Kulisseissa

Kasvoilleni leviää lapsenomainen hymy, kun aamulla kello 7.44 laskeudun kerrostaloni portaita ja huomaan seinään kiinnitetyn kyltin: ”Puku, maski ->”. Noin yhdeksän tuntia myöhemmin koikkeloin korkokengissäni kotikatua takaisin päin, mutta lysähtäneet hartiani virkistyvät heti ja virnistän vajaamielisesti, kun huomaan oveni edessä Pekkaniskan nostamassa valospotteja piteleviä miehiä. Viereinen katu on parkkeerattu täyteen pakettiautoja. Jännittävää, talossani kuvataan elokuvaa!

Elokuvat ovat tv-leffojen ja leffateatterissa käymisen arkipäiväistymisestä huolimatta säilyttäneet glamourinsa, ainakin tämän pienen romantikon mielessä. Siihen ei tarvita edes kuuluisaa ohjaajaa tai charmantteja näyttelijöitä, että muutun Liisaksi Ihmemaassa ja kuvittelen edessäni tapahtuvan nyt jotain taianomaista.

Pelkkä tietoisuus siitä, että tässä talossa eletään elokuvaa, saa minut katsomaan kotianikin eri tavalla. Yhtäkkiä huoneilla on menneisyys, josta näkee häivähdyksiä seinien varjoissa, ja jokainen tavara kuiskii asukistaan uutta tarinaa sille, joka haluaa kuunnella. Voin aavistella, kuinka lavastusten ympärillä huudahdellaan, huokaillaan ja säntäillään. Hiljaisuus! Kamera käy! Nyt tapahtuu jotain tärkeää. Valkokankaalle heijastettuna kaikki rujokin tuntuu muuttuvan kauniiksi ja tavallinen merkitykselliseksi.

Jotenkin kummassa ajatus elokuvasta ei siis vie minua Finnkinon punaisiin tuoleihin ja popcornin tuoksuun, vaan lennättää mustavalkoisten Suomi-filmien ja KesäKinon Engelin kautta elokuva-arkistojen rätisevien kuvien pariin. Huomaan romantisoivani elokuvan taiteelliseksi tarinankerronnan muodoksi viihteen sijaan. Vaikka talossani kuvattava elokuva päätyykin juuri Finnkinon levitykseen, googletan äkkiä Espoo Cinén ja Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalien päivämäärät ja kirjoitan muistiin kalenteriin. Ehkä niistä löytyy elokuvia, joiden kautta pääsen woodyallenmaiseen, hieman vinksahtaneeseen maailmaan, jossa älyllinen pohdinta, punaviini ja värisyttävät tunteet ovat pääroolissa.

Ikkunani edessä nousee toinen teline ja valot kohdistetaan yläkerran asuntoon. Tiskaan keittiössä ja olo on kuin sillä tarinoiden mummolla, joka pukeutui hyvin tv-uutisten ääreen istuessaan. Katselen epäröiden päälläni olevaa punaista Saku Koivu -t-paitaa enkä voi olla miettimättä, että näkevätköhän ne tänne.

Ensi viikolla ne kuvaavat katolla.