Kirjakaupassa olen toisin

Istun Akateemisen Aalto-kahvilassa juomassa valkoista helmiteetä. Viereisessä pöydässä istuu nainen, joka ympyröi lukemastaan lehdestä kohtia. Sisustusliikkeiden osoitteita kenties. Tai kiinnostavia työpaikkoja. Ehkä asuntonäyttöjä kantakaupungissa. Tekosyynä asettelen takkiani paremmin tuolinnojalle voidakseni katsoa tarkemmin. Hän ympyröi tv-lehdestä tulevan viikon ohjelmaansa. Tässä ympäristössä sekin näyttää sofistikoituneelta, persoonalliselta ja taiteellisen boheemilta. Mitä jos istuisinkin rautatieaseman kahvilassa odottamassa junaa ja naapuripöydässä tällä hartaudella luettaisiin tv-lehteä, olisiko se sofistikoitunutta vai yksi rappiotilan merkeistä? Kuinka ympäristö kääntääkin mielipiteet.

Haluaisin olla porvari ja taiteilija yhtä aikaa: kerätä ympärilleni asioita, joista nautin ja joita pidän kauniina; kokea pieniä tämän kahvilan kaltaisia elämyksiä ympäri maailmaa; olla vapaa liioista aikatauluista; inspiroitua kirjoista ja lehdistä tyylikkäissä kirjakauppojen ja museoiden kahviloissa; kuvitella ympärilläni olevien mielenkiintoisten oloisten ihmisten persoonallisuuksia ja elämäntyylejä.

Miksi?

Ehkä se luo mielikuvaa siitä, olen lähempänä ihanneminääni, yhtä noista kahviloiden mielenkiintoisen oloisista ihmisistä. Ehkä tunnen itseni fiksummaksi tämän kaltaisessa ympäristössä kuin kotisohvalla, vaikkei tämä ole vaatinut minulta mitään enempää kuin nousun 3T:hen ja 3,90 euron sijoituksen teehen. Täällä huomaan pyrkiväni näyttämään siltä, että minulla on ajatuksia ja että ymmärrän jotain suurta. Taidan istuakin hieman takakenossa viestittäen avoimuutta ja itsevarmuutta, vaikka normaalisti nyhvään ryhdittömänä ja nuutuneen oloisena.

Tunnen itseni paljastuneeksi. Olen sama arkinen ja yksinkertainen, mutta hetken kuvittelin olevani lähes runollinen. Kirjakaupan kahvila pukee päälleni saman roolin kuin mietteliään oloiset askeleet valokuvanäyttelyssä ja liian kallis lasillinen nahkasohvaisessa viinibaarissa. Huomaan tekeväni tietoisia valintoja sen sijaan, että huomaamattani vain olisin se hattupäinen muistikirjaansa kirjoittava tyttö. Oivallus tekopyhyydestä nostaa häpeän punan poskille. Mikä on minua ja mikä sitä mitä haluaisin olla - en enää edes erota.

Life requires toughness

Minulle sanottiin viikko sitten, että olen muuttunut kovaksi. Ja että hyvä niin, kovuudella maailmassa pärjää. Onko se kova, joka itkee kävellessään elokuvateatterista kotiin?

Kävin juuri katsomassa kuusi Oscar-ehdokkuutta ja kaksi Oscaria saaneen Preciousin. En ole voinut yhtä pahoin elokuvissa sitten Gomorran. Kun silmien edessä tapahtuva vääryys menee kaiken käsityskyvyn yli, yrittää tukahduttaa omat arvot ja periaatteet ja vastenmielisella kieroudellaan muistuttaa ihmisen sairaasta vallasta lähimmäisiinsä, joutuu muistuttamaan itseään hengittämisestä. Yhtäkkiä suu on niin kuiva, että täytyy tietoisesti nielaista. Vauva lentää. Televisio lentää. Kiroukset lentävät. Bitch.

Who was going to love me? kyynelsilmäinen äiti kysyy ääni särkyen. Hetkeä aiemmin hän myönsi antaneensa miehensä seksuaalisesti hyväksikäyttää lastaan. Päivästä toiseen hän huolehti siitä, ettei hänen tyttärelläkään olisi rakkautta, itsetuntoa tai tulevaisuutta. Haluaisin ravistella vääristyneet ajatukset hänestä ja palauttaa hyvyyden tasapainon. Missä kaikki paha syntyy? Miksi otetaan se ensimmäinen askel väärälle polulle ja siirrytään normaalista perheestä hetki hetkeltä yhä sairaampaan todellisuuteen?

Your daddy's dead. Kuinka anti-suvaitsevaiseksi tunnen itseni, kun vihani kuohahtaa elokuvayleisön nauraessa täydellisen turtumuksen vallassa sanotulle vastaukselle: Is that all you came to say? Jotkut elokuvat pitäisi ehkä sittenkin katsoa tarkkaan valitussa seurassa. Hiljaisuus olisi ehkä lisännyt ahdistustani, mutta nauru kuvotti. Pitäisi ehkä ravistella jotakuta muutakin.

Pahinta on se, kun lapsi opetetaan uskomaan, että maailma on paha paikka. Kun itsensä kanssa kamppailevan nuoren maailmankuva käännetään vinoon ja minäkuvan päälle systemaattisesti syljetään. Epäoikeudenmukaisuus ja itsekkyys suututtavat minua ehkä eniten maailmassa, mutta kun sitä katsoo voimattomana suurelta kankaalta, ei voi kuin tuntea vartalon jännittyvän ahdistuksesta ja pidätetyistä kyyneleistä.

Hei sinä, en ehkä olekaan kova. Olen vain oppinut puolustautumaan ja puolustamaan sitä, mihin uskon. Sitä tässä maailmassa on pakko.

Tiistai, joka ei ala

Tänään en ehkä herää ollenkaan.

Appelsiinimehua, vettä, kahvia.
Kirpeä ilma ja aurinkolasit
Pirteät hyvänhuomenen toivotukset.
Muutama tekstiviesti, maili ja fb-viesti ystäville.

Mikään ei auta. Vartalooni on upotettu raskaita kiviä ja uni tarrautuu ajatusten jalkoihin estäen niitä juoksemasta lujempaa. Sanat eivät toimi, en saa niitä ulos enkä myöskään ymmärrä lukemiani. Aloitan lauseita, mutta ne jäävät kesken enkä saa enää kiinni niiden ajatuksesta. Haluaisin istua divaanisohvalle kera suuren kirjan täynnä valokuvia ihmisistä ja kaupungeista ja tunteista ja ilmiöistä, ja saada sen kautta kaiken sen sisällön, minkä antamisessa sanat tänään epäonnistuvat.

Ja olen jälleen liian kiinnostunut kaikesta. Mietin, että jos keskittyisin yhteen asiaan, voisin tulla siinä asiantuntijaksi. En tule ikinä onnistumaan. Vaikka kuinka keskitän tarkkaavaisuuteni eteeni, näköalueen rajamailla vilkuttelevat hahmot kutsuvat joukkoonsa. Kun keskustelin lauantaina Stanfordin vankilakokeesta, olisin halunnut syventyä psykologian käsityksiin identiteetistä ja persoonallisuudesta. Kun eksyn elokuvia käsitteleviin blogeihin, haluaisin opiskella elokuvissa käytettyjä tehokeinoja, käsikirjoittamista, juonen rakentumista. Kun puhun Etelä-Italiasta, kirjahyllystäni lukemattomana löytyvä Cosa Nostra kummittelee. Jokainen viikonloppu tuskailenkin sitä, etten taaskaan ehtinyt perehtyä, kun kerrankin olisi motivaatiota. Kuten suomalaisten yritysten historiikeistä voi lukea, kansainvälisessä taloudessa menestyksen taustalla on fokusoituminen. Samoin tuntuu, että jos minä haluaisin tässä maailmassa olla jossakin asiassa hyvä ja tarpeellinen, tulisi kaikki energia keskittää johonkin tiettyyn ja määrätietoisesti kehittää sitä. Mutta täytyyhän jonkun pitää tuota irrallista asiantuntijoiden joukkoa kasassa. Täytyyhän eri osaamisalueilla olla synergioita, joita sokea yhteen keskittyminen ei paljasta. Täytyyhän jonkun luoda keskustelua? Tai sitten jonkun täytyy vain myöntää itselleen, että hän on kulkuri, jonka koti matkustaa mukana aiheesta toiseen.

Hohhoijaa. Herättäisiköhän lounas?

Italian tuoksu

Avauduin juuri äsken ranskanopettajalleni, joka erehtyi tunnin jälkeen kysymään, miten Rooman matka meni. Että niin kun se on vähän ristiriitainen maa ja kun olen siellä Milanossa ollut vaihdossa ja kun Italiassa pitää olla hyvät verkostot että siellä selviää ja niin kun oli se poikaystävä silloin ja onhan Roomassakin tullut käytyä nyt viisi kertaa ja juu on siellä kyllä hyvät ruuat ja onhan siellä kaunista mutta niin toisaalta aika vaikeeta kuitenkin hyväksyä sen maan piirteitä. Hmm, pitäisiköhän vaikka nähdä kavereita useammin?

Mutta Italia on minulle ristiriitainen. Koen joka ikinen kerta sen saman haltioitumisen, kun koneeni laskeutuu. Ensimmäisenä minut vastaanottaa Italian tuoksu. Väitän, että sillä maalla on oma tuoksunsa, joka huumaa. Ja se tuoksu on merkinnyt minulle onnea, rakkautta, vapautta, iloa ja tulevaisuutta. Tunnen lentokentän. Tunnen junan ikkunasta näkyvät kellertävät pellot, rosoiset murattien ja graffitien peittämät talot. Tunnen sen teiniryhmän, joka istuu käytävän toisella puolella mustissa takeissa ja farkuissa ja keskustelee kovaan ääneen. Junan penkki on tuttu sininen, jonka päätukea on toiselta puolelta kohotettu lepäämistä varten. Ja vhuuum. Yhtäkkiä tulee epämukava olla.
Tämä maa ei ole minun.
Tämä maa on minulle huono.
Tässä maassa minun on paha olla.

Kunnes taas kävelen kaduilla ja tuoksu huumaa. Upeat, massiiviset Italian puut. Ihanat ravintolat ja kahvilat. Ilmassa hehkuva historia ja kävelijöiden kenkien kopina sekä rupattelun äänet. Ja se sama tuttuus. Minä uskoin ja halusin tätä. Vhuuum. Pinnallisuus. Epäoikeudenmukaisuus. Individualismi. Töykeys. Puhetta puhetta ja vähän tekoja. Naurua asioille, joille minä en voisi nauraa. Hyväksyntää asioille, jotka saavat ihoni kananlihalle. Ihmisiä, joille oma mielihyvä tulee ensin.
Joiden sanakirjasta ei löydy uskollisuutta.
Jotka sanovat olevansa ystäviäsi, mutta haluavat hyötyä sinusta.
Joilla ei ole arvostusta, sillä "hänen olisi pitänyt tajuta" tai "hänen olisi itse pitänyt pitää puolensa".

Mutta koska minä tiedän sen kaiken, minä voin ymmärtää. Minun pitäisi ehkä hyväksyä, ja hetkittäin sen teenkin. Ja silloin haaveilen taas kaupunkiasunnosta, oman paikkani etsimisestä italialaisen trendikkään menevyyden ja perinteisten tapojen kontrastissa. Haaveilen proseccosta ennen ruokailua, kohteliaista tavoista, eloisista keskusteluista, oikean eurooppalaisen suurkaupungin tunnelmasta. Kunnes rinnassa taas ahdistaa. Jos kaipaan ympärilleni aitoutta, sitä en Italiasta helposti löydä. Olen kriittinen, tiedän. Olen mustavalkoinen, tiedän senkin. Olen asioita, joita en haluaisi olla ja siksi kerta toisensa jälkeen palaan Italiaan. Ehkä huuma tällä kertaa voittaisi.

Katjan ansiosta pääsen helpommin sisälle Rooman kaupunkikulttuuriin, joten nytkin panostimme siihen nähtävyyksien sijaan. Kävimme mm. loistavilla Roma suona indie -musiikkifestareilla fiilistelemässä roomalaisia indiebändejä. Yksi pääesiintyjistä oli I Mostri, jonka video on alla. Kohtuullisen italialainen video, sanoisin. :) Tuo megafoniin huutava laulaja oli muuten erään ruotsalaisen tytön poikaystävä, joten meidän seurue löytyi tietysti heti lavan edestä, siitä moshpitin vierestä (kyllä, italialaisetkin osaavat muodostaa moshpittejä).



Sen lisäksi leikin kampaajaa, söin herkullista mozzarella di bufalaa, tapasin paljon sekä tuttuja että tuntemattomia ihmisiä, kävelin keskustassa, join viiniä, keskustelin italialaisuudesta ja juoksin Katjan perässä kymmeneen eri bussiin, joilla kierrettiin kaupunkia niin, etten osaa yhtään sanoa, missä päin esimerkiksi lauantai-illan paikka Circolo Degli Artisti oikeastaan on. Huumaannuin ja ahdistuin ja huumaannuin jälleen.

Sitä lontoonraesuklaata olisi muuten voinut sitten olla enemmänkin. Kysyntä Roomassa on kova.

Ympäristötietoisuus

On ollut olevinansa niin kiire, että sain stressitason punaiselle, verenpaineen yli normaalin ja vietin öitä unta lähentelevässä horroksessa, joka ei kuitenkaan ottanut sitä viimeistä askelta uneen siirtymiselle, sillä mieleni yritti organisoida ja järjestellä ja keksiä ratkaisuja ja pohtia luovia ideoita. Enkä ole ehtinyt kirjoitella pohdintojani, sillä koin senkin jotenkin lisävaatimukseksi ja kuluttavaksi tekijäksi. Kunnes mietin, että ei tämän näin pitäisi mennä. Että stressaan 24-vuotiaana omaa elämääni, joka ei kaadu vaikka karkaisin viikoksi Ahvenanmaalta vuokrattuun mökkiin erakoitumaan (voi!).

Niinpä tein viikonloppuna vapauttavan testin. Haukoteltuani tuntikausia perjantai-iltana suljin tietokoneen, jätin puhelimen toiseen huoneeseen äänettömällä latautumaan ja lähdin kirja kainalossa kohti sänkyä. Halusin nukahtaa kun nukutti ja herätä kun siltä tuntui ilman tietoa ajankulusta, kuunnella vain itseäni. Luomuyö. Aamulla heräsin oikein ihanasti nukkuneena, pesin kasvoni, venyttelin ja pukeuduin. Tunsin itseni virkeämmäksi kuin pitkään aikaan. Keittiöön aamiaiselle ja katsahdus kelloon - puoli kahdeksan! Lauantaiaamuna! Pitäisi elää enemmän ilman kelloja.

***

Olen yrittänyt rajoittaa ylenmääräistä ajatteluani, jotta selviäisin helpommalla tästä kiireiseltä tuntuvasta maaliskuun alusta. Mutta enhän minä toimi niin. Olenkin pohtinut ympäristön merkitystä. En ilmastokriisiä tai Itämeren saastumista, vaan lähiympäristön, ihmisten ja paikan vaikutusta omiin ajatuksiin ja mielialoihin.

Ympäristöpohdinta lähti liikkeelle siitä, kun huomasin tuntevani itseni välillä äärimmäisen tyhmäksi ja täysin vailla mitään osaamista tai asiantuntemusta ja hermostuin siitä. Kuka minä luulen olevani? Mitä minä väitän tietäväni? En niin mitään. Sitten ymmärsin, että vertailen itseäni ympäristööni. Vietän päiväni työyhteisössä, joka koostuu oman alansa asiantuntijoista. Minä en kuulu heihin, eikä tämä ole minun alani. Vaikeutenani on legitimoida oma paikkani täällä, jos en ymmärrä kaikkia keskusteluja tai edes vitsiksi tarkoitettuja heittoja. Ei tavallaan ihme, jos koen itseni irralliseksi tai jopa huonommaksi. Naks naks, käännä tyttö ajattelutapaa! Kun koet olevasi asioista perillä oleva asiantuntija, porukan fiksuimmasta päästä, et potki itsellesi vauhtia eteenpäin. Et huomaa ajattelusi pientä rinkiä, toisten erilaisia näkökulmia ja maailman muita mielettömiä ilmiöitä. Ehkä toisinaan onkin kasvattavaa olla varpaillaan.

Ympäristöajattelu matkusti mukanani Tampereelle viikonlopuksi. Huomasin kehoni jännityksen lauetessa kävellessäni kaikessa hiljaisuudessa vanhempieni kotia kohti. Missä on Runeberginkadun liikenne! Piippaavat, peruuttavat autot lumikuormineen! Pilliin vihellykset: hei varo, katolta tulee nyt lunta! Helsingin hyrinä vie mukanaan ja saan kaupungin jatkuvasta toiminnasta usein energiaa, mutta nyt kaipasin vain hiljaisuutta ja tilaa hengittää. Kaksi päivää Tampereella ja kajareista kajahti Volbeat. Manse on rock (tai no, heavy metal)! Tässä vaiheessa ympäristön vaikutus jo nauratti. Nuoruudessani Tampereella kuuntelin paljon CMX:ää, Nirvanaa, Metallicaa, System of a Downia. Ne löytyvät edelleen ipodistani, mutta useammin sormeni osuu jonkun kevyemmän ja iloisemman bändin kohdalle. Tampereella asiat ovat näemmä toisin.

***

Perjantaiaamuna Roomaan viikonlopuksi. Tuon Katja Fazerin suklaata, lontoonrakeilla.

A+

Miten käy, kun ohjelmoi iltansa täyteen ohjelmaa? Ja nimenomaan sellaista "lue tämä", "korjaa tätä", "kirjoita tämä" ja "mieti tätä" -ajatustyötä vaativaa ohjelmaa? Alkuviikon ehkä painaa sisulla ja pyhällä hengellä, mutta viimeistään torstaina kirja tipahtaa käsistä ja sitä nukkuu lukuasennossa, polvet koukussa, antoisat puolitoista tuntia suloista iltaunta. Herättyä pää on pehmeä ja vartalo voimaton; se niistä suunnitelmista ja tehokkaasta illasta. Kuntosali vaihtuu yritykseen kirkastaa mieltä raittiissa ilmassa ja loppuilta haukotellaan. Olisiko kenties viikonlopun aika?

Työelämän ilmiöt viihtymisestä jaksamiseen ja itsensä toteuttamiseen kiinnostavat minua ja tuo kirja, joka käsistäni tänään tippui, oli viime kirjamessuilta Talentumin osastolta mukaan poimimani Työelämän valttikortit (Kevätsalo, Puntari & Roos, 2006). Kirjan kirjoittajat kuvaavat omia kokemuksiaan palkkatyöstä ja yrittämisestä ja keskustelevat teksteissään niin työn mielekkyydestä kuin uupumisesta. Lueskelen sitä aina silloin tällöin, sillä minusta on ihana kuulla, miten ihmiset avoimesti epäonnistumisia peittelemättä analysoivat suhdettaan työhön.

"'Hyvä työssä' tarkoittaa monia asioita. Useimmiten työnantajat arvostavat sitä, että palkansaaja on uskollinen, nöyrä vakiintuneille käytännöille sekä huolellinen ja tunnollinen niiden tehtävien suorittamisessa, jotka on tehtäväksi saanut. En ole koskaan ollut sellainen."

Jostain syystä koin tällä viikolla vahvasti elämän - ja etenkin työelämän - muodostaman suurennuslasin, jolla tekemisiä tarkkaillaan. Kuinka kaikessa tekemisessään sitä altistuu arvioinnille, kuinka aina vertaillaan ja asetetaan tavoitteita. Kuinka työtä hakiessa joutuu taistelemaan asettuakseen arvosteluasteikolla parhaimmaksi, nykyään haastattelujen lisäksi myös psykologisissa testeissä, ja kuinka siitä vasta kaikki alkaa. Suorituksen mittaus, tulostavoite, benchmarking, kilpailu ylennyksistä, kehityskeskustelut. Toimintaa seurataan ja parhaiten menestyy julkisuuskuvansa hyvin kiillottanut henkilö, joka menestyy jokaisella mittarilla. Ja viikonloppuisin hengitetään vai?

"Tiedän, millaista on, kun aika ja energia eivät riitä tekemään kaikkea, mitä luulee odotettavan."

Lounaspöydässä keskusteltiin liikuntaharrastuksista ja muiden kilpatanssikuvausten jälkeen oli hieman latistavaa sanoa, että minä nyt vähän jumppailen ja lenkkeilen ja muuta sellaista mielenvirkistystä, että ei minua kukaan arvioi eikä minulla ole mitään menestymistavoitteita. Keskustelu siirtyi lasten kouluarvosanoihin ja hämmästeltiin, että ekaluokkalaiset saavat numeron sijaan todistukseensa hymynaaman, että kyllä ennen oli kunnon arvostelu heti ensimmäisellä luokalla. Yritin siinä todistella, että minusta nyt olisi hienoa jos edes lapset saisivat nauttia tekemisestä ja oppimisesta ilman lannistavaa vertailua, kilpailua ja arvostelemista.

