Pyhä keskinkertaisuus

Sateinen syksy on antanut hetkeksi tilaa auringolle ja saman tien nousi Annan onnellisuusaste ainakin neljällä yksiköllä (ja se on paljon se). Kotona pauhaa energinen musiikki ja sehän vaatii omia hyvin modernin tanssin kuvioita yövaatteissa. Polvi olkoon hiljaa, sillä täällä määrään minä.

Olen viimeaikoina pohtinut paljon osaamista ja intohimoa asioita kohtaan. Koko pienen ikäni olen surkutellut sitä, että olen ihan hyvä monissa asioissa, mutta sieluni ei pala minkään asian suhteen, en ole kerännyt syvällistä tietoutta mistään enkä osaa erityisesti tehdä mitään. Keskinkertainen nainen. Luen kohtalaisen paljon, mutta en muista lukemiani juonikuvioita tai kirjailijoiden nimiä. Kuuntelen a-i-n-a musiikkia, mutta en tiedä musiikin tekemisestä tai musiikkityyleistä mitään, saati että osaisin edes kappaleiden nimiä. Pidän kirjoittamisesta, vaikka se onkin usein työn ja tuskan takana, enkä saisi ikinä mitään pidempää kokonaisuutta aikaiseksi. Rakastan matkustelua, eri kulttuureita ja kieliä, mutta en muista paikannimiä, historiaa tai edes kykene keskustelemaan kuin suomeksi ja englanniksi. Taloudellinen osaamiseni jätetään tässä yhteydessä suosiolla käsittelemättä. Pelkään asiaväittelyitä, sillä tietämättömyyteni paljastuisi heti. Välttelen Trivial Pursuitin pelaamista, koska hämmennyn itsekin osaamattomuudestani. Mutta mikä on minun ”juttuni”, josta voisin väitellä ikuisuuden? Eikö kaikilla pitäisi olla sellainen? Mitä voin hyvällä omallatunnolla sanoa osaavani?

Pohdinta konkretisoitui käydessäni teekkareiden kansoittamissa yritysjuhlissa, joissa keskusteltiin mm. ohjelmoinnista, pukeutumisetiketistä, evoluutioteoriasta ja filosofiasta. Kuten arvata saattaa, kuuluin keskustelurinkimme harvakseltaan nyökkäileviin jäseniin. Irrallisissa heitoissani ei ollut sisältöä nimeksikään viedäkseen keskustelua oikeasti johonkin suuntaan. Kuuntelin puheenvuoroja oikeaoppisesta partaveitsen käytöstä (veitsihän sen olla pitää) ja hyvän espressokeittimen toiminnasta. Siis minähän rakastan kahvia ja hyvää espressoa, mutta ei minua silti kiinnosta, montako päivää jauhetut pavut säilyvät hyvinä, missä lämpötilassa niitä tulisi säilyttää ja mistä maasta ne kannattaa tilata. Keittelen kotona omiani ja jos ei kelpaa, niin tervemenoa kahvilaan.

Toisen muistutuksen elämäni suuren osaamiskeskittymän puuttumisesta sain tänään, kun näin itsensä löytäneen ystäväni, joka paahtaa onnessaan valtiotieteellisen kursseja läpi ja pauhaa politiikasta. Ei tosin minulle, sillä hymyilisin taas varmaan onnellista tietämättömyyttä (sen sijaan olen kyllä lukenut Michelle Obaman hauisjumpasta, kai sekin on tärkeää?). Miten löytäisi sen oman intohimonsa, jonka parissa työskennellessä aika unohtuisi, posket punottaisivat innostuksesta ja tuntisi tekevänsä jotain tärkeää?

CareerLeader-raportin mukaan voisin nauttia seuraavista asioista:

• dealing with people and interpersonal relationships on a day-to-day basis
• building teams
• evaluating people for positions
• hiring people
• using compensation and other rewards to motivate people
• getting the most from individuals and teams

Mitä tällainenkin testi kertoo? Sen, että pitkistä ja monimutkaisista englanninkielisistä lauseista klikkailin aina sen ihmisläheisimmän, kun tekniikka ja raha tuntuivat liian kylmiltä. Ja sen, että olen aina halunnut mahdollistaa muille asiantuntijuuden, syvän osaamisen ja intohimon toteuttamisen, kun itseltäni en ole niitä vielä löytänyt.

Tämän siitä saa, kun on paljon aikaa miettiä.

Hei. Ehkä osaamiseni onkin jotain niin ainutlaatuista, ettei sitä voi konkreettisin sanoin ja esimerkein kuvata. Ehkä minua ei vain voi lokeroida tietyn ilmiön asiantuntijaksi, sillä asiantuntijuuteni seikkailee jossain kaikkien lokeroiden yläpuolella. Tämähän alkaa kuulostaa jo hyvältä...

PS. Se energinen musiikki, jota olen fiilistellyt repeatilla tuntikausia, on Marina & the Diamondsia: ihanaa, uutta brittiläistä musiikkia. Very much in love. Hänellä olisi tietysti keikka Lontoossa juuri matkani aikana, mutta silloin kun olen Torquayssa... Marina & the Diamonds eli oikealta nimeltä Marina Diamandis laulaa mukavan paksulla mutta raikkaalla äänellään aitoussanomaani!

It's okay to say you've got a weak spot
You don't always have to be on top
Better to be hated than love, love, loved for what you're not

Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta

Minulla on ollut pitkäaikaisena haaveena käydä jazzbaarissa. Mielenkiintoista sinällään, sillä varsinkin nykyjazz raivostuttaa minua toisinaan epärytmisyydellään ja –johdonmukaisuudellaan. Haaveeni taustalla onkin ollut jazzbaarin tunnelma, jonka kuvittelen intiimiksi ja runolliseksi. Että musiikilleen elävä bändi soittaa hämyisessä valossa kuuntelijoiden kadotessa tästä maailmasta sävelten mukana. Tänä iltana pääsin lähelle tätä haavetta (enkä edes itkenyt!).

Tutustuin Jippuun oikeastaan vasta viime syksynä, jolloin haltioiduin saman tien hänen äänensä koskettavasta karheudesta ja ostin molemmat levyt. Hieman pelkäsin livekeikalle menoa, sillä biisithän on ovat tunnetusti erittäin tuskastuneita, ahdistuneita ja murheellisia. Mutta Jippu eli Meri-Tuuli Elorinne olikin ihanan eloisa ja nauravainen biisien välissä, sellainen jonka kanssa olisi halunnut jäädä keskustelemaan elämän iloista ja suruista. Hän on kokenut vanhempien eron, isäpuolen alkoholismin, itsetuhoiset ajatukset ja lastenkodin. Ja hän on ikäiseni.

Tänään hän oli Bulevardin kahvisalongissa Timo Kiiskisen kanssa. Kuvitelkaa kahvilamiljöö puisine tuoleineen ja pienine pöytineen, jokunen nahkasohva ja tauluja seinille (todella kuvitelkaa, sillä arvasin keikan olevan niin herkkä, etten halunnut sitä kamerani salamalla pilata). Kulmaan hento vaalea Jippu, takanaan yhtye ja ihanan vanhanaikainen kontrabasso. Ja suuren kahvilan ikkunan taakse jää pimeä, syksyinen Helsinki, raitiovaunut, ohikulkijat. Parhaat hetket ovat niitä, kun on onnellinen ollessaan juuri tässä. Tämä oli sellainen.

Massiivisissa stadionkeikoissa on aina oma suuren show’n tuntunsa, joka on vaikuttavuudessaan ainutlaatuista. Jippu Café tuntui kuitenkin henkilökohtaisemmalta ja aidommalta ja jotenkin niin ainutkertaiselta, että koin sen hyvin omakseni. Tiedän, että Jippu saa aikaan ristiriitaisia reaktioita ennen kaikkea sanoitusten lohduttomuuden takia, mutta keikka ei ollut ollenkaan lohduton. Yritinkin etsiä livevideota, joka todistaisi Jipun antaumuksellisen läsnäolon keikoilla, mutta en löytänyt aivan etsimääni. Alla oleva video kuitenkin toivottavasti viestittää edes hieman siitä herkkyydestä ja tunteenpalosta, mitä me kahvisalongissa koimme. Hänen tapansa esiintyä on minusta kehittynyt tai sitten läheinen ja kotoisa kahvilaympäristö vain sopii hänelle videolla olevaa suurta lavaa paremmin.

Kaipaisin Hartwallin ja Tavastian ohelle lisää tällaisia idyllisiä keikkapaikkoja. Menin kahvilaan kahden ystäväni kanssa ja keikan jälkeen astuimme kaikki ulos inspiroituneina. Kerrottehan minulle, kun Helsinki taas tarjoaa tunnelmallisia livekeikkoja?

Katso ympärillesi

David Gray – Sail Away

Olipa kerran tyttö, joka lähti etsimään onnea ja oppia maailmalta. Matkat veivät merten yli, lasitornien juureen sekä etelän kuuman auringon alle, viiniköynnöksistä vasemmalle. Hän tapasi ihmisiä, jotka väittelivät vaikka eivät tunteneet asiaa, söivät vasta iltakymmeneltä, eivät olleet koskaan käyneet pitkillä kävelyillä ja lähtivät ennakkoluulottomasti mukaan uusiin seikkailuihin. Hän näki, mitä on olla ulkopuolinen ja vääräkielinen ja miten monimutkaista asioiden hoitaminen voi olla systeemiin syntymättömälle. Hän näki kuinka kukkulat ovat toisaalla syksyn haaleassa huurteessa ja meri on musta, ja toisaalla tummanvehreät kasvit peittävät maan ja meri välkehtii turkoosina. Hän oppi kaipaamaan ja hän oppi nauttimaan. Hän löysi palasia siitä, millainen ihminen hänessä eli ja miten tämä ihminen halusi olla. Ja tästä kaikesta hän kirjoitti kotiin, sillä kokemukset tuntuivat olevan tärkeitä ja jakamisen arvoisia.

Mutta ennen pitkää oli aika palata. Haaveet uusista matkoista alkoivat herätä hänen sisällään, sillä olihan hänellä vielä paljon opittavaa. Ei hän ollut vielä ehtinyt kokeilla kaikkia niitä asioita, jotka haastoivat hänen tapansa tai totutun ajattelutyylin, ja voisivat näyttää uuden tavan katsoa ympärille. Ei hän ollut vielä tarpeeksi oppinut sanomaan, kuka hän oli ja mikä oli hänelle tärkeää. Mutta eikö elämästä kotona voisi oppia? Eivätkö kukkulat vaihtaneet väriä täälläkin ja meri pauhannut eri sävyissä? Eikö muilta ihmisiltä voisi nytkin oppia ja itse rohkeasti kokeilla uutta? Ja hän päätti taas kirjoittaa.

Alunperin tämän blogin innoitus lähti halusta nähdä kauneus ja elämän palo omassa arjessa. Toki ulkomailla näkee asioita, joita täällä ei voi nähdä, ja kulttuurierot väistämättä näyttävät maailmasta toisen puolen. Haikailun sijaan yritän kuitenkin nähdä ne hienot asiat, jotka ovat nyt saatavilla. Sillä niitähän on! Helsinki on kaunis.

Niin, alkuperäinen idea nyt ei tietenkään toteutunut sellaisenaan, vaan blogin otsikko voisi olla paremminkin Annan avautumiset. Mutta sehän se on elämässä nautinnollista: avautuminen! Vielä kun mukaan liittää ripauksen valittamista ja epäoikeudenmukaisuuden narinaa, niin johan on hyvä olla. Milloin sitä tuntisi olevansa yhtä elävä kuin suuttumusta puhistessaan tai itkua vääntäessä? No, ehkä silloin kun pääsee saunaan hyvän ystävänsä luokse ja saa nauraa niin että vatsaan sattuu.

Keep it real.

Jos jokin on säilynyt paasaukseni kestoaiheena ja uudelleenkeksittynä elämänoppina, niin se on aitous. Polkuni kohti aitouden valaistumiskokemusta alkoi jokunen vuosi sitten ruvetessani karistamaan roolien, odotusten ja käyttäytymisrutiinien maskia yltäni. Ja pahoittelen ystäväni, tämän saarnan olette varmasti jo kuulleet.

Olen siis sitä mieltä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos olisimme aidompia keskenämme. Mutta koska olen poliittisesti korrekti ja inhoan väittelyä vain väittelyn vuoksi (Tarkoitatko nyt Anna sitä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos jokainen heittäisi korrektiuden ja etiketit nurkkaan ja olisi aidommin oma itsekäs minänsä?), sanon että oman kokemukseni perusteella voin todeta aitouden antavan ainakin itselleni enemmän. Olen väsynyt kulttuuriin, jossa pettymyksiä ja epäonnistumisia peitellään, ja elämän tulisi täyttyä diilihuumasta ja verkostoitumisgolfista ollakseen jotain. Paineet elämän onnistumisehtojen täyttymiselle kasvavat, kun ulkokuoria kiillotellaan ja kaikki on aina niin (vahvikesana sensuroitu) hyvin. Parisuhteet kukoistavat, töissä ollaan edelläkävijöitä, omistusasunto on hankinnassa eikä onnea maan päältä puutu. Ja siksi uskallan täälläkin itkeä heikkouksiani, koska väitän, että aitous lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, toisen ihmisen todellista tuntemista ja uskoa omaan itseen vaikeuksista huolimatta. Mikä riemu, kun oivaltaa että läheisesi haluavat olla lähellä juuri aidon itsesi takia (tai siitä huolimatta). Tai kun pääset pinnallisten keskustelujen ohi aitoihin aiheisiin, joiden anti kannattelee vielä seuraavankin päivän. Tai kun taakka kevenee tajutessasi todellisen elämän olevan kaukana myyvistä mielikuvista.

Ja jos tämä kerran ei ole minulle mikään uusi oivallus, voi oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä jaksan tästä edelleen vouhkata. Syy on tietysti oma aito elämäntilanteeni. Työnetsijänä minun pitäisi osata markkinoida osaamistani (niin mitä?), sujuvasti mainostaa opintojeni antia (siis kuinka?) ja vaikuttaa päämäärätietoiselta menestyjältä, joka tietää kuka on, mitä etsii ja miten saa elämästä eniten irti. Mutta kun en minä tiedä. Minulla on aavistuksia siitä ja tiedän, millaiset mahdollisuudet houkuttavat toisia enemmän. Mutta minua kismittää suunnattomasti, että minun täytyisi vetää rooli päälle ja olla tietäväni jotain mitä en tiedä ja vaikuttaa fiksummalta kuin olen. Olisi tietysti pitänyt oppia Italian ajaltani se suunnaton itsevarmuus, jolla isketään kumppaneita ja menestytään työhaastatteluissa. Pah.

Kello on neljä yöllä ja olen hyvin tietoinen siitä. Idioottimaista olla hereillä. Jotenkin yöllä asiat vain tuntuvat – kyllä vain, aidommilta. Päivän touhotus on tiessään, kun on vain aikaa, hiljaisuutta ja pimeyttä. Toki yöllä myös kriisit ja ongelmat tuppaavat paisumaan ja pyörteillään täyttämään pään (huono yö), mutta toisaalta maailman pysähtyessä asioiden kauneuden ehtii huomata (hyvä yö). Varsinkin, kun kävelee tähtien alla ja seisahtaa katselemaan liikkumatonta maailmaa, voi kokea ymmärtävänsä, mikä maailmassa on aidosti tärkeää.

***

Ja muutaman tunnin kuluttua minun ihan aidosti pitäisi herätä ja olla virkeä uppoutumaan kirja- ja viinimessujen maailmaan. Tai sitten voisin vain yrittää vaikuttaa virkeältä ollakseni hyvää seuraa ja leikkiä uppoutuvani saadakseni kulturellin imagon.

Hengitä syvään

Musiikin voima, herrajumala. Koin tänään jotain käsittämätöntä, mitä en ole tässä mittakaavassa kokenut ikinä. Useat kappaleet ovat saaneet minut elämäni aikana itkemään, mutta usein todellisena syynä on ollut senhetkinen elämäntilanne, johon laulu selkeästi liittyy tai josta se kertoo. Mutta tänään...

Tänään oli siis kauan odotettu Musen keikka. Ensimmäisen parin kappaleen aikana hehkuin onnea, ihoni meni kananlihalle ja koin olevani musiikkihurmion ytimessä. Elin rytmissä ja välkkyvissä valoissa, enkä malttanut istua hiljaa paikallani. Sitten jokin alkoi kiristää sisällä. Ensin taistelin liikuttumista vastaan ja olin ihmeissäni, kuinka vahvasti musiikki minuun vaikutti. Mutta lopulta minä itkin. Kuivasin kyyneleitäni villatakkiini nenäliinojen puutteessa ja käteni tärisivät hallitsemattomasti. Harkitsin poislähtöä, sillä minulla oli vain niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Se tuntui joltain kohtaukselta, joka kiersi rinnassa jotain tiukempaan. Loppukeikan yritin koota itseäni; katselin valoja katossa ja taputin rutiininomaisesti rytmiä selvitäkseni tilanteen yli. En muista juurikaan, mitä kappaleita soitettiin. En osaa arvioida keikan onnistumista tai verrata sitä aikaisempaan kokemukseeni vuonna 2007. Muistan tärinän ja pelon siitä, etten kestä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Olen ylitunteellinen nainen, joka itkee aina? Onnellisuuden kuoren alla elämäni on puutteellista, pahoinvoivaa ja onnetonta? Minulla on käsittelemättömiä ongelmia itseni kanssa, jotka sattuivat purkaantumaan tänään? Olen kuunnellut näitä kappaleita huonoina hetkinäni ja livemusiikki sai minut elämään niitä tunteita uudelleen? En tiedä. Ehkä osin kaikkea. Ehkä ei mitään näistä. Keikan kuluessa vain ymmärsin, ettei syynä ollut oikeastaan edes juuri Muse, tietty biisi tai tietty muisto. Ehkä minun oli vain aika päästää jotain ulos.

Oh freedom is mine/And I know how I feel

Olen tällä viikolla oppinut jo monia hyvin tärkeitä asioita ja viikkoa on vielä paljon jäljellä. Maanantaina opin, ettei kannata antaa hajuvesinäytteen rikkoutua kylpyhuoneen lattialle. Ja jos näin sattuisi käymään, ei kannata kantaa sirpaleita keittiön roskakoriin (vinkin merkitys korostuu yksiössä). Tai jos näinkin valitettavasti sattuisi käymään, kannattaa huolehtia, että tuoksu on sellainen, josta nauttii asuntonsa jokaisessa neliössä kaksi päivää. En välttämättä suosittele Ralph Laurenia tähän tarkoitukseen.

Käytettäessä noudatettava äärimmäistä tarkkaavaisuutta. (kuva täältä)

Tiistaina opin, ettei päivä valkene yhtään sen enempää, herää sitten kahdeksalta tai kymmeneltä. Päivä ei nimittäin valkene. Oikeastaan koko herääminen muuttuu tämän johdosta turhaksi. Toisaalta jos ikkunan raosta aamulla puhaltava tuulenvire kaataa valokuvakehyksen mukavalla kolinalla, saattaa herääminen silti olla välttämätöntä.

Aurinkoinen Helsinki (ja pari liikennemerkkiä).

Keskiviikkona opin, että spontaanit hetket ovat mielettömän ilahduttavia ja nautinnollisia, kun taas suunnitelluissa usein parasta on odotus. Itse hetki menee usein nopeasti ohi eikä vastaakaan aivan haavekuvia. Mutta mitä olisi elämä ilman hetkiä, joita odottaa! Koska arkeni tuntuu nyt tarjoavan vähemmän spontaaneja onnen hetkiä, käytän paljon aikaa (ja rahaa) niiden suunnitteluun. Tai oikeastaan valehtelen nyt. Tarvitsin pienen tekosyyn unohtaakseni tämäniltaisen Musen keikan lipun hinnan. Arkeni tarjoaa paljonkin spontaaneja onnen hetkiä, mutta koska minulla on paljon aikaa käytössäni, ehdin hyvin myös suunnittelemaan niitä!

3 viikkoa ja Englannissa Peppiä tervehtimässä!

Tänään torstaina opin, että... no... onneksi viikkoa on vielä jäljellä.

Tärkeän opetuksen kuulin myös ystävältäni: 11 jaksoa Hillsiä, taukoamaton mesekeskustelu, höyryhengitys, villahousut ja tyynyasetelmat sängyssä johtavat hyvään uneen ja flunssaolon paranemiseen. Suosittelen.

Töölössä on tunnelmaa

Elämässä paljon on asenteesta kiinni. Olin eilen niin väsynyt, että jouduin taipumaan nukkumaan jo yhdeksältä, mikä on hyvin epätavallista kaltaiselleni yöihmiselle. Tavallisempaa on, että valvon päivän vaihtuessa toiseksi ja joudun lopulta väkisin yrittämään nukkumista kaiken väsymyksen jäätyä edellisen päivän puolelle. Eikä kehoni nytkään voinut jäädä ilosta tästä paitsi, joten heräsin muutamaa minuuttia vailla keskiyön ollakseni todistamassa viikonpäivien maagista muuttumista. Ja miten tämä liittyy asenteeseen? Olisin voinut olla raivoissani siitä, että syvä uneni katkeutui ja uudelleennukahtaminen tulisi kokemukseni mukaan tapahtumaan noin aamuneljältä. Olisin voinut puhista turhautumistani, kun suunnitelmani aikaisesta aamuheräämisestä ja pyöräilystä kuntosalilla saippuaoopperoiden aikaan alkoi tuntua yhtä houkuttelevalta kuin haravointi loskasateessa. Mutta päätin toisin. Raivosta ja turhautumisesta kärsisin vain minä itse. Päätin olla onnellinen sitä, että minulle tarjotaan kahdeksan sydämellistä Frendien jaksoa lempiaikaani yöllä ja että työttömän ensimmäisen tapaamisen ollessa vasta kahdeltatoista päivällä voisin pyöriä läpi tunteita ja tuoksuja aamulla ihan omassa sängyssäni. Edes se, että heräsin painajaiseen viideltä ja pelosta kankeana tuijotin julmasti hymyilevää miehestä peilissäni (erittäin todellinen!), ei saanut minua järkähtämään. Kylläpä minua oli lykästänyt. Olin saanut Kokea Elämyksiä, kun muut vain nukkuivat!

Elämysten lisäksi nautin vahvoista tunnelmista. Yksi parhaista liittyy tunteeseen siitä, että tulevaisuus on vahvasti läsnä ja valmiina näyttämään minulle paikkani ja tehtäväni täällä. Ja yllättävää kyllä, tämän tunnelman saavuttaminen ei vaadi valmistumista tai unelmien työpaikkaa. Sen voi saada aikaan syystuuli meren rannalla, töihin kiirehtivät ihmiset kaupungin herätessä arkiaamuun tai vaikka yölliset keskustelut, joissa haaveillaan suurista. Ja koska rakastan vahvoja tunnelmia, pyrin luomaan niitä tietoisesti. Loistava keino tähän on musiikki.

Niinpä olin viime perjantaina uppoamassa musiikin luomaan tunnelmaan jäähallilla. Valonheittimet ja mystinen soundi loivat psykedeliaa ja veivät minut pois lokakuisesta Helsingistä. Olin pakahtua musiikin voimasta, todellinen Massive Attack! Hypnoottisuudessaan se pullisteli myös asennetta, muutenkin kuin lavan taustalla pyörineissä "Hallitus tulee tarkkailemaan puheluitasi ja viestejäsi" -teksteissä. Kovin alkuperäisen Shara Nelsonin kaltaisesti Deborah Miller opetti:

Midnight ronkers
City slickers
Gunmen and maniacs
All will feature on the freakshow
And I can't do nothing 'bout that, no
But if you hurt what's mine
I'll sure as hell retaliate

Massive Attack - Safe From Harm

Sungjae | MySpace-videot

Sanat kuvaavat 90-luvun alun Britanniaa, mutta kappaleen epätoivo ja toisaalta päättäväinen taistelunhalu sopivat minusta tähänkin aikakauteen. Vaikka emmehän me epätoivoisia ole. :)

Ja hei, jos haluatte tunnelmalliseen paikkaan, niin suosittelen lähikirjakauppaani Arkadia Bookshopia. Taustalla soi ranskankielinen radio, omistajan kanssa keskustellaan englanniksi ja suomenkielinen kirjallisuus on ehdottomassa vähemmistössä. Sitä paitsi, missä muualla on pokkarit järjestetty väreittäin?

Stop chasing shadows/Just enjoy the ride

Haaveilin uuden blogin kirjoittamisesta pitkään. Jokin palo kirjoittamiseen on poltellut jo kauan, mutta toisaalta olen pelännyt sitä kuin suurta vihollista. Välttänyt kirjoittamasta ajatusta ylös, jotta sen suuruus ei katoaisi. Mielikuva siitä, että osaa ilmaista itseään jotenkin ja on oivaltanut elämästä jotain, on niin hauras, etten uskaltanut altistaa sitä todelliselle testille. Mutta tämähän taistelee kaikkia periaatteitani vastaan! Kuinka elämässä on uskallettava, jotta voi saada. Kuinka pitää heittäytyä, vaikkei tunne pohjaa. Kuinka todellista epäonnistumista ei ole, vain huonoja tilanteita ja välttämättömiä oppimiskokemuksia. Joten minähän kirjoitan.

Sillä kirjoittamalla minä ajattelen. Hahmotan epämääräisen elämäni ja hallitsen kaaosta. Kaikille niille tunteille ja melkein kiinni saaduille totuuksille joutuu piirtämään muodon. Ja kun ne saa edes tyydyttävästi kuvattua, voi huokaista ja kuvitella päässeensä eteenpäin elämässä ja kasvaneensa ihmisenä. Tämän totuudenmukaisuudella ei ole edes väliä; olo on kevyempi ja – surullista melkein – viisaampi. Oman elämän sekava pohdinta lisää viisautta. Ihmismieli on kummallinen.

Ja miksen sitten kirjoittaisi vain päiväkirjaa, niin kuin kaikki kiltit tytöt, lukitsisi sitä pienellä kultaisella avaimella ja sulkisi lipaston laatikkoon seuraavaa avautumiskertaa odottamaan? Koska tiedän, että silloin tämä jää. Tiedän, että äitini tulee lukemaan tätä, ja se on jo suuri painostus pitämään ajatusprosessi yllä. Haluanhan minä kokea olevani viisastunut! Kiitos äiti.

Valmistuin lähes kuukausi sitten korkeakoulusta ja etsin edelleen töitä. Nykyinen vapaa-ajan määrä on käsittämätöntä verrattuna opiskelun ja työn täyttämiin vuosiin, jolloin käytin metromatkankin tehokkaasti kalenteri kädessä tulevien päivien suunnitteluun. Nyt minulla on aikaa ajatella. Lukuun ottamatta väistämättä toistuvia epätoivon hetkiä, jolloin yksinäisyys valtaa, työhakemuksien kieltävät vastaukset lannistavat tai elämä tuntuu valuvan käsistä aivan turhaan jotain suurta odottaessa, olen tyyni. Tämä hämmästyttää minua. Kun joutuu viettämään aikaa yksin ja joka aamu herätessään keksimään tekemistä päivälle, joutuu kohtaamaan itsensä. Tapaamisesta toiseen ja töistä harrastuksiin juokseminen on kuluttavaa, mutta kaikessa ajattelemattomuudessaan helppoa. Minä vain noudatan ohjeita ja sääntöjä. Mutta ei, nyt joudun oppimaan elämään itseni kanssa, ymmärtämään todellisia toiveitani ja unelmiani ja tuomaan työttömään elämääni niitä elementtejä, joista oikeasti nautin. Ympäristön paine kehottaa menestyksennälkään ja suorittamiseen, mihin verrattuna minun elämänvaiheeni vaikuttaa epäonnistumiselta. Toki se siltä välillä tuntuukin, mutta yritän ajatella rakentavasti. Tämä kasvattaa. (Joohan?)

Eilen kävin lenkillä. Nautin syksyn raikkaista tuulista suunnattomasti ja odotan sitä päivää, kun pystyn taas juoksemaan Seurasaareen. Matkalla pysähdyn usein katselemaan merta. Meilahden sairaala-alueen takana oleville kalliolle saapui myös nuori tyttö kainalosauvan kanssa. Hän itki. Tilanne oli jotenkin niin lohduton, kun meri oli harmaa ja syksyn raivostuttama ja itsekin kiipesin polvitukeni kanssa kallioita ylös yrittäen astua niin ettei vihlaisisi. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin tunnelma valtaa, ja minuakin itketti. Maailma tuntui vahvalta, elämä suurelta ja päätin, etten saa pelätä. Edes tätä kirjoittamista.

With the moonlight to guide you
Feel the joy of being alive
The day that you stop running
Is the day that you arrive