Ihmisen sosiaalisen luonteen huomaa viettäessään kolme päivää yksin 34 neliön sisällä. Ranskan kurssi, iltakävelyn keskustelut ja digitaalisen maailmamme tuotteet nokialaisesta meseen estävät täysin vaipumasta pinnan alle, mutta hätäiseltä räpiköinniltä ei voi välttyä. Elämä tuntuu pieneltä, väkinäiseltä ja yksinäiseltä. Ihmisen muisti tuntuu olevan tässä suhteessa myös lyhyt: parin päivän takainen ihmispaljous on ollut osa jotain unenkaltaista entistä elämää ja huomisen suunnitelmat tuntuvat aivan liian kaukaisilta auttaakseen tämänhetkiseen sosiaalisuuden tarpeeseen.
Tekisi mieli potkia jotain, mutta selkäni ei vielä salli sitä. Olen lukenut tutkimuksia, raportteja ja tilastoja koko päivän, joten sohvannurkkaan käpertyminen kirjan kanssa ei kuulosta yhtä houkuttelevalta kuin asioilla juostun päivän jälkeen. Enkä todella luota itseeni siinä, että voisin vain poiketa inspiroitumassa keskustassa. Kirjakaupat, lehtihyllyt ja kahvilat ovat kyllä inspiroivia paikkoja, mutta noilta kierroksilta tarttuu tunnetusti mukaan muutama opus ja kasvava matkakuume johonkin maailman säkenöivistä metropoleista. Miksen osaa synnyttää elämän mielenkiintoa itse, tehdä vaikka asunnostani Avotakan mallikotia, laajentaa kielitaitoani tai perehtyä EU:n hallinnollisiin järjestelmiin? Miksi tarvitsen jonkun sanomaan minulle, mitä kannattaisi tehdä, jotta ylipäätään teen jotain, opin jotain ja ehkä pääsen jotenkin eteenpäin? Haluaisin osata paremmin tarttua itse sisäiseen tyhjyyden tunteeseeni.
Itsekritiikki. Pilaa päivän vetämällä itseinhon syövereihin, mutta pidemmällä aikavälillä saa toivottavasti aikaan jotain kehitystäkin. Toivottavasti kaikki muukin maailman kritiikki saisi pahan mielen lisäksi aikaan myös kehitystä. Keskustelin tänään aiheesta (tietysti mesen välityksellä) inspiroituneena hesarin blogien ainaisesta kriittisyydestä. Tällä kertaa Johanna Korhonen kritisoi Suomen väkivaltaista kulttuuria erittäin negatiivisella, tosin varmasti oivaltavuuteen ja piristäviin kärjistyksiin pyrkivällä tekstillään. Tällaisessa negatiivisuudessa on vain jotain hyvin väsyttävää. Epäkohtia on helppo nostaa esiin, sillä epätäydellisessä maailmassa mikään ei koskaan toimi täysin niin kuin pitäisi. Kriittisyys tuntuu nostavan kritisoijan sivistyneeseen ylimystöön hymistelevän tavallisen kansan yläpuolelle. Hän ei tyydy, hän vaatii ja hän näkee! Vaikka minusta todelliseen näkemiseen pitäisi kuulua myös hyvien asioiden vaaliminen ja kehityskohteiden parannuskeinojen visiointi. On vain helpompaa osoittaa mieltään, kuin itse omilla teoillaan pyrkiä vaikuttamaan johonkin. Taidanpa jäädä itsekin tähän sohvalle ja huudella maailman epäkohtia. Vai kuuntelisinko nyt ensin sen biisilinkin, jonka sain tänään ystävältäni?
Show me the meaning of being lonely.
Ah. No niinpä tietysti.
(Ystäväni ottaa kaiken vastuun BSB:n suosittelemisesta, oma musiikkimakunihan on tunnetusti loistava.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti