Kun ulko-ovesta astuu sisään näin illan hämärässä, saapuu heti kotiin. Kuusen valot välkehtivät lasipallojen kautta seinille ja meluinen Runeberginkatu unohtuu. Rauha ja jouluinen tunnelma yllättävät keskustan liikenteestä palaajan. On vaikea olla hymyilemättä. Kattovaloja ei raaski sytyttää, ettei kuusen muovisuus paljastuisi ja hauras onnen illuusio katoaisi. Vaikka joutuukin sitten pimeässä etsimään avaimenreikää ovesta.
Viime päivinä olen katsonut muutaman ranskalaisen elokuvan, opetellut puhelimessa puhumista, nauranut kyyneleet silmissä, toivonut osaavani laulaa ja kuunnellut ruotsalaista musiikkia. Olen nähnyt merkillisiä unia ja menneisyys on kummitellut omituisesti. Kuten kalat. Yksi ilta katsoin kotonani Daniel Auteuilin elokuvaa, jossa taustalla vilahti akvaario. PUM! Isku rintaan. Paine, hengenahdistus ja äkillisen muistamisen aiheuttama pakokauhu. Et ole Anna siivonnut akvaariota pitkään aikaan! Miten olet voinut unohtaa? Kaksi rauhoittavaa hengenvetoa ja muistan, ettei minulla ole ollut akvaariota vuosikausiin.
Viime yönä näin unta kaloista. Unessa siivosin sen akvaarioni.
Luen tällä hetkellä kirpputorilta ostamaani Leena Lehtolaisen romaania Kun luulit unohtaneesi. Ostin kirjan siksi, etten tiedä Lehtolaisesta mitään ja tuntui että pitäisi tietää. Dekkarit eivät ole aivan ominta tyylilajiani (paitsi kesäisin, sillä äitini on opettanut minulle, että kesäisin kuuluu lukea kevyitä dekkareita), mutta tarinoista nautin suuresti. Tämäkin dekkari vastaa odotustani: ei sitä kaunokirjallista tyyliä, joka vie taidehurmion partaalle, mutta tarina, jonka lopun haluaa tietää. Siksi hämmästyinkin keskeyttäessäni lukemiseni kirjoittaakseni ylös otteen siitä. Ja nyt keltaisessa muistikirjassani lukee muutama rivi, jotka voisivat melkein olla omasta kynästäni.
Omalle rannalleni ei ole monta kilometriä. Siellä ei ole kuin parinlaisia kiviä, mutta tyrskyt lyövät kallioihin ja avomeri pilkottaa. Lähdön illuusio on aina läsnä.
Ovatkohan Meilahden kalliot kovin liukkaita joulukuussa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti