Haluan lentää keveänä hetken

Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin kävelisin päiväni jossain puurossa, jonka tympeä tuoksu turruttaa ja liisterimäinen koostumus tekee askelista raskaat ja lyhyet. Tampere-viikonloppu herätti unesta hetkeksi: sievät kahvilat hellivät mieltä, Meidän isä on parempi kuin teidän isä –keilausturnaus nauratti, koko perheen idyllinen kokkaushetki avokadon, bataatin ja kuhan parissa muistutti siitä, että perhe-elämäni on toisinaan erityisen hyvää (vaikka itse kuorinkin punajuuria ja väri pinttyi ihon poimuihin tehden käsistäni sairaan näköiset). Mutta sunnuntai-iltana puuro alkoi taas jähmettyä ja minä sen mukana. En oikein osannut edes vastata äidin kysyvään ilmeeseen. Itselleni selitin, että tämä on sitä itsenäisen ihmisen kaipuuta omaan tilaan, kotiin ja kaupunkiin. Vaikkei se ihan niin mennyt.

Toisinaan pelkään, että olen turruttanut itseni tänä syksynä niin, etten enää osaa paahtaa aamusta iltaan, olla aidosti sosiaalinen ihmisten keskellä useita päiviä, säilyttää sitä positiivisuutta, mikä oikeasti jossain minussa kyllä elää. Olin sisäisesti kovin uupunut nähdessäni ystäviäni sinä sunnuntai-iltana, mutta tsemppasin itseni olemaan normaali minäni, sillä siten sain heidän seurastaan imettyä sitä energiaa, mitä oikeasti tarvitsen. Tänään pelkäsin, että olisin liian hiljainen tai omiin ajatuksiin taipuva, enkä ollenkaan niin seurallinen ja iloinen kuin ihmisten kanssa kuuluu. Onko se sitä, että vietän nykyisin liikaa aikaa yksin? Vai vain sitä, että minulla on liikaa aikaa? Kävellessäni maanantaina iltapäivän pimeydessä ranskan tunnille huomasin olevani varsin epätoivoisella tuulella, enkä oikein osannut selittää itselleni sitäkään. Paitsi että päiväni ovat toisinaan niin puuroa, ettei mikään maistu.

Ja siksi huomenna alkavaa viikon Englannin matkaa edeltääkin suuri helpotuksen tunne. Marraskuinen arki on kaikessa tyhjyydessään kuluttavaa ja väsyttävää, joten on ihanaa päästä hetkeksi oikean elämän pyörteeseen, tuntea olevansa siellä missä tapahtuu, jotenkin pääsemässä eteenpäin.

Tosin inhoan pakkaamista. Valitsen vaatteet päälleni aina fiilispohjalta, joten kuinka voisin ennustaa fiilikseni seuraavan viikon ajalle? Lisäksi syvällinen pohdinta siitä, mitä kosmetiikkaa, koruja ja kirjoja (laukuista ja kengistä puhumattakaan) matkalla tarvitaan, tuntuu liian raskaalta edes aloittaa.

Inhoan painavan matkalaukun raahaamista asunnosta kadulle, kadulta ratikkapysäkille (yleensä tässä vaiheessa muistan unohtamani elintärkeän lääkekuurin ja joudun raahtaamaan laukun ensin mäkeä ylös kotiin ja sitten takaisin pysäkille). Viimeistään maksaessani bussilippua ja yrittäessäni mahtua leveän kuljetukseni kanssa käytävällä eteenpäin ovat sukkahousut rikki ja sääret mustelmilla. Housuja en pue.

Mutta kun kävelee turvatarkastuksen läpi ja saa esitellä vartalonsa virheet mukavalle tarkastajatädille, alkaa rintakehässä kuplia keveys. Minä pääsen maailmalle, tulen näkemään uusia asioita ja saan olla hetken irti tästä kaikesta!

Suunnitelmissani siis ensin kävelyä Lontoon kaduilla ja sitten tunnelmointia Torquayn merituulissa. Viime matkalla odottelu Gatwickin lentokentällä sai minut pohtimaan iPodin muokkaamaa maailmankuvaani. Katsoin penkkien välistä juoksevaa naista, jonka olemus ja liike kertoivat tukahdutetuista tunteista ja koetuista menetyksistä. Vai kertoivatko? Toisaalla vanhan parin keskustelu näytti romanttiselta ja kadehdittavan onnelliselta. Näenkö minä sen todella? Asemalla todistamani hetki tuntui merkitykselliseltä, sillä kuuntelemani musiikki loi sille elokuvan taustamusiikin kaltaisen viitekehyksen, jonka tunnelmissa tulkitsin näkemiäni ihmisiä ja tapahtumia. Ehkä näinkin tosiasiassa väsyneen perheenäidin ja riitelevän avioparin. Mutta edelleen kuuntelen iPodiani aina ollessani liikkeessä, täytyyhän elämässä olla enemmän elokuvaa. Miltähän Gatwick näyttää tällä kerralla..?