"Työ ei ole taakka. Työ on jotain, mitä on oikeus tehdä."

Kyllähän minä tiedän että mittaaminen ja arviointi ovat tehokkaita motivointikeinoja. Siten näkee myös itse helposti vahvuutensa ja parannuskohteensa. Ja Suomi selviytyy globaalissa maailmassa juuri huippuosaamisen ansiosta, näinhän sitä sanotaan. On vain jotenkin väsyttävä ajatus, että minun pitäisi kaikessa jaksaa pyrkiä parhaaseeni, heikkouksistani huomautellaan ja suorituksen tasosta piirretään hienot kaaviot. Tai ehkä sitä pitäisi vaan olla vahvempi, olla välittämättä, keskittyä siihen mistä pitää ja tehdä itselleen sopivaa jälkeä. Voisinhan minä vaikka hioa näitäkin tekstejä paremmiksi ja toimivimmiksi, sillä onhan tämäkin jollain tavalla julkinen osoitus siitä mitä olen ja kuinka hyvin osaan. Voitte sitten kommenteissa arvostella, että ei Anna, ei näin. Tai ehkä minun pitää nyt vain hyväksyä jatkuva suurennuslasin alla oleminen. Ja muistaa etteivät ne arvioinnit oikeasti muuta minua mitenkään.

"Euroilla voi halutessaan verrata itseään muihin. Aina on niitä, jotka hankkivat enemmän. Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä. Kannattaa miettiä, missä kilpailussa sen kuluttaa."

(lainaukset mainitusta Työelämän valttikortit -kirjasta)

Voikko olla mun kaa tänään?

Mihin on kadonnut lapsuuden rento, spontaani hengailu? Se, kun mentiin soittamaan naapurin ovikelloa ja sitten kuunneltiin Marikkia kasetilta ja piirrettiin tussilla erilaisia kasvoja ja prinsessoja. Ihan vain siksi, kun ois kiva tehdä yhdessä jotain ei-niin-ihmeellistä.

Jostain kumman syystä ihmisten tapaaminen vaatii nykyisin kuukausia aikaisemmin sovittua keikkaa, etukäteen varattua leffaa, matkaa ulkomaille tai vähintään tunnin laittautumista viininmaistelua varten. Hengaamiselle täytyy olla syy! Eihän sitä nyt toiselle tohdi esittää, että ois vaan kiva istuskella hiljaa ja puhua niitä näitä jos niikseen tulee. Sen sijaan ehdotetaan uuden kahvilan testaamista ja lähetetään linkkejä mielenkiintoisista teatteriesityksistä. Ehkä sitä kuvitellaan, ettei oma persoona riitä houkuttelemaan toista tv:n äärestä vaan pitää tarjota jotain Elämystä ja Kokemusta.

Minä siis teen näin aina. Ei sillä, on ihanaa tehdä asioita. Jos näkemiselle saa tekosyyn Ateneumin uudesta näyttelystä, niin mikäs sen parempi, ohimennen ehkä imee itseensä myös joitakin kulttuurisia vaikutteita. Toisaalta kalenteria täyttämällä voi varmistaa, että kauempana asuvaa ystävää tulee nähtyä: ehkä varatusta ravintolaillasta pidetään paremmin kiinni kuin "rötvää Annan kanssa kotihousuissa" -treffeistä. Mutta jotenkin olisi ihanaa, jos se yksinäisten iltojen rento, tyhjä oleminen olisi yhtä hauskaa ja normaalia myös muiden kanssa. (Taustaselitys: Huonosti nukuttujen öiden jälkeen kaipaus mökille tuulen huminaan kasvaa. Tervetuloa mukaan, mutta jos suoritettaisiin tällä kertaa vähän vähemmän.)

Sunnuntaina piti tehdä lettuja. Onneksi ei tehty vaan hengattiin vaan. Sängyllä ja sohvalla rötväten, tukka sekaisin mutta mieli vapaana.