Alkukirjoitus
En ole kirjoittanut. Tai väärin - olen kyllä aloittanut tekstejä ja raapustellut ajatuksiani ties minne kalenterin lisälehdille, mutta en ole halunnut niitä tänne päivittää. Miksi? Koska minulla on ollut paha olla. Olen halunnut vältellä sitä ja unohtaa sen, enkä konkretisoida sitä mustilla painokirjaimilla. Olen taistellut itseni kanssa joka ikinen päivä ja sen lisäksi joutunut keskustelemaan aiheesta joka toisen kohtaamani ihmisen kanssa. Kirjoittaminen olisi vienyt ahdistuksesta saamaani vapaa-aikaa ja pakottanut jatkamaan ajattelemista.
Viimeisen kuukauden olen heittelehtinyt aaltojen mukana, kolhinut itseäni pohjakosketuksissa ja toisinaan tuntenut hukkuvani. Nyt uin pinnalla taas, lihakset vetreinä, ja kykenen paremmin katsomaan kuljettua matkaa ja ymmärtämään.
Tämä on pitkä kirjoitus. Pelottavan rehellinen sellainen. Ajatusten ylöskirjaaminen välillä sattuu ja oman heikkouden myöntäminen arveluttaa. Mutta minä yritän valita avoimuuden. Kahlaa perässä jos jaksat. Enhän minä kaikkea muista sanoa, mutta jutellaan taas kun tavataan.
Luku 1. Toivo
Projektityö on lähenemässä loppuaan ja tunnen helpotusta. Jokin on valmista ja ohi, enkä minä jättänyt itsestäni siihen mitään. Yhden asian ympärillä pyöriminen kutistaa maailman yksitoikkoiseksi, varsinkin kun huomaan olevani kykenemätön innostumaan siitä kuten muut. Vapauttavaa lähteä, vaikka ihmisistä pidinkin. Yksikin ihana leipoi viimeisille iltapäiväkahveille korvapuusteja minua varten.
Toisaalta kuulen usean läheiseni kuluttavista elämäntilanteista. Fyysiset sairaudet ja henkinen väsymys tuntuvat pakottavan monia uusien elämänarvojen pohdintaan ja yritykseni ymmärtää heitä ja kenties oppia toisten kokemuksista tuntuu muuttavan minuakin. Samalla kuin raskaita aiheita koskevat keskustelut väsyttävät ja toisen huonon olon näkeminen tekee surulliseksi, haluan imeä heiltä itseeni niin paljon kannattelevia unelmia, asioiden oikeita tärkeysjärjestyksiä ja haavoittuvaisia oivalluksia kuin pystyn. Olen otettu siitä, että minulle uskoudutaan, koen tehtäväni tärkeäksi ja haluan panostaa siihen.
Tulevaisuus on taas epävarma, mutta onhan sentään kesä, kyllä kesä aina menee, kesä on iloista aikaa. Varaan kaksi matkaa minulle uusiin kohteisiin, Istanbuliin ja Amsterdamiin, ja yritän kääntää vapauteni onneksi. Voin lukea, opiskella, nähdä ystäviäni ja nauttia lämmöstä.
Luku 2. Häpeä
Miten sitä vajoaakin niin helposti.
Istanbulissa olin vielä elossa. Kävellessäni illalla İstiklal Caddesia en voinut peitellä hymyäni vaan halusin halata ystävääni ja sanoa ääneen miten hyvä oli olla nyt. Tajusin kuinka pitkä aika siitä oli, kun olin viimeksi ollut näin helpottunut. Valmis heittäytymään hetken hienouteen, vapaasti nauramaan älyttömyyksillä, unohtamaan oman arvonsa kyseenalaistamisen. Tunsin itseni itsenäiseksi ihmiseksi, jolla on paljon nähtävää ja koettavaa.
Mutta heti matkan jälkeisenä päivänä olin valmis luovuttamaan. Kuulumisten vaihto puolitutun kanssa kulutti voimiani ainakin viikon edestä.
"Onkos sinulla jo hyvä työ?"
"No itse asiassa ei ole nyt."
"Ai jaa! No mitä sä sit teet?"
"Käyn haastatteluissa ja matkustelen ja sellasta vaan...
Olin mä kevään töissä mut se nyt just loppu..."
"Että haastatteluita sit on vai?"
"No on niitä aina välillä..."
En usko, että tämän keskustelun raskautta voi ymmärtää työttömyyttä kokematon. Sehän on vain viatonta, arkipäivää, normaalia! Mutta. Lähtökohtaoletuksena olevan (hyvän) työn puuttuminen saa aikaan ihmetystä ja tunnen muuttuvani kysyjän silmissä kummalliseksi, vääränlaiseksi, huonoksi, epäonnistujaksi. Haluan kadota, itkeä, syödä lakritsia ja puhua säästä. Kerran tämän keskustelun jaksaa käydä, kuukaudesta toiseen ei.
Ja oi. Hyvää tarkoittavien ihmisten lukuisat vinkit työnhakuun. Soita verkosto läpi! Laita avoimia hakemuksia firmoihin joissa on irtisanottu, ne katsos hakee kyllä mutta imago ei anna mainostaa! Hae henkilöstövälitysfirmojen kautta! Onkohan sun CV kunnossa? Oiskohan sun pitänyt lukea lakia? Näin se kuuluu tehdä, me tiedämme, ehkä säkin vielä opit ja pääset meidän hyvien joukkoon. Niin, minähän olen vain istunut kotona ja odottanut ihmettä oven taakse.
Olo on syyllinen. Minulla ei ole oikeutta tehdä mitään, sillä minulla ei ole tuloja. Kaupungilla kulkeminenkin tuntuu kielletyltä, aivan kuin minulla ei olisi paikkaa yhteiskunnassa.
Luku 3. Väsymys
Sitä haluaisi sanoa kirjoittavansa fiktiota. Että suuret dramaattiset huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet olisivat A.W. Yrjänän Päiväkirjan inspiroimaa runollista kaipuuta johonkin toisaalle, kielteisten olotilojen tarkoituksenmukaista korostamista. Eikä vaikuttaa itsesäälissä vellovalta, ryhdistäytymiseen kyvyttömältä ihmiseltä, joka heikkoudellaan pilaa ilmapiirin ja latistaa läsnä olevien innostuksen.
Isäni sanoi viime viikonloppuna minun olevan sosiaalinen. En tunnista sitä piirrettä tällä hetkellä itsessäni. Haluaisin valita tarkkaan, kenen kanssa juttelen, sillä en jaksa enää selitellä mitä teen tai mitä en tee. Oman merkityksen selittely muille on niin kuluttavaa, että minulla menee päivä toipumiseen. En halua olla äänessä keskusteluissa, ettei aihe käänny sellaiseen, josta en halua puhua. Ryhmätilanteisiin täytyy etukäteen miettiä pakoreitti, jos tuleekin paha olla. Suututtaa. Jokainen kerta Tampereella murrun; siellä minun pitäisi edustaa jotain enkä edusta mitään. Nuori Helsinkiin lähtenyt haaveilija tulee kotiin eikä yhtään saavutusta tuliaisiksi. Palaan johonkin tunkkaiseen pahaan oloon, ehkä siihen parin vuoden takaiseen jota huoneessani itkin, enkä taaskaan saa henkeä.
Kaipaan itseäni. Innostusta, kiinnostusta, keskustelutaitoja, seikkailunhalua ja avoimuutta. Tänään yritin käydä lenkillä, mutta henkiset voimat eivät riittäneet. Palasin kyyneleitä nieleskellen kotiin. Odotan vain seuraavaa ulkomaanmatkaa, sillä siellä minulla on oikeus olla ulkopuolinen, yksi muiden harhailijoiden joukossa.
Luku 4. Toipuminen
Yhtäkkiä ensi syksyn suunnitelmat ovatkin selvillä. Jotain perushommaa, määräaikaista taas tietysti, mutta minulla on nyt mahdollisuus ja suunta. Ennen kaikkea minulla on nyt vastaus siihen ihmisten ensimmäiseen kysymykseen, minä olen hetken taas jotakin.
Tyhjyyttä kesti vain muutaman viikon, mutta viime syksyn jälkeen se oli heti liian henkilökohtaista ja vaikeaa. Sadat hakemukset, useat haastattelut ja muutamat psykologiset testit ovat nyt takana ja voin hetkeksi unohtaa sen klassisen ”Mietimme päätöstä pitkään ja pidimme sinusta kovasti, mutta tällä toisella oli kokemusta tältä alalta” -hylkäyksen. Osaanko iloita? En oikeastaan, kaikki kävi niin äkkiä ja lomien hiljentämillä käytävillä on vaikea sanoa vielä oppivansa työelämän haasteista. Mutta minä jaksan taas puhua, jaksan nähdä ihmisiä ja sanoa rehellisesti mitä minulle kuuluu. Olotila tuntuu omalta, minä olen niin kaivannut sitä.
Luku 5. Inspiraatio
"Täällä tunnen olevani lähempänä sitä ihmistä, joka haluaisin olla", kirjoitan ystäväni postikorttiin Amsterdamissa. Kauniit kanaalit, vanhanaikaiset pyörät joiden selässä vanhanaikaisesti pukeutuneet ihmiset, persoonalliset talot ja kaikkialla huokuva ystävällisyys nostavat sisältäni joitakin syvälle painettuja innon ja luovuuden tunteita ja haluaisin olla kaupunkikulttuurin ilmiöitä pohtiva kolumnisti tai taidejulkaisun tyylikkyydestä vastaava graafinen suunnittelija ja pyöräillä työpäivän jälkeen siltojen yli kanaalin rannan kahvilaan ystäväni järjestämään kirjakerhon tapaamiseen. Elämäniloni alkaa kuplia jälleen!
Ja kaikki ne hetket siinä kaupungissa läheisten kanssa. Lauantai-iltana juostiin ukkosen alla naapurin syntymäpäiviltä kotiin. "Voitaisiin katsoa leffa." Muiden ollessa vielä ylhäällä vaihtamassa vaatteita minä istun yksin olohuoneessa, joka välähtelee kirkkaaksi salaman tahdissa. Televisiossa pyörii edellisen leffan lopputekstit ja surumielinen kitaramusiikki soi. On pimeää, kunnes välähtää taas. Voisin melkein itkeä. Kaikki tuntuu niin pieneltä ja merkitykselliseltä yhtä aikaa.
Luku 5. Usko
Minulla on edelleen tunne, että lopulta tulen tekemään elämässäni jotain aivan muuta kuin nyt suunnittelen tai osaan kuvitella. Sellainen olo, että ”the thing” ei ole vielä läsnä täällä, mutta eräänä päivänä se tulee vastaan ja sitä odottaessanikin voin nyt kävellä eteenpäin. Kutkuttava tunne.
Kävin Amsterdamissa van Goghin museossa ja voimakkaiden teosten lisäksi minua kohahdutti taiteilijan elämä. Lukuisten epäonnistuneiden työkokemusten jälkeen hän päätti ruveta 27-vuotiaana taiteilijaksi tietämättä silloin, onko hänellä siihen edes lahjoja. Lähes täysin itseoppineena hän kymmenen vuoden aikana maalasi 900 maalausta. Ja kuinka vaikuttavia ne ovatkaan! Jos nyt unohdetaan masennus, taloudellinen ahdistus ja rakkauselämän pettymykset, myös hänen elämässään on jotain inspiroivaa. Muutoksen mahdollisuus ja omien taitojen löytäminen, päätös elämän suunnan muuttamisesta. Kaiken ei tarvitse olla vielä selvää.
Jälkikirjoitus
Monet kyselevät uusista matkasuunnitelmista, sillä ne ovat yleensä ainainen puheenaiheeni. Mutta ei niitä vielä ole, eikä minulla ole niille juuri nyt tarvetta. Samalla kun viime vuoden etsin suuntaa ja pohdin tulevaisuuttani, halusin paeta sen raskautta ja matkustaa: tehdäkseni jotain merkittävämpää, saadakseni hetken hengittää ja ruokkiakseni pientä uskomusta että ehkä joskus, ehkä jotain, ehkä jossain toisaalla. Haaveena tulla energisenä ja toivoni palauttaneena takaisin, usein se onnistuikin.
Mutta nyt minusta tuntuu, ettei enää tarvitse paeta. Nyt pitää ottaa ajasta kiinni ja rakentaa elämää eteenpäin täällä, missä se tällä hetkellä sijaitsee. Inspiroituminen, uuden näkeminen ja maailmankuvan avartaminen ulkomailla on ihanaa, mutta nyt on tarve saada jotain aikaiseksi. Enkä voi saada aikaiseksi toisaalla, kun kaikki raaka-aineeni ovat täällä. Amsterdamissa paloin halusta muokata arkeani pienillä asioilla. Lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, keskustella enemmän, tehdä kodistani vehreämpi, harrastaa täysillä - ja niin, tehdä töitä. Viimeisinä päivinä aloin pakahtua, kun en voinut edistää näistä haaveista mitään vaikka sainkin nauttia ihanasta Amsterdamista.
Niinpä kalenterini on taas täynnä. Pieniä asioita, ilahduttavia asioita. Energiaa. Minulla on taas oikeus kelvata, ei sen kummempaa.
