Teetkö outoja asioita?

Unohdutko toisinaan haaveisiin ja omiin kuvitelmiisi? Joskus.

Kaupunki näyttää auringonpaisteessa kauniilta ja huokaisten antaudun ajatusteni vietäväksi. Kirpeästä ilmasta kahvilaan saapuvat punaposkiset perheet, kirkonkellojen vaimea sointi taustalla, tietokoneen takia painava laukku, Topeliuksenkatu ja tiilitalon suloiset pikkuparvekkeet. Kaikki nyökkäävät minulle kuin vanhalle tutulle. Muistoja vuosien takaa tai nostalgisia välähdyksiä jostain, mitä en enää muista. Vahva ymmärrys siitä, kuinka tämä hetki on yhteydessä kaikkeen aikaisemmin elettyyn, kuinka kaikki koettu antaa merkityksiä nykyisyyden pienille ilmiöille, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Tänään on kovin runollinen päivä. Kenties tämä on vain arkisten velvollisuuksien välttelyä tai vaikuttamaan jäänyt tunnejälki eilisestä romaanista. Luin Riikka Pulkkisen Rajan yhtä soittoa suuren kiihtymyksen vallassa, viimeisten sivujen kohdalla käperryin itkemään suunnatonta lohduttomuutta ja kirjan suljettuani säntäilin kolmelta aamuyöllä asunnossani etsien jotakin konkreettista tarttumapintaa tähän elämään, joka antaisi luvan taas olla tyytyväinen ja unohtaa tulevaisuuden kivuliaat luopumiset. Niin, tänään haluaisin olla runoilija. Vastapäisen talon varjoissa ja ohikulkijoiden ilmeissä viipyilevä katseeni kirjoittaa mieleeni irtonaisia säkeitä jotka pian unohtuvat, sillä minun pitäisi olla kirjoittamassa jotakin aivan muuta.

Pelkäätkö joskus tulevasi hulluksi? Toisinaan.

Tässä eräänä yönä palohälyttimeni tippui. Jos olisin nukkunut kevyemmin, olisin ehkä kuullut tarrakiinnityksen irtoavan kulma kerrallaan katosta. Hälytin tippui, osui sohvan reunaan ja pongahti toiselle puolen huonetta. Siihen minä heräsin. Hälyttimen pongahtaessa minäkin pongahdin, pongahdin nopeammin ylös kuin yksikään aamu. Olin aivan varma, että asunnossani oli joku. Vaikka pian paikansin hälyttimen sänkyni vierestä, tuijotin huoneeni hämäriä kulmia. Eihän palohälytin syyttä päätä pudottautua. Palohälyttimen tehtävänä on varoittaa. Sen oli oltava merkki. Hengittelin syvään ja rauhoittelin säikähtänyttä sydäntäni. Katsoin eteisen liikkumattomaan pimeyteen yrittäen paikantaa ihmisen varjon ja kuuntelin hiljaisuutta. Juuri ennen nukahtamista uskalsin kurkottaa varpaani peiton alta ilman että pelkäsin jonkun tarttuvan niihin kiinni.

Näetkö asioita, joita muut eivät näe? ...Kenties?

Eräänä iltana viittaostoksen jälkeen odotin Rautatieaseman edessä ratikkaa. Ilma oli sateinen, kadut kiiltäviä ja näkökenttää peitti sen kaltainen sumu kuin romanttisimmissa New York -kuvissa. Vieressäni seisoi mies puku päällä, toisessa kädessään salkku ja toisessa sateenvarjo. Mietin juuri kaupungin kauneutta pimeän illan tihkusateessa, kun huomasin miehen tanssivan. Lähes huomaamattomasti, niin että sen näki vain jos keskittyi katsomaan häntä. Kaikki tuntuivat kuitenkin olevan omissa ajatuksissaan, eikä kukaan kääntänyt päätään hänen suuntaansa. Mutta polvet koukistuvat aavistuksen, sateenvarjo heilui rytmissä ja varovaisesti, varovaisesti hän pyörähti ympäri. Huomasin hänen korvissaan nappikuulokkeet, mutta en ole varma huomasiko hän kasvoilleni leviävää riemastunutta hymyä hänen tanssinsa ansiosta.

Oletko itsevarma eri tilanteissa? En niin usein kuin toivoisin.

Nyt istun Cafe Lasipalatsissa kadulle katsellen, seinän korkuista ikkunaa vasten olevan kapean pöydän ääressä kahvikuppini kanssa, kuin näyteikkunassa. Näyteikkunassa todellakin, totean huomatessani lyhyen hameeni nousseen ylös baarituolille istuessani ja päätän vaihtaa paikkaa.

***

Kysymykset perustuvat muistinvaraisesti työpaikan tunneälytestiin, joka paljasti minut mielenvikaiseksi kummajaiseksi, joka miettii itseään paljon mutta jonka itsearvostus on miinuksella.

Junamietteitä 2

Kävin eilen ystäväni kanssa Tampereen Työnväen Teatterissa katsomassa Elokuun, amerikkalaisen Pulitzer-palkitun perhedraaman. Näytelmään oli kerätty kaikki länsimaisen elämän vitsaukset: läheisen itsemurha, alkoholismi, lääkeriippuvuus, syöpä, pettäminen, avioero, raiskausyritys, insesti, sekä vaikeat ja kierot perhesuhteet. Leppoisaa lauantai-illan viihdettä siis! Näytelmässä perheen runoilijaisä katoaa ja löytyy hukuttautuneena, äiti sairastaa suusyöpää ja popsii pillereitä ihan harrastuksena ja kolme aikuista tytärtä kamppailevat omissa elämissään kuka minkäkin ihmissuhdeongelman kanssa. Onneksi synkkyys meni välillä jopa niin yli, että nauratti - tosin kaikki yleisössä eivät tätä tainneet tajuta. Eräässä kohtauksessa perheen kolme tytärtä huokailivat pitkien avioliittojen salaisuutta ja ottivat esimerkiksi omien vanhempiensa vuosikymmenten avioliiton, kunnes remahtivat yleisön kanssa nauruun todetessaan isänsä tosiaan tehneen itsemurhan. Loistoesimerkki onnellisesta avioliitosta, indeed, mutta eturivin eläkeläisnainen totesi ääneen: ”Mitä hauskaa tuossa nyt oli.”

Ihmissuhdeongelmien ja sairauksien ohella näytelmässä käsiteltiin myös kuilua kahden sukupolven välillä. Perheen äitiä Violetia tutuilla mustan komiikan keinoillaan raastavasti näytellyt Tuire Salenius laukoi tyttärilleen totuuksia siitä, kuinka hänen sukupolvensa oli taistellut elintasonsa eteen eivätkä tyttäret olleet koskaan kohdanneet oikeita ongelmia. Että tyttäret eivät arvostaneet heidän puolestaan tehtyä työtä, olivat tyytyneet vääränlaiseen uraan eivätkä olleet menneet ylöspäin samoin kuin vanhempansa. Perinteistä syyllistämistä, marttyyriutta, itsensä korostamista. Mutta sai taas miettimään, voiko toisen ongelmia ulkopuolinen mitenkään arvioida, vaikeuksia mitata ja tuskaa punnita. Olisin niin helposti sitä mieltä ettei, että jokainen tuntee tavallaan ja voi tuntea pienetkin asiat vaikka kuinka suurina ja vaikuttavina. Että vaikka me nykyajan kasvatit emme tiedä mitä on sota tai todellinen puute, niin me tiedämme mitä ovat yhteiskunnan kuormittavat paineet ja taakan alla painuva mieli. Olisinko siinä oikeassa vai ostamassa itselleni vain hyvää omaatuntoa, niin sitä en sitten tiedäkään.

Toinen itseäni mietityttänyt asia näytelmässä oli perheenjäsenten keskinäinen puhumattomuus ja sisarten etäisyys. Vakavista sairauksista ei toisille ollut kerrottu, uhkaavasta avioerosta vaiettiin, menneisyyden onnettomasta elämästä vain vihjailtiin. Miksi omia asioita ja ongelmia ei jaeta? Millaista puhumista ja jakamista läheisiltään voi odottaa? Itse pyrin kertomaan mahdollisimman paljon ja odotan sitä kyllä takaisinkin. Minusta keskustelut henkilökohtaisista asioista ovat osoitus siitä, että toinen on tärkeä ja läsnä elämässä. Ja päinvastoin: jos tärkeitä asioita on jätetty kertomatta, se tuntuu tietoiselta valinnalta pitää minut ulkopuolisena. Tämä koskee perheen lisäksi ystäviäkin ja tuntuu loukkaavalta, vaikka olisikin alunperin vain ajattelemattomuutta. Vaadinko minä liikaa?

Mutta eihän viikonloppu pelkkää synkistelyä ollut, kaukana siitä! Aurinkoinen Tampere näytti kauniilta, loistava kolmen ruokalajin ateria vei lievän ähkyn partaalle, pöytäseurueen äänenvoimakkuus kohosi kun kilvan puolustimme homojen oikeuksia, kengästäni irtosi korkolappu ja sain äidin kivat nilkkurit lainaksi, näimme hämmentävän Thriller-tanssiesityksen Keskustorilla lauantaiyönä kello kaksi, taksikuski avautui ihmisten sähläämisestä ja ortodoksisen kirkon kauneudesta ja sunnuntaiaamuna vessan ovessa odotti lappu: ”Sauna on päällä.”

Junamietteitä 1

Menin eilen nukkumaan seitsemältä illalla. Väsymys oli kiristänyt päätä koko päivän ja tiesin, etten pysyisi hereillä edes lasten nukkumaanmenoaikojen yli. (Sellaisten kuvitteellisten, lähipiirissäni ei lapsia ole (vielä)). Varttia vaille kahdeksan heräsin, kun oli pakko nousta vessaan. Aamulla.

Elämänhallinnassani on varmasti jotain pielessä kun tämä oli kolmas viikko, jolloin minun täytyy nukkua yli kellon ympäri kerätäkseni voimani jälleen. Minkä minä sille voin, että olen onnellisimmillani iltamyöhällä enkä malta mennä nukkumaan. Ja sitä paitsi näen toisinaan hyvin kummallisia unia ja viime yön kaltaiset pitkät yöunet tuntuvat olevan oivallinen maaperä niiden synnylle. Osa tietääkin väkivaltaisen lusikkauneni, jossa yritin selvitä Matrixin vihollisten tavoin sikiävien miesten käsistä – ainoana aseenani lusikka, jota survoin sitkeään lihaan. Tai yöllisen kohtaamiseni silpojamiehen kanssa, jonka kyseenalaisen harrastuksen yritin rakkaudellani muuttaa. Viime yönä sen sijaan näin positiivisemman unen. Veljeni oli raskaana. Kyllä, se tuntui yhtä luonnolliselta kuin kirjoitettuna näyttää. Hänen vaimonsa oli jonkin aikaa poissa, joten he olivat sopineet, että veljeni voisi hoitaa synnyttämisen. Miten tasa-arvoinen suhde! Vatsakumpu oli suuri ja täydellisen muotoinen, mutta synnytys oli niin lähellä, että se hieman vaikeutti jo olemista ja veljeni lepäilikin paljon. Koko aamun harmittelin, etten ehtinyt nähdä vauvaa, ennen kuin uni eteni seuraavaan lukuun.

Arkiaamut eivät suju yhtä hymyilyttävissä mietteissä. Saan itseni hereille sillä, että unohdan aikataulut ja suorittamisen hetkeksi ja keskityn kunkin päivän mielentilaan parhaiten sopivan musiikin löytämiseen. Jos onnistun, aamusta tulee onnistunut ja tyytyväinen, ja kasvoille räkivä räntäsadekin vain kuuluu musiikin luomaan kokonaiskuvaan. Bussissa vietän aina minuutin meditaatiohetken ja kuulostelen itseäni: Miten voin tänään? Millä mielellä menen töihin? Liian monena aamuna olen haikaillut olemattoman syysloman perään, mutta onneksi olen useimmiten ollut odottavaisen tyytyväinen.

Viime aikoina olen ajatellut paljon. Osa ajatuksista on niin tunnepitoisia tai henkilökohtaisia, joko minulle tai jollekin läheiselleni, etten osaa niistä oikein kirjoittaa. Monta viikkoa olen esimerkiksi tuntenut selittämätöntä luopumisen pelkoa, rintaa painavaa huolta siitä, että hetki on lyhyt ja läheiseni minulla vain sen hetken lainassa. Taistelen itsekkäiden halujen ja todellisen, avoimen läsnäolon välillä. Eikä tähän ollut edes mitään konkreettista syytä – ainakaan aluksi. Äidiltä tullut viesti mummon huonosta kunnosta sai minut hätääntyneeksi ja tuntemaan itseni huonoksi. Niin paljon minä pelkään pohjoisen matkojen kaivertamaa tyhjyyttä sisälle, elämänvoimien vähenemisen todistamista, paluumatkan surullisuutta ja oman elämäni pinnallisuuden näkemistä, etten ole lähellä vanhaa ihmistä. En osaa olla, en pääse. En kestä toisen kyyneliä, kun ne jäävät minulle etäisiksi enkä pääse toisen sisintä tarpeeksi lähelle. Miten tästä heikkoudestaan sitten keskustelisi.

Mutta tänään päivä on aurinkoinen ja olen matkalla Tampereelle. Ystäviä, teatteria, illallista ja virkistäviä ajatuksia. Intercity vaihtui ilokseni pikajunaan ja tietokoneen akku loppuu muutaman minuutin kuluttua. Jatketaan huomenna paluumatkalla.

Suomalainen sunnuntai

Miten väsynyt viikonloppu. Ylitöitä joka ikinen arkipäivä, eikä niitä hyväksi havaittuja 13 tunnin yöunia perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kirjan lukeminen niin lauantaina kuin sunnuntaina johti pitkiin, vaarallisen syviin päiväuniin, joista ylösnousemiseen ei pelkkä tahdonvoima riittänyt. Sen avulla tosin näki hyvin realistisia unia hereillä olosta, tekstiviestien lähettämisestä, valmistautumisesta ulos lähtemiseen, kunnes yllätti itsensä edelleen makaamasta silmät kiinni.

Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä. Suomalaisuuden rakkaita ja vähemmän rakkaita piirteitä on analysoitu ystäväpiirissäni tarkasti, mutta yksi niistä rakkaimmista kohtasi minut tänään ratikkapysäkillä. Kävelin Hesperian puiston läpi suuntanani WSOY:n runotapahtuma - hieman aikataulusta myöhässä, tietenkin. Alunperin tarkoituksenani oli kävellä, mutta kiivaasti etenevä kello suositteli julkista liikennettä. Ja onneksi suositteli, sillä pysäkilläni kanssani odottivat herra ja rouva Ahtisaari.

Missä muualla maan tunnetuin ja arvostetuin henkilö voi odottaa vaimonsa kanssa aivan rauhassa ratikkaa ilman yhtään turvamiestä – tai edes tarvetta niille? Missä muualla entinen presidentti ja Nobel-palkittu mies valitsisi kulkuvälineekseen ruuhkaisen ratikan taksin tai oman auton sijaan? Oi, Suomi. Eeva kiinnitti huomioni ensiksi. Tyylikkäästi ikääntynyt nainen kamelinvärisessä viittamaisessa takissaan huokui eleganssia vain kumartuessaan katsomaan pysäkin aikataulua. Martti sen sijaan oli kuin kuka tahansa 70-vuotias suomalainen mies, niin värittömän tavallinen että pysäkille tulleet ulkomaalaiset kiilasivat tyynesti hänen eteensä. Hetken kestäneen odotuksemme jälkeen saapunut ratikka oli aivan täysi, eikä kukaan huomannut entisen tasavallan presidentin läsnäoloa. Hän ei tehnyt pienintäkään numeroa itsestään, maksoi matkansa matkakortilla kuin muutkin ja kiitti vieressä ollutta naista kortin käytön opastuksesta. Seisoi vaimonsa kanssa edessäni pitäen samasta tangosta kiinni, sillä kukaan ei noussut antamaan heille istumapaikkaa. En tiedä, onko tämä tasa-arvoa vai piittaamattomuutta, mutta tuo hetki, jonka ikääntyneen pariskunnan kanssa jaoin, tuntui niin hellyttävältä ja herttaiselta, että sen hetken olin hyvin ylpeä Suomesta.

Ahtisaaret jäivät ratikkaan, mutta minä poistuin Lasipalatsilla ja kävelin Sanomatalolle. Astuin sisään jo alkaneeseen suloisen vähäeleiseen runotapahtumaan, jossa kuitenkin sain kuulla maan kuuluisimpien runoilijoiden tuotoksia heidän itsensä lausumina. Claes Anderssonin runo lokakuusta sai minut ostamaan hänen uusimman runokirjansakin:

Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut
maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa
Raitis ilma saa sydämen iloitsemaan luuhäkissään
tunkkaisen kesän jälkeen. Kaupassa ollaan yhtä mieltä, ettei
ilma ole kummoinen mutta viimein voi olla oma itsensä
toivoton janoinen allapäin äkäinen tyly paranoidi rahaton ja ruma

Niin masentava ja todellinen, mutta Anderssonin itsensä lausumana lähes koominen ja yleisön innostuneet reaktiot herättävä.

(Luetaan näitä taas ääneen syysöinä, sisaret. Ruokaa, viiniä ja runoja. Eikä haittaa, vaikka puheenaiheiden vakavuus veisikin minut hetkeksi viereiseen huoneeseen itkemään. Olette ystäviäni, ja minä saan olla minä. Kaikessa heikkoudessani ja epävarmuudessani ja totuuksissani, jotka valheiksi tai haaveiksi vielä joskus paljastuvat. Mutta saan olla ilman yhtään neuvoa siitä, mikä olisi minulle parempi tai miten tulisi toimia. Se on harvinaista, sisaret.)

Ei lokakuu ole minulle silti Anderssonin runon kaltainen, vaikka sen karu rehellisyys puhutteleekin. Se on kiirettä ja kynttilöitä. Se on keskusteluita, joita ei haluaisi keskeyttää, ja elämää, josta ei saa tarpeekseen. Väsymystä ja täyttä vauhtia.

Päiväni, viikkoni kuluvat nopeaan. Työmatkalla iloitsen ruskasta ja mietin, onko Hietaniemen hautausmaa kauneimmillaan nyt suurten lehtipuiden loistaessa oransseina ja värittäessä haudat pudonneilla lehdillään vai talvella, lohdullisten kynttilöiden loistaessa pimeydessä. Haaveilen aurinkoisista kävelyistä niiden lehtien tuoksussa, vaikka iltaisin väsymys viekin haaveilusta voiton. Tänään kuitenkin kävelimme kauppatorin rantaan katsomaan laivoja. Silja Line. Viking Line. Kaksi suurta purjealusta. Kaikki saman kuvan sisään mahtuneena, epätodellisena yhdistelmänä. Aurinko hehkui vielä merellä itse torin ollessa jo iltaa merkitsevän varjon peittämä. Mieletön tunne siitä, että elää tapahtumien keskellä, mahdollisuuksien satamassa. Helsinki on kaunis.

Tarinoiden viikonloppu

Tämän viikonlopun olen seikkaillut tarinoissa. Kolme kertaa olen istunut elokuvateatterin viileässä hämäryydessä ja antautunut toinen toistaan intensiivisempien Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvien surumielisiin, kieroihin ja kauniisiin kuviin. Teatterista ulos astuessani olen haukkonut happea, ravistellut itseäni ja yrittänyt totuttautua takaisin todellisuuden kirkkauteen.

Kolme kertaa olen tarttunut Paul Austerin New York -trilogiaan, vaikka suunnitelmissa oli lukea jotain todellisempaa, hyödyllisempää ja asiapitoisempaa. Olen keittänyt liioitellun paljon kahvia ja lukenut yöllä keittiön pöydän ääressä yhdeksän kynttilän valaisemana. Kahvi on unohtunut mukiin, kynttilät sammuneet. Väsymyksen aiheuttama päänsärky on lopulta kantanut minut vuoteeseen ja omituisiin uniin.

Tämä viikonloppu on ollut ihmeellinen. Tarinoiden äärellä olen tuntenut kaipuuta, myötätuntoa, ahdistusta ja surua. Olen vieraillut Australian maaseudulla, talvisessa Torontossa, sateisessa Irlannissa ja New Yorkin lohduttomilla kaduilla. Olen sulkenut silmäni säikähdyksestä ja peittänyt kädelläni sivun alalaidan, ettei katseeni harhailisi ratkaisuihin ennen aikojaan. Taianomainen tunnelma sai minut yöllä lähes kyyneliin, kun pidin taukoa lukemista ja kuuntelin itselleni merkittäviä kappaleita muun maailman ollessa musta ja hiljainen. Yhtäkkiä kaikki tuntui haavoittuvaiselta, kaiken loppuminen ja samalla kauneus konkreettiselta. Tunsin itsessäni vielä tunnejäljet päivän aikana koetuista voimakkaista tarinoista: pettämisestä, luopumisesta, epäuskosta, minuuden hukkaamisesta, rakkaudesta. Olin yksin ja toisaalta kaikki merkittävä oli läsnä.

