Hengitä syvään

Musiikin voima, herrajumala. Koin tänään jotain käsittämätöntä, mitä en ole tässä mittakaavassa kokenut ikinä. Useat kappaleet ovat saaneet minut elämäni aikana itkemään, mutta usein todellisena syynä on ollut senhetkinen elämäntilanne, johon laulu selkeästi liittyy tai josta se kertoo. Mutta tänään...

Tänään oli siis kauan odotettu Musen keikka. Ensimmäisen parin kappaleen aikana hehkuin onnea, ihoni meni kananlihalle ja koin olevani musiikkihurmion ytimessä. Elin rytmissä ja välkkyvissä valoissa, enkä malttanut istua hiljaa paikallani. Sitten jokin alkoi kiristää sisällä. Ensin taistelin liikuttumista vastaan ja olin ihmeissäni, kuinka vahvasti musiikki minuun vaikutti. Mutta lopulta minä itkin. Kuivasin kyyneleitäni villatakkiini nenäliinojen puutteessa ja käteni tärisivät hallitsemattomasti. Harkitsin poislähtöä, sillä minulla oli vain niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Se tuntui joltain kohtaukselta, joka kiersi rinnassa jotain tiukempaan. Loppukeikan yritin koota itseäni; katselin valoja katossa ja taputin rutiininomaisesti rytmiä selvitäkseni tilanteen yli. En muista juurikaan, mitä kappaleita soitettiin. En osaa arvioida keikan onnistumista tai verrata sitä aikaisempaan kokemukseeni vuonna 2007. Muistan tärinän ja pelon siitä, etten kestä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Olen ylitunteellinen nainen, joka itkee aina? Onnellisuuden kuoren alla elämäni on puutteellista, pahoinvoivaa ja onnetonta? Minulla on käsittelemättömiä ongelmia itseni kanssa, jotka sattuivat purkaantumaan tänään? Olen kuunnellut näitä kappaleita huonoina hetkinäni ja livemusiikki sai minut elämään niitä tunteita uudelleen? En tiedä. Ehkä osin kaikkea. Ehkä ei mitään näistä. Keikan kuluessa vain ymmärsin, ettei syynä ollut oikeastaan edes juuri Muse, tietty biisi tai tietty muisto. Ehkä minun oli vain aika päästää jotain ulos.