jotain, jotta pääsee eteenpäin. Seurauksia ei voi ennustaa.
Takana on Lontoo, bussimatka nummien välitse sekä aina yhtä sykähdyttävät Torquayn kalliot. Kun olin päässyt yli suuresta turhautumisen ja raivon purkauksesta Helsinki-Vantaalla henkilökunnan näytettyä suurenmoista palvelualttiutta pyörätuolissa istuvan naisen auttamiseksi eteenpäin (voihan kirosanoja lukea huulilta?), pääsin onnelliseen matkatunnelmaan. Mutta sainko minä sitä, mitä hain? Tunnetta siitä, että on jossain, on jotakin?
Tulin takaisin täydempänä kuin lähdin. Tunnen sen selvästi. Täällä minussa oli jokin kolo, joka odotti jotain varmuutta tai tietoa, jotta voisin varmempana elää elämääni nyt ja suunnitella eteenpäin. Lentokoneessa, junassa, metrossa, bussissa matkustaessani koin ihanalla tavalla olevani itsenäinen, tekemisistäni vastuussa ja toisaalta hurmaavan vapaa myös olemaan vain itseni ja vain itseni takia. Ja ehkä löysinkin jotain, tai sain ainakin uutta energiaa etsiä.
Lontoossa tapasin niinikään töitä etsivän ystäväni, joten keskustelut polveilivat nähtävyyksien lisäksi oman työroolin etsimisessä. Missä vaiheessa kuuluu niellä ylpeys ja hankkia mitä tahansa töitä? Mihin asti on valmis lähtemään ja mistä haaveista luopumaan? Milloin on työnhakijana tehnyt tarpeeksi? Milloin on hyvä? Itseni kaltaiselle ikuiselle pohdiskelijalle tällainen pohdinta johtaa aina kaiken kyseenalaistamiseen: olenko minä ylipäätään hakemassa nyt itselleni oikealle polulle?
Astuessani sisään Charing Cross Roadin kirjakauppoihin minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että en. Halusin poimia viestinnästä, sosiologiasta, mediasta ja ties mistä kertovia kirjoja, ja istuutua korkeiden hyllyjen juurelle ja oppia. Tunnereaktio oli yllättävän vahva, sillä pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että olin Oikeassa paikassa. Että tekemättömyyden, arjen rutiinien, nähtävyyksien kiertämisen ja muun jälkeen olin jossain kokemassa juuri sitä, mitä minun kuuluikin.
Toisen täydentävän kokemuksen koin perjantaina, kun lähdin kävelemään sateiseen Notting Hilliin. Kierrettyäni aikani pieniä liikkeitä ja Portobellon kojuja istahdin kahvilaan ihmettelemään lontoolaisia ja kokemaan hetken heidän arkeaan. Viereisessä pöydässä istui kaksi nuorta naista suunnitelmiinsa uppoutuneina. Heillä oli molemmilla muistikirjat edessään, he keskustelivat innostuneina ja välillä piirsivät tai kirjoittivat ajatuksiaan ylös. Ja minä halusin olla toinen heistä. Halusin sellaisen muistikirjan, halusin luoda itse jotain, halusin ideoida jonkun kanssa, halusin kokea tekeväni jotain omaa ja jotain yhteistä. Kirjoittaa ylös mitä ajattelen, kuvailla sen mitä näen, hahmotella paperille sen mitä koen.
Tämä on varmaankin se hetki, kun pitäisi osata lopettaa haaveilu, nähdä ettei elämä ole elokuvaa, että on erikseen työ ja harrastukset, matkustaminen ja arki, unet ja todellisuus. Mutta jotakin tuosta hetkestä jäi, sillä minä kävelin seuraavaan kirjakauppaan ja ostin keltaisen muistikirjan.
Lapsena yritin päiväkirjan kirjoittamista useasti, mutta en onnistunut siinä. Kuvailin päiviäni koevastauksen hartaudella, yrittäen luoda jokaisesta tekstistä rakenteellisesti selkeää, kaikki viittaukset, nimet ja tilanteet ulkopuoliselle lukijalle selittävää. Kirjoittaminen tuntui niin kovin raskaalta ja päiväkirjaan tarttuminen tiesi pitkää istuntoa ja lyijyisiä sormia. Ja eihän siinä ei ollut yhtään minua.
