Tilinpäätös

Sain vuosi sitten syksyllä ystävältäni kirjan lahjaksi: Onnellisemmaksi – Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä. Niin, syksyni oli sekainen ja suttuinen ja osin hyvin onneton. Ystävät onneksi aina tietävät, missä mennään. Ja vaikka kirja paasaakin positiivisesta psykologiasta amerikkalaisen lahkojohtajan hartaudella ja ylenpalttisuudella, jotenkin aina uskon että tällaistenkin keittiöpsykologiakirjojen taustalla on ihan fiksuja ajatuksia.

Kirjassa esitellään useita tehtäviä, joita tekemällä voisi löytää oman onnellisuutensa. Koska kilttityttö-vuosistani on jo aikaa, en todellakaan tehnyt kaikkia lauseentäydennyksiä (Jotta voisin tuoda elämääni 5 prosenttia enemmän onnellisuutta...) tai kysynyt neuvoa sisäiseltä tietäjältäni (sellainen kyllä varmasti on!). Mutta yksi tehtävä jäi mieleeni.

Kirjoita joka ilta ennen nukkumaanmenoa ylös vähintään viisi asiaa, jotka tekivät tai tekevät sinut onnelliseksi ja joista olet kiitollinen. Ne voivat olla pieniä tai suuria: hyvä ateria, arvokas keskustelu ystävän kanssa, työprojekti tai Jumala. – Jos teet harjoituksen säännöllisesti, se voi auttaa sinua arvostamaan elämäsi positiivisia puolia, joita nyt ehkä pidät itsestään selvinä.

Tähän tehtävään voin myöntää uskovani. En ehkä siihen, että se tulisi joka ikinen ilta tehdä, mutta siihen että tärkeiden asioiden miettiminen voi auttaa oivaltamaan, mikä omassa elämässä on kaikesta huolimatta äärimmäisen hyvää. Ja toisaalta se voi ehkä auttaa myös keskittämään enemmän aikaa ja energiaa näiden hyvien asioiden vaalimiseen ja niistä nauttimiseen. Eli tulemaan siis onnellisemmaksi, sanoisi kirjan kirjoittaja Tal Ben-Shahar.

Vuosi on vaihtumassa, joten yritin miettiä viisi asiaa kuluneesta vuodesta, joista olen kiitollinen. Hankala tehtävä sinänsä. Päivittäisellä tasolla saisi enemmän kiinni arkisista onnen asioista, mutta ehkä on silti hyvä huomata, kuinka hyvää oma elämä ylipäätään on. Joten yritetään...

1. Ystävät, joiden kanssa nauretaan, itketään ja viisastutaan päivä päivältä enemmän. Joiden kanssa saa pohtia sekä omaa elämäänsä että maailman ihmeellisyyksiä. Jotka kulkevat tätä matkaa kanssani.
2. Perhe, joka tukee ja uskoo minuun kaikessa mihin ryhdyn. Joka jakaa omaa viisauttaan ja antaa aina ajattelemisen aihetta. Ja joka kestää, kun minä en.
3. Vapaus elää ja tehdä omat valintani. Mahdollisuus etsiä ja kokeilla, yrittää selvittää kuka olen ja mitä haluan. Lupa kysyä ääneen, näyttää kaikki puoleni ja olla silti hyväksytty.
4. Uskoni siihen, että tulevaisuus tulee ja minä pääsen eteenpäin kaikesta huolimatta.
5. Oma koti Töölössä. Ihanan materialistista, mutta olen kuluneen vuoden aikana nauttinut niin usein siitä, että voin kävellä keskustaan, käydä ruokakaupassa juuri silloin kun saan omituisen mielihalun, poiketa muutamaksi tunniksi Hietsussa, käydä rantakahvilla Regatassa ja viinilasillisella Tin Tin Tangossa, juosta Seurasaaressa oravien kanssa, nähdä meren ja puut ja tähdet ja valaistun Sibelius-patsaan. Hengittää tuulia meren takaisesta suuresta maailmasta ja samalla tuntea Helsingin elävän seläni takana.

