Kesällä maailma on suurempi. Mielikuva talvesta voi olla romanttisen tunnelmallinen lumihiutaleiden tanssi ikkunan ulkopuolella, mutta toisaalta se kertoo juuri lukittautumisesta omaan kotiin, elämänpiirin kutistumisesta viltin alle, kävelymatkojen minimoimisesta ja julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa olevien paikkojen unohtamisesta. Kahville mennään sinne, minne kävely pakkasessa ei ole liian pitkä jähmettämään sormia kupin pitelemistä varten. Ostoskeskuksien ulkopuolella olevat kaupat unohdetaan, elleivät ne sijoitu strategisiksi lämmittelypaikoiksi kotimatkan puolivälissä.
Mutta kumma juttu, kun ilmat lämpenevät, Helsinki tuntuu taas kokonaiselta kaupungilta. Ja se on hämmentävää, kun tajuaa että voi kymmeneltä illalla lähteä ulos kävelemään ilman toppahousuja eivätkä reidet kohmetu, ei tarvitse miettiä millä rantapolulla valaistus on riittävä kaikenmaailman ojien asukkien kammoksi tai mikä reitti on niin hyvin aurattu että huonotasapainoinenkin saattaa pysyä pystyssä. Vapaus. Tennarit jalkaan ja menoksi vain. Mukaan muutama kolikko jos haluaa pysähtyä Regattaan iltakahville. Muutama lisää, jos tarvitseekin yllättäen vaikka käsisaippuaa tai viinirypäleitä. Lähikauppa on 24 h auki.
Viime viikonloppuna juhlin rakkaan ystäväni häitä kauniissa Porvoossa. Omakotitalon terassilla tuoksui metsä ja takapihalta haettiin raparperia piirakkaa varten. Häät vietettiin peltojen ja puistojen ympäröimässä juhlallisessa kartanossa, jonka vanhanaikainen porvarillisuus yhdistettynä luonnon läheisyyteen loi runollisen kokonaisuuden. Ja puisessa omakotitalossa kasvanut sydämeni sykki taas hetken maalaisromantiikalle ja kaipasi omenapuiden alle riippukeinuun haaveilemaan. Mutta lähikauppa ei ollut 24 h auki.
Nautin töölöläiselämän vapaudesta, helppoudesta ja kaiken läheisyydestä. Ei tarvitse suunnitella ruokaostoksia tai murehtia auton mittaristossa vilkkuvaa punaista varoittavaa valoa. Lasilliselle Punavuoreen voi ehtii vartissa ja kotiin voi kävellä viimeisen ratikan mentyä (talvella ehkä harkitsisin kahdesti). Vaan kyllä minussa elää edelleen se pikkutyttö, joka haluaisi seurata tuntematonta hiekkapolkua ja kiipeillä metsässä kivenlohkareiden päällä. Taivas on kaunis Töölönrannassakin, mutta puiden tuoksua minä kaipaan. Onneksi Porvoo on lähellä.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
maanantai 17. toukokuuta 2010
Aikuisen kodin onni
Muistatko sen tunteen, kun lapsena astui toisen kotiin sisään ja tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan? Ne totuudet, jotka kotona vallitsivat ruoka-ajoista, tavaroiden järjestyksestä, keskustelun voimakkuudesta, kohteliaista tavoista, tuoksusta - mikään niistä ei pitänytkään enää paikkaansa. Siinä oli jotain kutkuttavaa ja samalla kiellettyä tehdä toisin kuin kotona aina tehtiin. Siksi oli ihanaa käydä kylässä, tai parhaassa tapauksessa lähteä yksin vaikka tädin luokse toiseen kaupunkiin. Katsoin ihaillen aikuisia, joilla oli oma tyyli omassa kodissaan, jotain hieman kummallista ja hauskaa, jotain boheemia ja villiä, väriä ja kulttuuria harmaan siisteyden sijaan.
Sitten jossain välissä kaikki tasoittui ja säännöt hävisivät niin, ettei niitä aina kavereiden kotona edes huomannut. Ehkä sitä toi vahvemmin itsensä ja omat tapansa mukanaan tai muuten vain sokeutui aistimaan ympäristöään. Kaikesta tuli väliaikaista ja kevyttä, kaikkien elämäntilanne oli suurin piirtein sama, kaikki tuntuivat pitävän samantyylisistä huonekaluistakin.
Nyt kun katson ympärilleni, näen ystävieni kasvaneen niiksi samoiksi lapsena ihailemikseni aikuisiksi. Olen hämmentynyt. Milloin aikuistuimme? Milloin kasvoimme? Jälleen kurkistelen lapsuuden innolla uusiin koteihin ja elämäntyyleihin, aistin erilaista onnellisuutta. Se yhtenäinen väliaikaisuus ja samankaltaisuus johtikin eri teille. Yhden kanssa leivotaan, saunotaan ja grillataan vaahtokarkkeja Porvoon ilta-auringossa. Toisen kanssa tavataan Roomassa, pidetään elämäntilanteen väliaikaisuudesta kiinni ja kannustetaan toisiamme hyppäämään tuntemattomaan. Kolmannen kodin onnesta Tampereella puuttuu vain kissa ikkunalaudalta. Ja kun katson näitä ystäviä, niin ymmärrän että näinhän sen pitikin mennä. Jokainen rakentaa elämäänsä oman näköiseksi, sattumalta tai suunnitellen. Ja jokaisella on oma kodin tuoksu, jossa minä saan vierailla.
Sitten jossain välissä kaikki tasoittui ja säännöt hävisivät niin, ettei niitä aina kavereiden kotona edes huomannut. Ehkä sitä toi vahvemmin itsensä ja omat tapansa mukanaan tai muuten vain sokeutui aistimaan ympäristöään. Kaikesta tuli väliaikaista ja kevyttä, kaikkien elämäntilanne oli suurin piirtein sama, kaikki tuntuivat pitävän samantyylisistä huonekaluistakin.
Nyt kun katson ympärilleni, näen ystävieni kasvaneen niiksi samoiksi lapsena ihailemikseni aikuisiksi. Olen hämmentynyt. Milloin aikuistuimme? Milloin kasvoimme? Jälleen kurkistelen lapsuuden innolla uusiin koteihin ja elämäntyyleihin, aistin erilaista onnellisuutta. Se yhtenäinen väliaikaisuus ja samankaltaisuus johtikin eri teille. Yhden kanssa leivotaan, saunotaan ja grillataan vaahtokarkkeja Porvoon ilta-auringossa. Toisen kanssa tavataan Roomassa, pidetään elämäntilanteen väliaikaisuudesta kiinni ja kannustetaan toisiamme hyppäämään tuntemattomaan. Kolmannen kodin onnesta Tampereella puuttuu vain kissa ikkunalaudalta. Ja kun katson näitä ystäviä, niin ymmärrän että näinhän sen pitikin mennä. Jokainen rakentaa elämäänsä oman näköiseksi, sattumalta tai suunnitellen. Ja jokaisella on oma kodin tuoksu, jossa minä saan vierailla.
torstai 6. toukokuuta 2010
Älä juokse pakoon, juokse eteenpäin
Olen aina ajatellut olevani eteenpäin suuntautuja. En ehkä se kunnianhimoisia suunnitelmia viljelevä peruskauppislainen, mutta se, joka näkee ja luottaa aina huomiseen tuolla jossain. En myöskään keräile muistojen laatikoita, enkä erityisesti nauti vanhojen päiväkirjojen tai kuvien katselemista. Mieluummin heittäisin kaikki vanhat tavarani pois. Ne olivat silloin! Minä olin silloin erilainen! Eikö tärkeämpää ole kuka olen nyt ja keneksi voin tulla?
Niinpä minua hämmentää, kun ihminen jää kiinni menneeseen eikä osaa päästä irti. Ei sillä, kyllähän minäkin vellon, voi kuinka saatankin velloa muistoissa ja ikävässä ja nostalgiassa. Mutta päivien - ellei jo tuntienkin - päästä jokin uhma huutaa kirosanat sisältäni ja käskee nauttimaan siitä mitä on ja keksimään jotain kutkuttavaa odotettavaa. Elämänmuutoksia tai pieniä projekteja, jotka vievät mieltäni yhä kauemmaksi menneestä.
Miksi toinen ei sitten halua päästää irti. Muistelee vuosienkin takaisia sokeroituja iloja ja katkeria virheitä ja saa molempien nostattamat kyyneleet valumaan poskilla kuukaudesta toiseen. Miksei vaikka huijaa itseään ja ajattele, että minähän tässä voitin kun menneisyys on nyt vain menneisyyttä, vaan antautuu aina uudestaan tuntemaan kipua.
"Oletko koskaan ajatellut paluuta menneeseen?"
En. Minusta askel taaksepäin tuntuisi kovin vaikealta. En halua kohdata enää sitä ihmistä joka olen ollut. En halua muistojeni muuttuvan lähtiessäni niihin harhailemaan. En halua palata ongelmiin, jotka olen jo kerran saanut ratkaistua.
"En voi ikinä antaa itselleni anteeksi menneisyyden asioita."
Ei tuollaista taakkaa voi kukaan kantaa! Myönnä ne, opi niistä, pyri eteenpäin ja unohda.
"Menneisyys oli elämäni parasta aikaa."
Kuinka voisin ravistella... Sehän on sinusta kiinni! Jos päätät unelmiesi kadonneen menneisyydessä, et tule niitä koskaan kohtaamaankaan.
Lauseet minulle jälleen kerran sanottiin, vastauksia en enää osannut antaa. Jokainen sanani tuntuu vain punovan menneisyyttä yhä enemmän nykyisyyteen kiinni, eikä se osaa enää itse irroittautua. Kunpa kuuntelisit oikeasti, edes tämän kerran: Älä pelkää menneisyyttä, älä pelkää nykyisyyttä, sinulla on se tulevaisuus jolle uskallat silmäsi avata. Mutta en minä sano enää mitään, sinun on se sanottava itse.
Niinpä minua hämmentää, kun ihminen jää kiinni menneeseen eikä osaa päästä irti. Ei sillä, kyllähän minäkin vellon, voi kuinka saatankin velloa muistoissa ja ikävässä ja nostalgiassa. Mutta päivien - ellei jo tuntienkin - päästä jokin uhma huutaa kirosanat sisältäni ja käskee nauttimaan siitä mitä on ja keksimään jotain kutkuttavaa odotettavaa. Elämänmuutoksia tai pieniä projekteja, jotka vievät mieltäni yhä kauemmaksi menneestä.
Miksi toinen ei sitten halua päästää irti. Muistelee vuosienkin takaisia sokeroituja iloja ja katkeria virheitä ja saa molempien nostattamat kyyneleet valumaan poskilla kuukaudesta toiseen. Miksei vaikka huijaa itseään ja ajattele, että minähän tässä voitin kun menneisyys on nyt vain menneisyyttä, vaan antautuu aina uudestaan tuntemaan kipua.
"Oletko koskaan ajatellut paluuta menneeseen?"
En. Minusta askel taaksepäin tuntuisi kovin vaikealta. En halua kohdata enää sitä ihmistä joka olen ollut. En halua muistojeni muuttuvan lähtiessäni niihin harhailemaan. En halua palata ongelmiin, jotka olen jo kerran saanut ratkaistua.
"En voi ikinä antaa itselleni anteeksi menneisyyden asioita."
Ei tuollaista taakkaa voi kukaan kantaa! Myönnä ne, opi niistä, pyri eteenpäin ja unohda.
"Menneisyys oli elämäni parasta aikaa."
Kuinka voisin ravistella... Sehän on sinusta kiinni! Jos päätät unelmiesi kadonneen menneisyydessä, et tule niitä koskaan kohtaamaankaan.
Lauseet minulle jälleen kerran sanottiin, vastauksia en enää osannut antaa. Jokainen sanani tuntuu vain punovan menneisyyttä yhä enemmän nykyisyyteen kiinni, eikä se osaa enää itse irroittautua. Kunpa kuuntelisit oikeasti, edes tämän kerran: Älä pelkää menneisyyttä, älä pelkää nykyisyyttä, sinulla on se tulevaisuus jolle uskallat silmäsi avata. Mutta en minä sano enää mitään, sinun on se sanottava itse.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Varovaisesti
Olen vältellyt.
Kirjoittanut ajatuksia vihkoihin ja puhelimeen, mutta pelännyt niihin tarttumista. En haluaisi tuhlata niitä huonoihin kirjoituksiin, joihin en osaa nyt panostaa. En tunne itsessäni sitä luovuutta ja energiaa, jonka vallassa olen aina ennen halunnut kirjoittaa. Olen selitellyt sitä kiireellä (mikä ei pidä enää paikkaansa) ja tekstin ympärillä muutenkin pyörivillä päivillä (vaikka luulisi että sen tarkkaan määritellyn kirjoittamisen jälkeen juuri haluaisikin repäistä). Lueskelen kyllä ahkerasti muiden juttuja ja hämmästelen heidän jokapäiväistä kykyään henkilökohtaisen tekstin tuottamiseen.
Alan taas ymmärtää, miksi niin moni haluaa täyttää arkensa kiireellä. Oman tyhjyytensä kohtaaminen on hämmentävää. Tällä hetkellä läheiseni käyvät suuria asioita läpi ja haluan antaa niihin kaiken tukeni. En mitään kiitos-mitalia tavoitellen vaan omastakin tarpeestani. Kun ei elämässä mikään ole suurempaa tai tärkeämpää kuin läheiset ja hyvinvointi. Mutta sitten tässä yksin ollessani istun hiljaa, kädet näppäimistöllä. Kokeilen näppäinten painamista, mutta pyyhin kirjaimet nopeasti pois. Ei minulla ole nyt kirjoitettavaa.
Mutta kaikkihan on hyvin! Järjestimme reilu viikko sitten onnistuneet yllätyspolttarit, joissa nauroin morsiamen kanssa yhtä paljon kuin aikoinaan ranskan tunneilla. Menin italian kurssini viimeisellä kerralla ravintolaan syömään ja sain jälleen nauraa tilanteen absurdiutta, kun opettaja neuvoi italiankielisiä kirosanoja vastapäätäni istuneille vanhemmille naisille, jotka niitä sitten tietysti harjoittelivat, italialaisen ravintolanpitäjän kuunnellessa. Viime viikolla kävin yksin KOM-teatterissa katsomassa Odotuksen ja nauroin ihanan yksinkertaisesti rakennettujen kohtausten aidolle, elämänläheiselle huumorille. Yhtenä päivänä tässä Kauko Röyhkä tuli perässäni kassajonoon ja hämmennyksessäni pakkasin muovipussitelineetkin mukaan, mikä aiheutti kaupan ulkopuolella epätoivoisesti pidäteltyjä naurunpyrskähdyksiä. Ja osasin vappuna niin hyvin Ressu Redfordin kappaleiden sanat, etten voinut olla repeilemättä sekä itselleni että lavalla pullistelevalle takavuosien hittimiehelle. Mutta silti naurun jälkeen mieleeni laskeutuu haikeus. Silloin kaupunkikin on maalattu hempeillä akvarelliväreillä ja tuntuu kuin jokin muutos tai lähtö olisi aivan kulman takana.
Niin, paljon tapahtuu. Elämä tuntuu silti omituiselta ja väliaikaiselta, oikeastaan epätodelliselta. Haluaisin taas tuntea kiehtovan elämisen kuplivan vatsassani ja kirjoittaa elämykset muistiin. Kenties ne kuplat näin varovaisesti yrittämällä taas syntyvät ja nousevat pintaan.
Kirjoittanut ajatuksia vihkoihin ja puhelimeen, mutta pelännyt niihin tarttumista. En haluaisi tuhlata niitä huonoihin kirjoituksiin, joihin en osaa nyt panostaa. En tunne itsessäni sitä luovuutta ja energiaa, jonka vallassa olen aina ennen halunnut kirjoittaa. Olen selitellyt sitä kiireellä (mikä ei pidä enää paikkaansa) ja tekstin ympärillä muutenkin pyörivillä päivillä (vaikka luulisi että sen tarkkaan määritellyn kirjoittamisen jälkeen juuri haluaisikin repäistä). Lueskelen kyllä ahkerasti muiden juttuja ja hämmästelen heidän jokapäiväistä kykyään henkilökohtaisen tekstin tuottamiseen.
Alan taas ymmärtää, miksi niin moni haluaa täyttää arkensa kiireellä. Oman tyhjyytensä kohtaaminen on hämmentävää. Tällä hetkellä läheiseni käyvät suuria asioita läpi ja haluan antaa niihin kaiken tukeni. En mitään kiitos-mitalia tavoitellen vaan omastakin tarpeestani. Kun ei elämässä mikään ole suurempaa tai tärkeämpää kuin läheiset ja hyvinvointi. Mutta sitten tässä yksin ollessani istun hiljaa, kädet näppäimistöllä. Kokeilen näppäinten painamista, mutta pyyhin kirjaimet nopeasti pois. Ei minulla ole nyt kirjoitettavaa.
Mutta kaikkihan on hyvin! Järjestimme reilu viikko sitten onnistuneet yllätyspolttarit, joissa nauroin morsiamen kanssa yhtä paljon kuin aikoinaan ranskan tunneilla. Menin italian kurssini viimeisellä kerralla ravintolaan syömään ja sain jälleen nauraa tilanteen absurdiutta, kun opettaja neuvoi italiankielisiä kirosanoja vastapäätäni istuneille vanhemmille naisille, jotka niitä sitten tietysti harjoittelivat, italialaisen ravintolanpitäjän kuunnellessa. Viime viikolla kävin yksin KOM-teatterissa katsomassa Odotuksen ja nauroin ihanan yksinkertaisesti rakennettujen kohtausten aidolle, elämänläheiselle huumorille. Yhtenä päivänä tässä Kauko Röyhkä tuli perässäni kassajonoon ja hämmennyksessäni pakkasin muovipussitelineetkin mukaan, mikä aiheutti kaupan ulkopuolella epätoivoisesti pidäteltyjä naurunpyrskähdyksiä. Ja osasin vappuna niin hyvin Ressu Redfordin kappaleiden sanat, etten voinut olla repeilemättä sekä itselleni että lavalla pullistelevalle takavuosien hittimiehelle. Mutta silti naurun jälkeen mieleeni laskeutuu haikeus. Silloin kaupunkikin on maalattu hempeillä akvarelliväreillä ja tuntuu kuin jokin muutos tai lähtö olisi aivan kulman takana.
Niin, paljon tapahtuu. Elämä tuntuu silti omituiselta ja väliaikaiselta, oikeastaan epätodelliselta. Haluaisin taas tuntea kiehtovan elämisen kuplivan vatsassani ja kirjoittaa elämykset muistiin. Kenties ne kuplat näin varovaisesti yrittämällä taas syntyvät ja nousevat pintaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