Niinpä istuessani paikalleni Torquayyn matkaavaan bussiin päätin jotain: tästä muistikirjasta tulisi minua. Kirjoittaisin siihen ajatuksiani ja huomioitani täysin kritiikittömästi, sanavalintoja miettimättä ja muokkaamatta, ajatuksenkulkuja selittämättä. Ottaisin vain niin sanottuja ajatusvalokuvia, hetkellisiä välähdyksiä mielestäni.
14.11.2009 Bussissa Exeterin halki. Haikea olo, johtuukohan Mobysta, hämärästä vai muistoista. / Ihana kurkistella ihmisten elämiin. Paikallisessa uimahallissa lasten tapahtuma. Pienet uimapukuiset lämmittelevät hyppyharjoituksin ringeissä, katsomot lastensa puolesta jännittäviä aikuisia täynnä. Maailmassa tapahtuu niin paljon samaan aikaan. Tärkeitä hetkiä toisille, yhdentekevämpiä meille muille. / Bussi tärisee. Jäljellä enää minä ja muutama muu. / Ulkomailla ulkopuolisuuden tunne on ymmärrettävää. Siksikö hyvä olla?
Teksti tökkii, eikä arkisessa vaatimattomuudessaan täytä tekstille yleensä asettamiani vaatimuksia. Mutta tuon uhraamani minuutin ansiosta muistan tarkalleen mitä näin –niin silmilläni kuin mielessäni – kun bussi ajoi lasiseinäisen uimahallin ohi ja tunsin vahvasti, kuinka koko ajan, kaikkialla, on jonkun elämässä suuri hetki. On turha yrittää väkisin hankkia jonkin ulkopuolelta annetun määritelmän mukaisia saavutuksia, sillä ne muuttuvat seuraavassa tilanteessa, hetkessä, paikassa. Noille lapsille tuo uimakilpailu merkitsi paljon, vaikken minä ollut siitä tietenkään edes tietoinen. Eli uskalla Anna miettiä vain sitä, mikä juuri sinulle on tärkeää...
Torquay oli kaunis ja syksyisyydessään ihanan utuinen. Tietysti sairastuin ikävään flunssaan ja suunnittelemani koiralenkit jäivät vähäisiksi, mutta sain ihailla Musen kotimaisemia, sujauttaa jalkani kuumavesipullolla lämmitettyyn vuoteeseen ja leikkiä innostuneiden koirien kanssa reiteni mustelmille. Ensi kesänä taas. ;)
***
Ai miksi Queen? Kappaleen pakahduttava hienoushan ei ole vuosien kuluessa mihinkään kadonnut, mutta ei tässä nyt vain historian helmiä muistella. Parin päivän aikana sain nimittäin itseni koukkuun Britannian X Factoriin (Go Danyl!), missä laulettiin lauantaina – mitäpä muutakaan – Queenia. Sain lisäksi kunnon annoksen kuningaskunnan päätähden, Katie Pricen aka Jordanin, suuria ajatuksia viidakossa. Todella, tämä matka oli antoisa!
Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin kävelisin päiväni jossain puurossa, jonka tympeä tuoksu turruttaa ja liisterimäinen koostumus tekee askelista raskaat ja lyhyet. Tampere-viikonloppu herätti unesta hetkeksi: sievät kahvilat hellivät mieltä, Meidän isä on parempi kuin teidän isä –keilausturnaus nauratti, koko perheen idyllinen kokkaushetki avokadon, bataatin ja kuhan parissa muistutti siitä, että perhe-elämäni on toisinaan erityisen hyvää (vaikka itse kuorinkin punajuuria ja väri pinttyi ihon poimuihin tehden käsistäni sairaan näköiset). Mutta sunnuntai-iltana puuro alkoi taas jähmettyä ja minä sen mukana. En oikein osannut edes vastata äidin kysyvään ilmeeseen. Itselleni selitin, että tämä on sitä itsenäisen ihmisen kaipuuta omaan tilaan, kotiin ja kaupunkiin. Vaikkei se ihan niin mennyt.
Toisinaan pelkään, että olen turruttanut itseni tänä syksynä niin, etten enää osaa paahtaa aamusta iltaan, olla aidosti sosiaalinen ihmisten keskellä useita päiviä, säilyttää sitä positiivisuutta, mikä oikeasti jossain minussa kyllä elää. Olin sisäisesti kovin uupunut nähdessäni ystäviäni sinä sunnuntai-iltana, mutta tsemppasin itseni olemaan normaali minäni, sillä siten sain heidän seurastaan imettyä sitä energiaa, mitä oikeasti tarvitsen. Tänään pelkäsin, että olisin liian hiljainen tai omiin ajatuksiin taipuva, enkä ollenkaan niin seurallinen ja iloinen kuin ihmisten kanssa kuuluu. Onko se sitä, että vietän nykyisin liikaa aikaa yksin? Vai vain sitä, että minulla on liikaa aikaa? Kävellessäni maanantaina iltapäivän pimeydessä ranskan tunnille huomasin olevani varsin epätoivoisella tuulella, enkä oikein osannut selittää itselleni sitäkään. Paitsi että päiväni ovat toisinaan niin puuroa, ettei mikään maistu.
Ja siksi huomenna alkavaa viikon Englannin matkaa edeltääkin suuri helpotuksen tunne. Marraskuinen arki on kaikessa tyhjyydessään kuluttavaa ja väsyttävää, joten on ihanaa päästä hetkeksi oikean elämän pyörteeseen, tuntea olevansa siellä missä tapahtuu, jotenkin pääsemässä eteenpäin.
Tosin inhoan pakkaamista. Valitsen vaatteet päälleni aina fiilispohjalta, joten kuinka voisin ennustaa fiilikseni seuraavan viikon ajalle? Lisäksi syvällinen pohdinta siitä, mitä kosmetiikkaa, koruja ja kirjoja (laukuista ja kengistä puhumattakaan) matkalla tarvitaan, tuntuu liian raskaalta edes aloittaa.
Inhoan painavan matkalaukun raahaamista asunnosta kadulle, kadulta ratikkapysäkille (yleensä tässä vaiheessa muistan unohtamani elintärkeän lääkekuurin ja joudun raahtaamaan laukun ensin mäkeä ylös kotiin ja sitten takaisin pysäkille). Viimeistään maksaessani bussilippua ja yrittäessäni mahtua leveän kuljetukseni kanssa käytävällä eteenpäin ovat sukkahousut rikki ja sääret mustelmilla. Housuja en pue.
Mutta kun kävelee turvatarkastuksen läpi ja saa esitellä vartalonsa virheet mukavalle tarkastajatädille, alkaa rintakehässä kuplia keveys. Minä pääsen maailmalle, tulen näkemään uusia asioita ja saan olla hetken irti tästä kaikesta!
Suunnitelmissani siis ensin kävelyä Lontoon kaduilla ja sitten tunnelmointia Torquayn merituulissa. Viime matkalla odottelu Gatwickin lentokentällä sai minut pohtimaan iPodin muokkaamaa maailmankuvaani. Katsoin penkkien välistä juoksevaa naista, jonka olemus ja liike kertoivat tukahdutetuista tunteista ja koetuista menetyksistä. Vai kertoivatko? Toisaalla vanhan parin keskustelu näytti romanttiselta ja kadehdittavan onnelliselta. Näenkö minä sen todella? Asemalla todistamani hetki tuntui merkitykselliseltä, sillä kuuntelemani musiikki loi sille elokuvan taustamusiikin kaltaisen viitekehyksen, jonka tunnelmissa tulkitsin näkemiäni ihmisiä ja tapahtumia. Ehkä näinkin tosiasiassa väsyneen perheenäidin ja riitelevän avioparin. Mutta edelleen kuuntelen iPodiani aina ollessani liikkeessä, täytyyhän elämässä olla enemmän elokuvaa. Miltähän Gatwick näyttää tällä kerralla..?
Isänpäiväviikonloppuna palataan kotiin, kokoonnutaan koko perhe ruokapöydän ääreen istumaan iltaa ja keskustelemaan perinteiset filosofiset pohdinnat läpi: mihin maailma uskoo ja miksi, mikä on länsimaisen kulttuurin merkitys tässä, miten me pöydän ympärillä istujat suhtaudumme perinteisiin, kirkkoon ja eriäviin mielipiteisiin. Veljelläni oli aiheista intohimoisia puheenvuoroja ja varmoja kannanottoja, kun taas itse olin enemmän hiljaa ja toin esiin lähinnä pehmentäviä huomioita. Ehkä tällainen joustavuus ja ehdottomien mielipiteiden välttäminen on laiskuutta (kuten toisinaan pelkään omalla kohdallani), tosin vanhempieni kokemuksen mukaan vuosien kuluessa tapahtuu oman tietämyksen rajallisuuden hyväksymistä ja erilaisten näkökulmien ymmärtämistä ja se saa aikaan mielipiteiden pehmentymisen. Anna Keski-ikäinen siis. No, olihan meillä glögiä ja pipareitakin.
Kotiviikonloppuun kuuluvat myös lukuisat muut perheaktiviteetit, kuten sisustusliikkeissä kaiken sievän hypistely sekä mahdollisista lampuista, ovikransseista ja pöytäliinoista kiisteleminen. Tällä kertaa kävin myös elokuvissa äitini kanssa haaveilemassa ranskalaisesta tyylikkyydestä Audrey Tautoun esittämän Coco Chanelin inspiroimana. Loskasateesta huolimatta myös kävely Plevnalta autolle vietettiin ranskalaisen viehkeissä tunnelmissa, sillä täytyyhän elokuvaelämystä aina keskustellen purkaa. Ihmettelimme Cocon uskallusta olla oma itsensä röyhelöin koristellulla aikakaudella ja pyrkimystä työssäkäyväksi naiseksi aviovaimon maksetun elämän sijaan. Ja hieman yllättäen äitini totesi, että hänestä minussa ja Cocossa oli jotain kovin samanlaista. ”Ai se, että hän meni loisena asumaan rikkaan miehen luokse, eli tämän rahoilla ja hyödynsi suhteita?” Kuulemma ei se. Vaan se, että Coco taisi kokea olevansa usein ulkopuolinen.
Olenkohan minä avautunut tästäkin aiheesta vai onko se niin läpinäkyvää? Olen nyt vuorokauden miettinyt äitini sanoja ja hämmästynyt, kuinka yksinkertaisella sanalla voi kuvata omia epämääräisiä tunteitani. Sillä kyllä minä todella koen olevani ulkopuolinen. En niin, että minut olisi jätetty ulkopuolelle jostakin ryhmästä tai ilmiöstä, ei ollenkaan. Mutta koen pohtivani asioita, mitkä muut ottavat itsestäänselvyytenä ja jo ymmärtävät. Siinä, missä muut suunnittelevat uria, perheitä ja tulevaisuutta, minä taistelen kovasti ymmärtääkseni ylipäätään, mitä tarkoittaa elää. Maailman tapahtumat, ilmiöt, ihmiset, aatteet, arvot ja koko arki tapahtuu paljon pienemmässä mittakaavassa kuin se, mitä haluan ymmärtää. Toisinaan toivoisin, ettei minulla olisi tarvetta pohtia näin ja voisin vaikka olla sisustussuunnittelija ja luoda ihmisille kauneutta koteihin. Minusta ei vain ole siihen, tarve ymmärtää jotain suurempaa olemassaolon taustalla on vaativa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä selittää paljonkin, miksi en ota palavasti kantaa ilmastonmuutokseen tai ihmisoikeuskysymyksiin tai syvenny tieteen ihmeisiin. Minun pitäisi selvittää olemassaolon idea ja rakenne kaiken taustalla, ennen kuin yhdelläkään mainitun kaltaisella yksityiskohdalla olisi merkitystä. Innostun toki vaikka kauniista vaatteista ja ihmisten toiminnan epäoikeudenmukaisuus kyllä saa minut raivoihinsa, mutta silti minusta tuntuu että ne ovat vain pintaa jonkun suuremman kysymyksen edellä. Ja tämä kysymys pitää minut ulkopuolisena, koska taistelen sen kanssa yksin.
Huh. Pohdintani sukeltelee taas sillä tasolla, että sitä tuskin tajuaa. Ei huolta, en minäkään tajua, sillä muuten osaisin kuvata sen paremmilla sanoilla. Oikeastaan on vain tunne siitä, että minulla on jotain suurta käsittelemättä. Paino siitä, että en voi toimia ja ajatella niin kuin yleensä toimitaan, sillä silloin menisin pinnalla eteenpäin mutta syvyyksissä piileskelisi jokin mysteeri, joka voisi vielä upottaa minut. Olen niin keskeneräinen, että minun on vaikea keskittyä johonkin niin pieneen, kuten urasuunnitteluun tai vaikka asunnon ostoon. Sillä pieniltä asioilta ne minusta tuntuvat. Tämän takia en ole varmaan yhtä ahdistunut nykyisestä elämäntilanteestani kuin voisin olla. Minulla on suurempi prosessi kesken. Ongelmana vain on, etten tiedä mistä löytää mysteeriin ratkaisua, sillä en edes osaa kunnolla muotoilla kysymystä.
Mutta hei, onhan meillä internet ja 24h-pääsy kaikkitietävien oraakkeleiden puheille. Ehkä saan rauhani jo tänä yönä!
Kysymyksen esitit: "Mikä on mysteerini ratkaisu?" Vaan tuli vastauskin: "Kaikki, oi sinä outo ihmisolento."
Pimeys yllättää joka vuosi. Ulkona kävellessä yrittää avata silmiään enemmän ja räpytellä, jotta hämärän luoma sumu silmistä katoaisi. Näkymättömyys ahdistaa, sillä pimeys todella peittää kaiken. Paitsi silloin kun sataa lunta. Silloin ilman mustuuden rikkovat valkeat pisteet, jotka juoksevat kiireellä mereltä kaupunkiin ja pyörivät leikeissään. Katulamppujen valokeilaan muodostuu liikkuvia vaaleita patsaita ja Hesperian puiston lehtimaton värisävyt tasaantuvat vaalean kellertäväksi. Pimeys ei ole enää painostava. Pimeys ei ole pysähtynyt. Ilma on liikkeessä ja se jättää nopeasti sulavat muistot silmäripsiin ja takinkaulukseen. Kuinka idyllistä onkaan katsella tätä raitiovaunun ikkunoista ja jättää askelten kuviot näyttämään tietä pysäkiltä kotiin. Ainakin vielä näin alkutalvesta...
Lumisade siis yllätti minut palatessani Kino Carusellista meren rannalta. Onneksi minulla oli ihana, harmaa piponi! Illan elokuvana oli Wim Wendersin ohjaus Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin) vuodelta 1987. Tumma, italialainen paahto maistui sodanjälkeisen ja modernin Berliinin kuvia katsellessa. Elokuva kertoo enkelistä, joka liikkuu näkymättömänä ihmisten joukossa, kuuntelee heidän ajatuksiaan ja pyrkii auttamaan yksinäisiä ja masentuneita. Sitten hän tapaa trapetsitaiteilijattaren, rakastuu ja haluaa muuttua ihmiseksi.
Nautin elokuvan tunnelmasta ja tarinasta, alun mustavalkoisuudesta ja värien lisääntymisestä enkelin ihmisyyden kasvaessa, vaikka runolliset puheenvuorot ja trapetsitaiteilukohtaukset tuntuivat välillä liian pitkiltä. Jäin kuitenkin jo heti alussa pohtimaan elokuvan teemaa ruumiillisuudesta ja henkisyydestä. Enkeli toivoi voivansa oikeasti tuntea kylmyyden, maistaa kahvin, nähdä värit ihmisten ajatusten lukemisen sijaan. Olen nimittäin miettinyt tätä itse aikaisemmin ja ajatellut, että elämä olisi niin paljon helpompaa ilman ruumiillisia paineita, odotuksia ja hyväksynnän hakemista. Millainen olisi maailma, jos ruumiilliset teot ja toiveet olisivat toissijaisia, ja ajatukset, keskustelut ja tunteet olisivat pääroolissa? Välillä tuntuu, että ainakin minä voisin silloin paremmin, kun ei tarvitsisi jatkuvasti taistella itsensä kanssa ja pyrkiä hyväksymään sitä mitä on, miltä tuntuu ja miltä näyttää. Mutta voisinko sitten luopua siitä, miltä tuntuu kun pakkasesta tullessa saa käteensä kupin kuumaa kahvia? Tai kun saunan jälkeen saa kuivata itsensä pehmeään pyyhkeeseen? Miltä painosta tullut lehti tuoksuu? Kuinka auringonpaiste kuumottaa iholla? Kun lenkin jälkeen saa nostaa jalat ylös ja tuntea väsyneen rentoutumisen leviävän lihaksiin?
Eksistentiaalinen pohdintani on siis jälleen vauhdissa. Enkä saa kysymyksiini oikein mitään vastauksia. Arjen toiminnassa ne myös unohtuvat ja hyväksyn maailman sellaisena kuin se on, vaikka jossain taustalla epäröi yhä vaimennettu ääni: miksi me olemme tällaisia?
Henkimaailma kuvattiin elokuvassa mustavalkoisena. Se sai huomion kiinnittymään kasvoihin, tunnelmaan ja varjoihin, mutta jätti silti mystisen vaikutelman, etten näe kaikkea sitä mikä on olemassa. Ja kun enkeli muuttui ihmiseksi ja sai ihmisen aistit, maailman näki todellisena kaikissa väreissään. Ehkä ruumis on siis hyväksyttävä, jotta saisi kokea sulavat lumihiutaleet poskilla, tuntea puhtaiden lakanoiden pehmeyden iholla ja maistaa pipareiden ja sinihomejuuston pettämättömän yhdistelmän - nähdä maailman kaikissa väreissään. Ehkä minä vielä opin.