Lässynlää. Mutta niinhän se taitaa olla, että oikeasti tärkeät asiat jotenkin kliseisiä. Lista ei tietenkään ole kaikenkattava tai järjestyksessä, mutta tajusin tässä, ettei valmistuminen olisi mahtunut edes top 20 –listalle. Se oli yksi suoritus, joka oli tehtävä. Mutta se ei ollut mitään, jonka kokisin suureksi saavutuksekseni, tärkeäksi merkkipaaluksi kehitykseni tiellä. Ehkä pitäisi opiskella vielä pidemmälle, jotta kokisin todella ponnistelleeni tai oppineeni syvällisesti jotain...

Vapauteeni liittyy mahdollisuus lähteä. Muistan, kuinka sen onni iski toukokuussa yöbussissa Torquay-Lontoo-välillä. Öisen bussimatkan olisi voinut kokea raskaana tai epämiellyttävänä, mutta olin vain suunnattoman onnellinen vapaudestani olla siellä juuri silloin, mahdollisuudesta käyttää yöni matkustamalla Etelä-Englannin halki ja olla itse vastuussa siitä mitä koin ja tein ja näin.

Nyt olen hyvin onnellinen siitä, että olen vapaa lähtemään huomenna kolmen mielenkiintoisen ihmisen kanssa Kööpenhaminaan.

Onnellista uutta vuotta.

Uutta vuotta odotellessa

Joulu on kumma juttu. Sitä odottaa ja fiilistelee kuukauden, maistelee pipareita glögin kanssa, lauleskelee jouluöitä ja juhlaöitä ja haaveilee sulkeutumisesta kotiin pyhien ajaksi jouluruokien kanssa.


Mutta jo jouluaattona glögi on menettänyt makunsa, koko ajatus perinteiden läpiviemisestä tuntuu tunkkaiselta ja vanhanaikaiselta ja haluaisi jo elää kevään tuulissa uutta vastaanottaen.



Ja vaikka vanhempien luokse on jouluna ihana palata, muutaman päivän päästä unen saanti öisin on vaikeaa, pieni huone tuntuu tukahduttavalta ja aamulla herätessä tunne on muuttunut fyysiseksi ahdistukseksi. Oma elämä ei ole täällä. Täällä en pääse eteenpäin. Täällä turrun ja hautaudun enkä ole minä.


Ja niin alkaa paluu Helsinkiin, kevään uusien tuulien odotus.

Joulutunnelmaa

”Olen surrut Michael Jacksonin kuolemaa, kyyyllä. Rasti ruutuun.”
”No et varmasti ole, hei!”

”Olen laulanut Lordia, joo.”
”Sinä laulanut Lordia, älä nyt viitti!”
”No ehkä olen voinut vaikka autossa yksin hiljaa laulaa...”

”Muuttanut elintapoja ilmastonmuutoksen takia? Kyllä.”
”Ai minkä tavan.”
”No omakotitalosta tähän rivariin.”
”Oli juu varmaan ihan ilmastonmuutoksen takia.”
”No joo-o. Aattelin et tulevaisuudessa tuulee enemmän niin hyvä muuttaa puutalosta kivitaloon.”
”Just just.”

”Ja tiedän, millainen nainen on puuma.”
”Etkä tiedä, en määkään tienny, Anna kerto.”
”No kerro sitten.” (kumittaa rastin pois)
”Mun ikäinen nainen joka saalistaa nuoria miehiä.”
”No nythän mää tiedän.” (alkaa piirtämään rastia)
”Ei mut hei, et sää nyt voi siihen rastia laittaa! Jos sen teet, niin tästä tulee kuule pitkä joulu.”

Aamulehden Elitkö 2000-luvulla? -testin täyttäminen on varmaan sitä laatuaikaa parhaimmillaan vanhempien kanssa. Michaelia oli siis surrut isäni, mies joka on ehkä osittain liittynyt myös facebookiin, tosin tätä pistettä ei arvosteleva raati eli äitini hyväksynyt. Kumma juttu, mutta juuri tällaiset hetket tekevät joulusta joulun.

Minulta on syksyn kuluessa kysytty useasti, mikä on minulle joulussa tärkeää. Vaikka pienen kinastelun avustamana koottu herkullinen päivällinen ja joulupäivien jumitus leffojen ja kirjojen parissa onkin nautinnollista, tärkeintä on ollut joulun tunnelmointi. Sana on huono, mutta tarkoitan niitä hetkiä, kun poiketaan naapureilla ja tuttavilla viemässä joulukukkia, tohinan keskellä jokin ruoka menee niin pieleen että vain naurattaa ja matka hautausmaalle kuluu radion joulumusiikkivalikoimaa arvostellessa.

Tosin eihän tämä oikealta joululta tunnu, vaikka koimmekin suurta yhteenkuuluvuutta saadessamme kaikki pisteen crocsien vihaamisesta sydämen pohjasta (testin viimeinen kohta). Siihen tarvittaisiin ainakin lisää keskustelijoita joulupöydän ympärille ja joku, joka olisi oikeasti innostunut joulupukin tulosta. Ehkä osa sitä jännitystä tarttuisi silloin itseenkin ja jouluaatto tuntuisi aidosti erityiseltä päivältä.

Mutta on se harmi, ettei Michael Jacksonilla ole joululevyä! Muuten voisimme kuunnella sitä huomenna matkalla hautausmaalle ja auttaa isää surussaan. Nyt täytyy tyytyä äidin ostamaan amerikkalaiseen joululevyyn, vaikka tällä kertaa valkoisesta joulusta ei tarvitsekaan vain haaveilla.

May your days be merry and bright.
And may all your Christmases be white.

Onnellista joulua.

Puhu minulle inspiraatiosta

Leffan päivänäytöksessä käyminen tuntuu kutkuttavan kielletyltä. Kaikki kunnon ihmiset ovat töissä. Mutta onpa ihanaa istahtaa teatterin parhaille paikoille ja levitellä takkinsa ja tavaransa ympärille, sillä kukaan popcornia kahmiva teini tai jokaisesta äännähdyksestä ikävästi mulkaiseva täti-ihminen ei ole tulossa häiritsemään elämystä.

Elokuvan tarinaa kertoi turvallinen, tummaääninen mieskertoja. Hän johdatteli katsojan mukaan, kuvasi päähenkilön kokemuksia, muistutti lopuksi opituista asioista ja rohkaisi luottamaan tulevaisuuteen. Ja silloin ymmärsin, kuinka lohdulliselta tuo viisas isähahmo sai oloni tuntumaan. Onkohan minun elämällänikin tuollainen kertoja, jonka olemassaoloa en vain itse tiedä? Henkilö, joka piirtää rakenteen kaikelle kokemalleni epämääräisyydelle, näkee merkityksen kaikessa tekemässäni ja johtaa taivaltani kohti jotain, minkä hän jo alusta alkaen tietää? Ehkä joku tietää tarinani ja kertoo sen vielä joskus.

Toivottavasti hänellä on miellyttävä ääni, sillä miellyttävä ääni on tärkeää. Sellainen paksun suklainen, joka kumpuaa syvältä viisaasta rinnasta ja heijastelee varmuutta, luottamusta ja onnea. Jossa on säröjä ja rosoja kaikkien kokemusten jälkeen, joiden yli voimakkaana kuultaa usko ja toivo. Ja joka kaikessa uskottavuudessaan täyttää kuulijan sisältä. Alan Rickman? Angie Stone? Ben E. King? Lauryn Hill? A.W. Yrjänä.

Ja mietin myös, miksei 500 Days of Summer toimivasta tarinasta, hyvistä näyttelijöistä, elävästä kuvauksesta ja loistavasta soundtrackista huolimatta tuntunut Oikein Hyvältä Elokuvalta. Yksinkertaista, oikeastaan. En etsi nyt elokuvista empatiaa sydänsuruihini ja samastumiskohteita kokemalleni riittämättömyydelle ja hukkaan heitettyjen tunteiden synnyttämälle tyhjyydelle. Haen oivalluksia, häivähdyksiä toisenlaisesta elämästä, inspiraatiota muutokseen ja kehittymiseen, vastauksia pohdintoihini tai syitä uudelle pohdiskelulle. Mutta tämän elokuvan jälkeen olin kaiken söpöyden jälkeen tyhjä.

Niinpä nyt kotona luen Imagesta dementiakertomusta, kuuntelen Lauryn Hillia ja koitan tuntea jonkin syvällisyyden kosketuksen sisälläni. Ei mutta, tässä lehdessähän on juttu A.W. Yrjänästä! ”Mitä tekisit jos saisit olla päivän Mitro Repo? Jättäisin alkkarit pois. Kaavun kanssa olisi jotenkin hyvä olla ilman alkkareita.” Jos tämä ei inspiroi, niin ei sitten mikään.

Sweet dreams

Näin unta työhaastattelusta.

Noin viidentoista hengen tiukka tiimi oli kokoontunut ympärilleni ja pommitti minua hankalilla kysymyksillä. Tarkoituksena oli selvästi testata selviytymiskykyäni epämiellyttävissä tilanteissa. Sivulauseissa koulutustani ja osaamistani väheksyttiin ja ringissä tuijottavat katseet olivat kylmiä ja etäisiä. ”Kauppatieteilijöille on tyypillistä kuvitella itsestään aivan liikoja.”

Olin häiriötekijä yrityksen päivän ohjelmassa, mitäänsanomaton ja turha ulkopuolinen. Haastattelijoiden äänensävy kertoi minulle: ”Muista olla tyttö kiitollinen, että uhraamme tämänkään vertaa aikaamme sinulle.”

Yhtäkkiä huomasin tuolini vähitellen ja tahtomattani liikkuvan allani. Yritin huolettomasti korjata asentoani ja keskittyä haastattelijan alaspäin suuntautuvien huulien välistä virtaavaan arvosteluun. Tuoli ei totellut vaan vieri jatkuvasti sivuun ja tunsin kylmänhien kasvavan ja väkinäisen kovan kuoreni rakoilevan. Sitten huomasin sivussa istujan ilkikurisen ilmeen ja tajusin tuolinkin olevan osa kestävyystestiäni. Minua ohjailtiin, rohkeuttani ja itsevarmuuttani koeteltiin. Pitkällisen tenttaustuokion jälkeen tunnelma kuitenkin yllättäen lämpeni ja johtavan tummahiuksisen miehen kasvoilla häivähti hymy. ”Olet selvinnyt.”

”Jäljellä on enää yksi kysymys: oletko valmis työskentelemään mafian palveluksessa?” Ja saman tien haastattelijoiden piirteet tummuivat ja vaatteet vaihtuivat pizzolla rahoitettuihin etelän merkkiluomuksiin.

Heräsin aivan sekaisin ja pahoinvoivana. Alkaakohan minulla olla jo pakkomielteitä? :)

Eräänä tiistai-iltapäivänä

Olen kyllästynyt olemaan näin jumalattoman vihainen koko ajan,

kirjoitin keltaiseen muistikirjaani tiistaina juodessani liian makeaa soijalattea Cafe Javassa.

Hermoni tuntuivat olevan kireällä koko ajan ja joka päivä tunsin vain vahvistuvan tyytymättömyyden itseeni. Kuinka minä ennen rakastin syksyjä: luonnon värejä, hämäriä iltoja, kynttilöitä ja öisin kosteilta kaduilta heijastuvia kaupungin valoja. Ja sitä uuden alun tuomaa inspiraatiota ja tulevaisuuden hehkua, minkä uuden kalenterin neitsyyden vieminen aiheuttaa. Niinpä olin vihainen itselleni siitä, etten saanut syksystä sitä mitä halusin. Tyytymättömyys oli niin vahvaa, ettei sitä sietänyt ajatella, tai se veisi mukanaan.

Merkit olivat siis ilmassa. Olin jo oikeastaan odottanutkin hetkeä, jolloin jossain ylittyy näkymätön raja ja kaikki se ihon alle painettu epätoivo vyöryy esiin. Hetkeä, jolloin tsemppaaminen, uskominen, toivominen ja positiivisena pysyminen eivät enää toimi. Ja niin minä murruin tiistaina 8.12. noin kello 15:00.

Tilannetta edelsivät vihan, täydellisen tyhjyyden ja takaisinvedettyjen nyyhkäysten vuorottelevat aallot. Ja sitten oli vaikea hengittää.

Olisin tietysti voinut vain väkisin jatkaa onnen ja ilon mantrojen toistelua ja koittaa välttää tuon iltapäivän. Mutta kun kurkistaa pohjalle, ei pelkää enää. Pahan kasvot ovat nyt tutut ja kohdatessamme tiedän voittavani jälleen.

Voi, sataisipa lunta!

Sometimes I feel like throwing my hands up in the air

Sometimes it seems that
The going is just too rough
And things go wrong
No matter what I do
Now and then I feel
That life is just too much
But you've got the love
I need to see me through

Illuusioita

Taloni porraskäytävässä on joulukuusi.

Kun ulko-ovesta astuu sisään näin illan hämärässä, saapuu heti kotiin. Kuusen valot välkehtivät lasipallojen kautta seinille ja meluinen Runeberginkatu unohtuu. Rauha ja jouluinen tunnelma yllättävät keskustan liikenteestä palaajan. On vaikea olla hymyilemättä. Kattovaloja ei raaski sytyttää, ettei kuusen muovisuus paljastuisi ja hauras onnen illuusio katoaisi. Vaikka joutuukin sitten pimeässä etsimään avaimenreikää ovesta.

Viime päivinä olen katsonut muutaman ranskalaisen elokuvan, opetellut puhelimessa puhumista, nauranut kyyneleet silmissä, toivonut osaavani laulaa ja kuunnellut ruotsalaista musiikkia. Olen nähnyt merkillisiä unia ja menneisyys on kummitellut omituisesti. Kuten kalat. Yksi ilta katsoin kotonani Daniel Auteuilin elokuvaa, jossa taustalla vilahti akvaario. PUM! Isku rintaan. Paine, hengenahdistus ja äkillisen muistamisen aiheuttama pakokauhu. Et ole Anna siivonnut akvaariota pitkään aikaan! Miten olet voinut unohtaa? Kaksi rauhoittavaa hengenvetoa ja muistan, ettei minulla ole ollut akvaariota vuosikausiin.

Viime yönä näin unta kaloista. Unessa siivosin sen akvaarioni.

Luen tällä hetkellä kirpputorilta ostamaani Leena Lehtolaisen romaania Kun luulit unohtaneesi. Ostin kirjan siksi, etten tiedä Lehtolaisesta mitään ja tuntui että pitäisi tietää. Dekkarit eivät ole aivan ominta tyylilajiani (paitsi kesäisin, sillä äitini on opettanut minulle, että kesäisin kuuluu lukea kevyitä dekkareita), mutta tarinoista nautin suuresti. Tämäkin dekkari vastaa odotustani: ei sitä kaunokirjallista tyyliä, joka vie taidehurmion partaalle, mutta tarina, jonka lopun haluaa tietää. Siksi hämmästyinkin keskeyttäessäni lukemiseni kirjoittaakseni ylös otteen siitä. Ja nyt keltaisessa muistikirjassani lukee muutama rivi, jotka voisivat melkein olla omasta kynästäni.

Omalle rannalleni ei ole monta kilometriä. Siellä ei ole kuin parinlaisia kiviä, mutta tyrskyt lyövät kallioihin ja avomeri pilkottaa. Lähdön illuusio on aina läsnä.

Ovatkohan Meilahden kalliot kovin liukkaita joulukuussa?

Vali vali ja silleen

Ihmisen sosiaalisen luonteen huomaa viettäessään kolme päivää yksin 34 neliön sisällä. Ranskan kurssi, iltakävelyn keskustelut ja digitaalisen maailmamme tuotteet nokialaisesta meseen estävät täysin vaipumasta pinnan alle, mutta hätäiseltä räpiköinniltä ei voi välttyä. Elämä tuntuu pieneltä, väkinäiseltä ja yksinäiseltä. Ihmisen muisti tuntuu olevan tässä suhteessa myös lyhyt: parin päivän takainen ihmispaljous on ollut osa jotain unenkaltaista entistä elämää ja huomisen suunnitelmat tuntuvat aivan liian kaukaisilta auttaakseen tämänhetkiseen sosiaalisuuden tarpeeseen.

Tekisi mieli potkia jotain, mutta selkäni ei vielä salli sitä. Olen lukenut tutkimuksia, raportteja ja tilastoja koko päivän, joten sohvannurkkaan käpertyminen kirjan kanssa ei kuulosta yhtä houkuttelevalta kuin asioilla juostun päivän jälkeen. Enkä todella luota itseeni siinä, että voisin vain poiketa inspiroitumassa keskustassa. Kirjakaupat, lehtihyllyt ja kahvilat ovat kyllä inspiroivia paikkoja, mutta noilta kierroksilta tarttuu tunnetusti mukaan muutama opus ja kasvava matkakuume johonkin maailman säkenöivistä metropoleista. Miksen osaa synnyttää elämän mielenkiintoa itse, tehdä vaikka asunnostani Avotakan mallikotia, laajentaa kielitaitoani tai perehtyä EU:n hallinnollisiin järjestelmiin? Miksi tarvitsen jonkun sanomaan minulle, mitä kannattaisi tehdä, jotta ylipäätään teen jotain, opin jotain ja ehkä pääsen jotenkin eteenpäin? Haluaisin osata paremmin tarttua itse sisäiseen tyhjyyden tunteeseeni.

Itsekritiikki. Pilaa päivän vetämällä itseinhon syövereihin, mutta pidemmällä aikavälillä saa toivottavasti aikaan jotain kehitystäkin. Toivottavasti kaikki muukin maailman kritiikki saisi pahan mielen lisäksi aikaan myös kehitystä. Keskustelin tänään aiheesta (tietysti mesen välityksellä) inspiroituneena hesarin blogien ainaisesta kriittisyydestä. Tällä kertaa Johanna Korhonen kritisoi Suomen väkivaltaista kulttuuria erittäin negatiivisella, tosin varmasti oivaltavuuteen ja piristäviin kärjistyksiin pyrkivällä tekstillään. Tällaisessa negatiivisuudessa on vain jotain hyvin väsyttävää. Epäkohtia on helppo nostaa esiin, sillä epätäydellisessä maailmassa mikään ei koskaan toimi täysin niin kuin pitäisi. Kriittisyys tuntuu nostavan kritisoijan sivistyneeseen ylimystöön hymistelevän tavallisen kansan yläpuolelle. Hän ei tyydy, hän vaatii ja hän näkee! Vaikka minusta todelliseen näkemiseen pitäisi kuulua myös hyvien asioiden vaaliminen ja kehityskohteiden parannuskeinojen visiointi. On vain helpompaa osoittaa mieltään, kuin itse omilla teoillaan pyrkiä vaikuttamaan johonkin. Taidanpa jäädä itsekin tähän sohvalle ja huudella maailman epäkohtia. Vai kuuntelisinko nyt ensin sen biisilinkin, jonka sain tänään ystävältäni?

Show me the meaning of being lonely.

Ah. No niinpä tietysti.


(Ystäväni ottaa kaiken vastuun BSB:n suosittelemisesta, oma musiikkimakunihan on tunnetusti loistava.)