Ja mietin: onko tämä todellisuutta, että kokee ja tuntee näin. Vai onko tämä vain elokuvista ja kirjoista valmiina otettua ylitunteellista kuvitelmaa, tarinoiden jäänteitä minussa. Ymmärränkö minä elämästä nyt jotain vai toistanko opittua draaman kaarta. Onko sittenkin todellisuutta se kiireinen arki, jossa tekee paljon ja pyrkii eteenpäin, mutta ei koe näin voimakkaana elämän haikeaa haurautta.

Kummallisia kysymyksiä. Suuria ja järjettömiä. Antaa niiden olla. Eikö yleensäkin elämän ihmeellisyys ole arvoituksellisuudessa ja tietämättömyydessä, kysymysten esittämisessä eikä niinkään vastauksissa. Eivätkö parhaita ole ne elokuvat, joiden loppuratkaisu jättää hämilleen penkkiin istumaan, ja kirjat joiden selittäviä jälkisanoja ei koskaan kirjoitettu. Kuvitelman ja todellisuuden välimaastossa vietetyt maagiset hetket.

Että jos sitä etsisi uuden tarinan tälle yölle.

Mekkoni kertomaa

Tänään minulla on päälläni mekko, johon pukeuduin lähtiessäni Milanosta keskikesällä kaksi vuotta sitten. Lähtö oli dramaattinen, itkuinen, vaikea ja voimaannuttava. Mekon valitsin unettoman yön tunteina ja muut vaatteet pakkasin suuriin matkalaukkuihin kyyneleet poskilla valuen. Mustavalkoinen mekko, sinä keväänä Milanosta ostettu, saisi edustaa sitä mitä minä olin ja tulisin olemaan, menneisyden vaikeuksia ja tulevaisuuden voimaa. Olin itsenäinen, olin vapaa.

Ja aikaisen aamun valjetessa puin sen ylleni, laitoin isot mustat korvakorut korviini ja ehostin silmäni, vaikka tiesin kyynelten pian sotkevan kaiken. Halusin etsiä voimaa ulkopuolelta, näyttää vahvalta, kun sisälläni sitä voimaa ei ollut. Mekko päällä istuin parvekkeen kaiteella katselemassa kaupungin heräämistä. Yllättäen tämäkin vieras kaupunki tuntui omaltani. Nyt, kun olin sieltä lähdössä. Se oli osa maailmaa, joka oli minulle avoin. Se oli osa maailmaa, josta saisin nyt ottaa vain sen, mikä oli minulle hyvä.

"Näytät kauniilta", sanoi hän, silmät itkuisina, kunnes ei enää voinut katsoa minuun päin. Minä, siinä mekossa, eikä hän sanonut enää muuta.

Tämä mekko ei merkitse minulle mitään.

Muistin täysin sattumalta sen osallisuuden menneisyyteni vaikeaan päivään, kun lähdin miettimään syitä sen roikkumiselle kaapissani. En oikeastaan edes pidä siitä, enää. Se ei näytä minulta, eikä häneltä joka haluaisin olla. Siihen liitetyt tunteet ovat jo kauan sitten haihtuneet.

Kävimme kuukausi sitten ystäväni kanssa katsomassa Acts of Clothing -nimisen esityksen, jonka aikana esityksen tekijä, Johanna Tuukkanen, kirjaimellisesti kävi läpi rekillisen vaatteitaan ja kertoi niihin liittyvistä tunteista ja elämänvaiheista. Esitys oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan hyvin aito ja osin koskettavakin. Mikä mekko edusti surua, mihin housuihin liittyi hauskoja tarinoita. Sen jälkeen totesin ystävälleni hieman hämmästellen, etten minä voisi koskaan tehdä samankaltaista esitystä. En säilytä vaatteita. Vaatteet eivät kerro minulle tarinoita.

Tarinoita kuulen toisilta. Tietty suomalainen kappale ja minua itkettää, sillä sitä itkin ja lauloin eräänä yönä, kun odotin ja oli paha olla. Tietty sitruksinen tuoksu ja palaan Englantiin, jossa vietin kuukauden lähes kymmenen vuotta sitten. Mutta vaatteet kertovat minusta vain tällä hetkellä, muistot on kirjoitettu toisiin kirjoihin.

Tai ehkä en ole vain kohdannut sitä oikeaa.
Vaatetta.

Mukava ei enää riitä Annalle

Olen mennyt syystuulista sekaisin.

Syleilen iltojen pimeyttä; kuvittelen aamuisin huuruavan hengityksen. Ostan kaupasta valkeita kuulaita ja fiilistelen sitä kirpeää makua, joka lapsuuden syksyistä muistuttaa. Istun kiviaidalle Kaivopuiston rannassa ja huokaan meren tyynnyttävän harmauden edessä. Katselen välkkyvää kaupunkia Tornin huipulta vilttiin kääriytyneenä ja tunnen olevani matkalla: menossa lähemmäs jotakin minulle kirjoitettua tulevaisuutta, tietyntyyppistä elämää, jonka mahdollisia osa-alueita nyt harjoittelen, muokkaan ja karsin. Kenties.

Olen innostunut elämästä. Huomaan toteuttajan luonteeni verryttelevän viime vuonna kohmenneita jäseniään. Nyt

• vaadin PÄÄTÖKSIÄ päämäärättömän suunnittelun sijaan,
• haluan PÄIVÄMÄÄRIÄ epämääräisten "pitäisi kyllä joskus" -huokailujen sijaan,
• tahdon SOPIMUKSIA, joista pidetään kiinni.

Taustalla on tarve potkia itseäni, etten laiskistuisi ja lakkaisi näkemästä sitä minkä tiedän haluavani nähdä. Miltä kaupunki näyttää tänään? Mistä lehdet kirjoittavat? Mitä ystäväni miettivät kahvitauoilla ja illalla ennen nukahtamista? Minkä värisenä näyttäytyy Hesperian puiston puurivistö? Mitä ajan ilmiöitä taiteen ja kulttuurin keinoin pyritään tulkitsemaan? Olenko tulkinnoista samaa mieltä? Yritän pitää itseni alttiina todellisuuden aistimiselle, etten käpertyisi tuttuuden pehmoiseen helppouteen. Pahoittelut, sillä taidan potkia samalla teitäkin (vaikka äiti, minä tarvitsin PÄÄTÖKSEN siitä PÄIVÄMÄÄRÄSTÄ, jolloin tulette, jotta en SOPISI jotain muuta).

Tunnen itseni energiseksi. Vaihteeksi elämä tuntuu todelliselta, ainakin hetkittäin. Ja yllättävää kyllä, en entisille tavoilleni tyypillisesti koe uupuvani rajallisen ajan ja suurten mielihalujen ristiriidassa, vaan näen mahdollisuuksien vain leijuvan ympärilläni houkuttelevina elämän rikkauden todisteina. Otan niistä kiinni vain sen minkä haluan, toisen ehkä huomenna.

Niinpä otin esimerkiksi asiakseni varata lippuja Rakkautta ja Anarkiaa -leffoihin, jottei festivaali menisi Espoo Cinén tavoin ohi ikuisesti suunnitellessa. Yhtenä iltana menemme (kriittisten) Italian ystävien kanssa katsomaan Silvio Soldinin Kun silmäni mä auki saan:

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan Annan elämässä. Hyviä ystäviä, mukava työpaikka pienessä firmassa, vakaa suhde sympaattisen Alession kanssa. Sitten Domenico rysähtää kuvioihin, lautasellinen äyriäisiä isossa kourassaan. Mukava ei enää riitä Annalle. Ensimmäistä kertaa elämässään Anna keskittyy vain ja ainoastaan rakkauteen.

Kuinka Annan käy?!

***

Kiitos Saara toiveestasi. Ihana kuulla, että joku oikein odottaa! Viime viikot ovat vain menneet niin, että saavun kotiin illalla väsyneenä ja mielen pohdinnat ovat silloin hyvin käytännöllisiä (Jaksaako tiskata? Ei jaksa.).

Tein testin siitä, millainen olen kirjoittajana:

Sinulla on suhteellisen realistinen suhtautuminen kirjoittamiseen. Ilmaiset olevasi tuotteliaisuudeltasi keskitasoa. Pitääkö tämä paikkansa, vai oletko todellisuudessa melko tuottelias? Voisit miettiä, odotteletko "inspiraatiota" turhan kauan? Alatko kirjoittaa vasta, kun on pakko? Kirjoittamalla paljon ja säännöllisesti voit kehittyä parhaimmin.

Tiedän, odotan "inspiraatiota". Haluaisin, että minulla olisi valmis aihe tai parhaimmillaan tekstin sanoma mietittynä ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Päivittäiset tunnekuohujenkaan saattelemat ajatukset eivät tunnu sopivilta irrallisuutensa vuoksi. Ristiriitaista, sillä kokemuksesta tiedän kirjoittamisen olevan se prosessi, jossa sanomat ja mielipiteet usein syntyvät. Siispä PÄÄTÄN kirjoittaa (ja toivon kehittyväni parhaimmin).

Omenoita ja muita ajatuksia

Viikko sitten vietin yhden tähänastiseni elämäni onnellisimmista päivistä, kun veljeni meni naimisiin. Vihkiharjoituksissa itkin niin, etten tiennyt miten kykenisin ylipäätään olemaan paikalla oikean vihkimisen aikaan. Mutta sitten kun kävelin eteen ja näin morsiamen astelevan veljeni rinnalle niin onnellinen hymy huulillaan, tunsin voimani kasvavan sisälläni ja yhdyin hymyyn. Isien ja kummitädin tarinat hääparista saivat kyyneleeni jälleen virtaamaan, kaason ja bestmanin puheet taputtamaan, noutopöydän herkut syömään liikaa, ohjelmat kuplivan ilon taas liikkeelle ja ihanat häävieraat keskustelemaan olevasta ja tulevasta. Ja sitten tanssittiin niin, että päkiäni olivat tunnottomat vielä maanantaina. Pyörittiin, valssattiin, hypittiin, heiluttiin ja keinuttiin. Äidit, isät, tädit, serkut, ystävät ja naapurit. Korkokengät heitettiin sivuun ja tanssittiin vielä kovemmin. Niin iloisen vapautunut olo, että olisin voinut jatkaa aamuun asti.

Ystäväni kysyi minulta, tarttuiko hääkuume. Tuttu professori kirjoitti seuraavaksi vietettävän minun häitä, joita muut saavat suunnitella. Morsiamen polttareissa muutama osallistujista oli jo naimisissa ja toinen muutama suunnitteli häitään. Tunsin itseni erilaiseksi, kysymyksiin ja toteamuksiin sopimattomaksi, sillä en minä suunnittele. En voi edes suoraan väittää, että haluaisin naimisiin, haluaisin äidiksi tai haluaisin perheen. Mahdollisesti, jos elämä siihen suuntaan vie ja se tuntuu hyvältä. Mutta ei se ole minulle itsestäänselvyys. Yritän olla kiinnostunut ihmisistä ihmisinä ja suhtautua elämään seikkailuna, joka vie kohti tarkoitustaan. Ehkä minulla ei sitten ole kunnianhimoa tai ehkä yritän turhaan vastustaa elämän kulkua. Ehkä pelkään etsimistä, sillä silloin luulee löytävänsä koska haluaa löytää, vaikkei oikeasti olisi edes lähellä. En haluaisi määritellä asioita, joita haluan, sillä eivät ne välttämättä ole edes mahdollisia. Vaikka tiedän minä yhden suunnitelman. Joskus, jonnekin - minä vielä lähden. Paikalla ei ole niin väliä.

Tämän viikonlopun olen viettänyt flunssaisena kotona. Yksin kotona, unohtaen kellon ja ulkopuolisen maailman. Tehnyt jalkakylvyn ja nukkunut liikaa. Miten virkistävää ja rentouttavaa. Olen lukenut kirjoja ja lehtiä ja pysähtynyt haaveilemaan. Kehittelin eilen mielessäni monia runollisen kauniita lauseita kirjoitettavaksi, mutta päänsisäinen suhina esti keskittymästä mihinkään. Huomasin odottavani alkamassa olevaa syksyä. Kaipaavani lapsuudenkodin yhdeksää omenapuuta, joiden sadon ympärillä suuri osa syksystä aina ennen pyöri. Päivä mehustamossa, äidin tekemien omenasoseiden tuoksu, sunnuntaiset omenapiirakat. Ulko-oven vieressä kori tai kaksi kukkuroillaan omenoita. Muistelin kirpeiden syysaamujen raikkautta, iltakävelyiden tähtitaivaita. Ja jotenkin syksyn ajatteleminen palautti minut taas Montrealiin, kaupunkiin jota olen osin yrittänyt olla ajattelematta. Haluaisin taas tuntikausiksi kävelemään Mount Royalille ja sieltä keskustaan, kahviloiden upottaviin nojatuoleihin lueskelemaan, kurkkimaan juoksulenkillä lähikatujen asuntojen ikkunoista sisään hengityksen jo hieman huurutessa. Se oli kaunis syksy.

Kuuntelin koko päivän Bonoboa. Ehkä sekin oli omiaan upottamaan minut kaihoisiin tunnelmiin.

Bonobo - Stay The Same (feat. Andreya Triana)



Levyn viimeinen ja samalla nimikkobiisi on kuin sydämellisestä ranskalaisesta kertoneen elokuvan (Amélie-vivahduksia kenties?) loppumusiikki, sellainen jossa kokee vielä häivähdyksen paikalla olleesta tärkeästä ja toisaalta tuntee rauhoittavan levon hetken koittaneen. Sen jälkeen on hyvä nukahtaa muistaen, että ihmeitä on vielä näkemättä.

Bonobo - Black Sands

Ekonomityttö

Kuulin erään eläkeikää lähestyvän miehen tytötelleen minua töissä eräälle työkaverilleni.

”Mulla vois olla jotain tehtäviä sille teidän tytölle.”
”…Mikä tyttö… Ei meillä oo mitään tyttöä.”
”Se uus tyttö.”
”…Siis ai Anna!”

Pidin kertomusta jokseenkin huvittavana. Olen sentään yrittänyt pukeutua sivistyneesti ja sulautua porukkaan; osin näemmä onnistuneesti sillä oman osastoni työtekijät eivät minua tytöksi tunnistaneet. Iltapäivänä eräänä poikkesin kyseisen harmaantuvan herran huoneeseen keskustelemaan mahdollisista tehtävistä. Hän avasi vihkosta puhtaan sivun, kirjoitti sen yläreunaan nimeni ja kysyi varovasti taustaani. Sanoin olevani kauppakorkeakoulusta valmistunut.

”… Siis oletko ekonomi?”
”Joo.”

Syvä hiljaisuus. Korjasin asentoani, katsahdin kelloon ja mietin, että tämähän etenee hyvin.

”Menin nyt kyllä ihan hiljaiseksi.”

Mitäs tuohon nyt sanoa. ”Joo niin menit hei”? Taisin kuitenkin kokeilla ymmärtävää hymyä ja jotain merkityksetöntä hymähdystä. "Kauppakorkeakoulu", hän kirjoitti vihkoon nimeni alle.

”Vai että ekonomi. No en mä sitten voi sulle tehtäviä antaa.”

Pidin keskustelua jokseenkin huvittavana. Harvoin törmään enää maailmaan, jossa koulutuksella (tai ammatilla sen puoleen) on paljoa väliä. Tai että ihmisen suhtautuminen muuttuu täysin kuullessaan, mitä kouluja on käyty. Siis kyllähän koulutus ja ammatti sinusta kertovat, mutta eivät toiset sinua sen perusteella arvota (toivottavasti). Kun kouluthan antavat vain valmiuksia johonkin. En minä ikinä iloitse ekonomin arvo(!)nimestä. Menestystä on onnellisuus, itsensä kanssa sinut oleminen, itselle sopivien asioiden tekeminen. Jos tietty koulu on tie siihen, niin bueno. Jos mieluummin teet jotain luovaa persoonasi kautta tai keskityt vaikka perheeseen työn ollessa vain rahansaantikeino, niin hienoa. Olet löytänyt oman tiesi.

Tulin siihen tulokseen, että nuorena elän erilaisessa arvomaailmassa. Me, joilla on ollut syntymästä lähtien jo kaikki, voimme keskittyä itsemme toteuttamiseen. Isiemme ikäiset henkilöt ovat puolestaan tulleet maataloista, luoneet keskiluokkaisuutensa tyhjästä ja oppineet sen taistelun myötä kunnioittamaan koulutusta ja nimekästä ammattia. Siinä missä meille persoonan näkyminen arjessa ja elämässä on tärkeintä, he ovat tottuneet kunniakkailta kuulostaviin statuksiin menestyksen kertojina. Me kadehdimme niitä kaltaisiamme, jotka saavat elantonsa skeittauksesta tai bloggauksesta, heille nuo ovat pientä harrastelua. Tietysti niin. Onhan meille ollut maailma eri tavalla valmis ja avoin kuin heille. Pitäisi vain yrittää ymmärtää toisiamme paremmin.

Minä pidän tästä arvojen muutoksesta. Pidän työn muuttumisesta vain yhdeksi eikä välttämättä tärkeimmäksi elämän osa-alueeksi. Pidän downshifting-ajattelusta, vaikka muotitermi korvaan särähtääkin. Pidin siitä miehestä, joka lounastauolla kannusti unohtamaan liiallisen työnteon, jotta 10 vuoden päästä ei tarvitsisi harmitella, että olisipa kiva, jos olisi syvällisiä ystävyyssuhteita, jos olisi parisuhde, jos olisi ehtinyt nähdä lapsiaan, jos olisi fyysisesti kunnossa. Kun eihän mikään edes takaa, että työ säilyy.

Niinpä en saanut harmaantuvalta mieheltä tehtäviä. Sen sijaan lakkasin kynteni punaisiksi ja laitoin roikkuvat korvikset tytöttelyn uhallakin. Olenhan minä tyttö, ekonomin arvonimellä.

Pieni aamuhetki

Olen ottanut tavakseni lukea naistenlehtiä aamubussissa. Hieman häpeillen kaivan tyttömäisiä värejä hehkuvat kiiltävät kannet esiin, kun kanssamatkustajat selailevat sormet mustina paikkakunnan uutisia Metrosta. Sulkiani pörhistellen käännän muotikuvat sivuun – en minä sentään tällaista lue – ja etsin henkilökuvia ja matkakertomuksia. Viikon jälkeen lehti on ruttuinen ja sivut taitoksia täynnä.

Tämä pieni tapa tekee minut yllättävän onnelliseksi. Odotan bussiin pääsyä, jotta saan taas muutamien minuuttien ajan keskittyä unelmien maailmaan, johon iltaisin ei ole aikaa eikä keskittymiskykyä. Poimin tekstistä jonkun oivalluksen tai idean, jonka kanssa kävelen lasiovista sisään ja käytävää eteenpäin. Ne oivallukset muistuttavat olemassa olevista mahdollisuuksista ja estävät liiallista jumiutumista oman arjen pieneen piiriin.

Tilasin lehtiä viime keväänä puhelinmyyjiä ilahduttaen. Koin romaaneihin tarttumisen raskaaksi ja vaativaksi ja halusin vain selailla kuultavia haaveita ja tyylikkäiltä näyttäviä ulkokuoria, pinnallista inspiraatiota mutta inspiraatiota kuitenkin. Selailin lehtiä sillä kainoudella kuin monet juorulehtiä, sillä mielestäni artikkelit loppuivat aina juuri ennen asiaan pääsemistä ja niissä esitelty elämäntyyli kannusti kritiikittömään tuhlailuun, mitä en voinut sietää.

Halusin lukea ihmisistä joilla on ajatuksia, elokuvista joita nähdä, paikoista joissa käydä, kirjoista joita lukea, näyttelyistä joissa kokea, tämän ajan uusista ilmiöistä. Sen sijaan huomasin katselevani jokaisesta lehdestä samoja kasvoja ja sukat sandaaleihin -muotivinkkejä. Sokerihumala johti ällötykseen. Haluaisin vaihteeksi jotain suolaisempaa, kirpeämpää.

Naistenlehtien aikakausi on väistymässä. Olen karsinut tilaamiani lehtiä, jotta minulla olisi aikaa kirjoille. Lehdistä kirpeimmän olen säästänyt; aika näyttää tarvitseeko se seurakseen makeutta.

Etsinkin nyt bussikirjaa: kriteereinä unelmat ja kymmenen minuutin pituiset luvut.

Kulisseissa

Kasvoilleni leviää lapsenomainen hymy, kun aamulla kello 7.44 laskeudun kerrostaloni portaita ja huomaan seinään kiinnitetyn kyltin: ”Puku, maski ->”. Noin yhdeksän tuntia myöhemmin koikkeloin korkokengissäni kotikatua takaisin päin, mutta lysähtäneet hartiani virkistyvät heti ja virnistän vajaamielisesti, kun huomaan oveni edessä Pekkaniskan nostamassa valospotteja piteleviä miehiä. Viereinen katu on parkkeerattu täyteen pakettiautoja. Jännittävää, talossani kuvataan elokuvaa!

Elokuvat ovat tv-leffojen ja leffateatterissa käymisen arkipäiväistymisestä huolimatta säilyttäneet glamourinsa, ainakin tämän pienen romantikon mielessä. Siihen ei tarvita edes kuuluisaa ohjaajaa tai charmantteja näyttelijöitä, että muutun Liisaksi Ihmemaassa ja kuvittelen edessäni tapahtuvan nyt jotain taianomaista.

Pelkkä tietoisuus siitä, että tässä talossa eletään elokuvaa, saa minut katsomaan kotianikin eri tavalla. Yhtäkkiä huoneilla on menneisyys, josta näkee häivähdyksiä seinien varjoissa, ja jokainen tavara kuiskii asukistaan uutta tarinaa sille, joka haluaa kuunnella. Voin aavistella, kuinka lavastusten ympärillä huudahdellaan, huokaillaan ja säntäillään. Hiljaisuus! Kamera käy! Nyt tapahtuu jotain tärkeää. Valkokankaalle heijastettuna kaikki rujokin tuntuu muuttuvan kauniiksi ja tavallinen merkitykselliseksi.

Jotenkin kummassa ajatus elokuvasta ei siis vie minua Finnkinon punaisiin tuoleihin ja popcornin tuoksuun, vaan lennättää mustavalkoisten Suomi-filmien ja KesäKinon Engelin kautta elokuva-arkistojen rätisevien kuvien pariin. Huomaan romantisoivani elokuvan taiteelliseksi tarinankerronnan muodoksi viihteen sijaan. Vaikka talossani kuvattava elokuva päätyykin juuri Finnkinon levitykseen, googletan äkkiä Espoo Cinén ja Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalien päivämäärät ja kirjoitan muistiin kalenteriin. Ehkä niistä löytyy elokuvia, joiden kautta pääsen woodyallenmaiseen, hieman vinksahtaneeseen maailmaan, jossa älyllinen pohdinta, punaviini ja värisyttävät tunteet ovat pääroolissa.

Ikkunani edessä nousee toinen teline ja valot kohdistetaan yläkerran asuntoon. Tiskaan keittiössä ja olo on kuin sillä tarinoiden mummolla, joka pukeutui hyvin tv-uutisten ääreen istuessaan. Katselen epäröiden päälläni olevaa punaista Saku Koivu -t-paitaa enkä voi olla miettimättä, että näkevätköhän ne tänne.

Ensi viikolla ne kuvaavat katolla.

Pieni tarina viime viikkojen hiljaisuudesta

Alkukirjoitus

En ole kirjoittanut. Tai väärin - olen kyllä aloittanut tekstejä ja raapustellut ajatuksiani ties minne kalenterin lisälehdille, mutta en ole halunnut niitä tänne päivittää. Miksi? Koska minulla on ollut paha olla. Olen halunnut vältellä sitä ja unohtaa sen, enkä konkretisoida sitä mustilla painokirjaimilla. Olen taistellut itseni kanssa joka ikinen päivä ja sen lisäksi joutunut keskustelemaan aiheesta joka toisen kohtaamani ihmisen kanssa. Kirjoittaminen olisi vienyt ahdistuksesta saamaani vapaa-aikaa ja pakottanut jatkamaan ajattelemista.

Viimeisen kuukauden olen heittelehtinyt aaltojen mukana, kolhinut itseäni pohjakosketuksissa ja toisinaan tuntenut hukkuvani. Nyt uin pinnalla taas, lihakset vetreinä, ja kykenen paremmin katsomaan kuljettua matkaa ja ymmärtämään.

Tämä on pitkä kirjoitus. Pelottavan rehellinen sellainen. Ajatusten ylöskirjaaminen välillä sattuu ja oman heikkouden myöntäminen arveluttaa. Mutta minä yritän valita avoimuuden. Kahlaa perässä jos jaksat. Enhän minä kaikkea muista sanoa, mutta jutellaan taas kun tavataan.

Luku 1. Toivo

Projektityö on lähenemässä loppuaan ja tunnen helpotusta. Jokin on valmista ja ohi, enkä minä jättänyt itsestäni siihen mitään. Yhden asian ympärillä pyöriminen kutistaa maailman yksitoikkoiseksi, varsinkin kun huomaan olevani kykenemätön innostumaan siitä kuten muut. Vapauttavaa lähteä, vaikka ihmisistä pidinkin. Yksikin ihana leipoi viimeisille iltapäiväkahveille korvapuusteja minua varten.

Toisaalta kuulen usean läheiseni kuluttavista elämäntilanteista. Fyysiset sairaudet ja henkinen väsymys tuntuvat pakottavan monia uusien elämänarvojen pohdintaan ja yritykseni ymmärtää heitä ja kenties oppia toisten kokemuksista tuntuu muuttavan minuakin. Samalla kuin raskaita aiheita koskevat keskustelut väsyttävät ja toisen huonon olon näkeminen tekee surulliseksi, haluan imeä heiltä itseeni niin paljon kannattelevia unelmia, asioiden oikeita tärkeysjärjestyksiä ja haavoittuvaisia oivalluksia kuin pystyn. Olen otettu siitä, että minulle uskoudutaan, koen tehtäväni tärkeäksi ja haluan panostaa siihen.

Tulevaisuus on taas epävarma, mutta onhan sentään kesä, kyllä kesä aina menee, kesä on iloista aikaa. Varaan kaksi matkaa minulle uusiin kohteisiin, Istanbuliin ja Amsterdamiin, ja yritän kääntää vapauteni onneksi. Voin lukea, opiskella, nähdä ystäviäni ja nauttia lämmöstä.

Luku 2. Häpeä

Miten sitä vajoaakin niin helposti.

Istanbulissa olin vielä elossa. Kävellessäni illalla İstiklal Caddesia en voinut peitellä hymyäni vaan halusin halata ystävääni ja sanoa ääneen miten hyvä oli olla nyt. Tajusin kuinka pitkä aika siitä oli, kun olin viimeksi ollut näin helpottunut. Valmis heittäytymään hetken hienouteen, vapaasti nauramaan älyttömyyksillä, unohtamaan oman arvonsa kyseenalaistamisen. Tunsin itseni itsenäiseksi ihmiseksi, jolla on paljon nähtävää ja koettavaa.

Mutta heti matkan jälkeisenä päivänä olin valmis luovuttamaan. Kuulumisten vaihto puolitutun kanssa kulutti voimiani ainakin viikon edestä.

"Onkos sinulla jo hyvä työ?"
"No itse asiassa ei ole nyt."
"Ai jaa! No mitä sä sit teet?"
"Käyn haastatteluissa ja matkustelen ja sellasta vaan...
Olin mä kevään töissä mut se nyt just loppu..."
"Että haastatteluita sit on vai?"
"No on niitä aina välillä..."

En usko, että tämän keskustelun raskautta voi ymmärtää työttömyyttä kokematon. Sehän on vain viatonta, arkipäivää, normaalia! Mutta. Lähtökohtaoletuksena olevan (hyvän) työn puuttuminen saa aikaan ihmetystä ja tunnen muuttuvani kysyjän silmissä kummalliseksi, vääränlaiseksi, huonoksi, epäonnistujaksi. Haluan kadota, itkeä, syödä lakritsia ja puhua säästä. Kerran tämän keskustelun jaksaa käydä, kuukaudesta toiseen ei.

Ja oi. Hyvää tarkoittavien ihmisten lukuisat vinkit työnhakuun. Soita verkosto läpi! Laita avoimia hakemuksia firmoihin joissa on irtisanottu, ne katsos hakee kyllä mutta imago ei anna mainostaa! Hae henkilöstövälitysfirmojen kautta! Onkohan sun CV kunnossa? Oiskohan sun pitänyt lukea lakia? Näin se kuuluu tehdä, me tiedämme, ehkä säkin vielä opit ja pääset meidän hyvien joukkoon. Niin, minähän olen vain istunut kotona ja odottanut ihmettä oven taakse.

Olo on syyllinen. Minulla ei ole oikeutta tehdä mitään, sillä minulla ei ole tuloja. Kaupungilla kulkeminenkin tuntuu kielletyltä, aivan kuin minulla ei olisi paikkaa yhteiskunnassa.

Luku 3. Väsymys

Sitä haluaisi sanoa kirjoittavansa fiktiota. Että suuret dramaattiset huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet olisivat A.W. Yrjänän Päiväkirjan inspiroimaa runollista kaipuuta johonkin toisaalle, kielteisten olotilojen tarkoituksenmukaista korostamista. Eikä vaikuttaa itsesäälissä vellovalta, ryhdistäytymiseen kyvyttömältä ihmiseltä, joka heikkoudellaan pilaa ilmapiirin ja latistaa läsnä olevien innostuksen.

Isäni sanoi viime viikonloppuna minun olevan sosiaalinen. En tunnista sitä piirrettä tällä hetkellä itsessäni. Haluaisin valita tarkkaan, kenen kanssa juttelen, sillä en jaksa enää selitellä mitä teen tai mitä en tee. Oman merkityksen selittely muille on niin kuluttavaa, että minulla menee päivä toipumiseen. En halua olla äänessä keskusteluissa, ettei aihe käänny sellaiseen, josta en halua puhua. Ryhmätilanteisiin täytyy etukäteen miettiä pakoreitti, jos tuleekin paha olla. Suututtaa. Jokainen kerta Tampereella murrun; siellä minun pitäisi edustaa jotain enkä edusta mitään. Nuori Helsinkiin lähtenyt haaveilija tulee kotiin eikä yhtään saavutusta tuliaisiksi. Palaan johonkin tunkkaiseen pahaan oloon, ehkä siihen parin vuoden takaiseen jota huoneessani itkin, enkä taaskaan saa henkeä.

Kaipaan itseäni. Innostusta, kiinnostusta, keskustelutaitoja, seikkailunhalua ja avoimuutta. Tänään yritin käydä lenkillä, mutta henkiset voimat eivät riittäneet. Palasin kyyneleitä nieleskellen kotiin. Odotan vain seuraavaa ulkomaanmatkaa, sillä siellä minulla on oikeus olla ulkopuolinen, yksi muiden harhailijoiden joukossa.

Luku 4. Toipuminen

Yhtäkkiä ensi syksyn suunnitelmat ovatkin selvillä. Jotain perushommaa, määräaikaista taas tietysti, mutta minulla on nyt mahdollisuus ja suunta. Ennen kaikkea minulla on nyt vastaus siihen ihmisten ensimmäiseen kysymykseen, minä olen hetken taas jotakin.

Tyhjyyttä kesti vain muutaman viikon, mutta viime syksyn jälkeen se oli heti liian henkilökohtaista ja vaikeaa. Sadat hakemukset, useat haastattelut ja muutamat psykologiset testit ovat nyt takana ja voin hetkeksi unohtaa sen klassisen ”Mietimme päätöstä pitkään ja pidimme sinusta kovasti, mutta tällä toisella oli kokemusta tältä alalta” -hylkäyksen. Osaanko iloita? En oikeastaan, kaikki kävi niin äkkiä ja lomien hiljentämillä käytävillä on vaikea sanoa vielä oppivansa työelämän haasteista. Mutta minä jaksan taas puhua, jaksan nähdä ihmisiä ja sanoa rehellisesti mitä minulle kuuluu. Olotila tuntuu omalta, minä olen niin kaivannut sitä.

Luku 5. Inspiraatio

"Täällä tunnen olevani lähempänä sitä ihmistä, joka haluaisin olla", kirjoitan ystäväni postikorttiin Amsterdamissa. Kauniit kanaalit, vanhanaikaiset pyörät joiden selässä vanhanaikaisesti pukeutuneet ihmiset, persoonalliset talot ja kaikkialla huokuva ystävällisyys nostavat sisältäni joitakin syvälle painettuja innon ja luovuuden tunteita ja haluaisin olla kaupunkikulttuurin ilmiöitä pohtiva kolumnisti tai taidejulkaisun tyylikkyydestä vastaava graafinen suunnittelija ja pyöräillä työpäivän jälkeen siltojen yli kanaalin rannan kahvilaan ystäväni järjestämään kirjakerhon tapaamiseen. Elämäniloni alkaa kuplia jälleen!

Ja kaikki ne hetket siinä kaupungissa läheisten kanssa. Lauantai-iltana juostiin ukkosen alla naapurin syntymäpäiviltä kotiin. "Voitaisiin katsoa leffa." Muiden ollessa vielä ylhäällä vaihtamassa vaatteita minä istun yksin olohuoneessa, joka välähtelee kirkkaaksi salaman tahdissa. Televisiossa pyörii edellisen leffan lopputekstit ja surumielinen kitaramusiikki soi. On pimeää, kunnes välähtää taas. Voisin melkein itkeä. Kaikki tuntuu niin pieneltä ja merkitykselliseltä yhtä aikaa.

Luku 5. Usko

Minulla on edelleen tunne, että lopulta tulen tekemään elämässäni jotain aivan muuta kuin nyt suunnittelen tai osaan kuvitella. Sellainen olo, että ”the thing” ei ole vielä läsnä täällä, mutta eräänä päivänä se tulee vastaan ja sitä odottaessanikin voin nyt kävellä eteenpäin. Kutkuttava tunne.

Kävin Amsterdamissa van Goghin museossa ja voimakkaiden teosten lisäksi minua kohahdutti taiteilijan elämä. Lukuisten epäonnistuneiden työkokemusten jälkeen hän päätti ruveta 27-vuotiaana taiteilijaksi tietämättä silloin, onko hänellä siihen edes lahjoja. Lähes täysin itseoppineena hän kymmenen vuoden aikana maalasi 900 maalausta. Ja kuinka vaikuttavia ne ovatkaan! Jos nyt unohdetaan masennus, taloudellinen ahdistus ja rakkauselämän pettymykset, myös hänen elämässään on jotain inspiroivaa. Muutoksen mahdollisuus ja omien taitojen löytäminen, päätös elämän suunnan muuttamisesta. Kaiken ei tarvitse olla vielä selvää.

Jälkikirjoitus

Monet kyselevät uusista matkasuunnitelmista, sillä ne ovat yleensä ainainen puheenaiheeni. Mutta ei niitä vielä ole, eikä minulla ole niille juuri nyt tarvetta. Samalla kun viime vuoden etsin suuntaa ja pohdin tulevaisuuttani, halusin paeta sen raskautta ja matkustaa: tehdäkseni jotain merkittävämpää, saadakseni hetken hengittää ja ruokkiakseni pientä uskomusta että ehkä joskus, ehkä jotain, ehkä jossain toisaalla. Haaveena tulla energisenä ja toivoni palauttaneena takaisin, usein se onnistuikin.

Mutta nyt minusta tuntuu, ettei enää tarvitse paeta. Nyt pitää ottaa ajasta kiinni ja rakentaa elämää eteenpäin täällä, missä se tällä hetkellä sijaitsee. Inspiroituminen, uuden näkeminen ja maailmankuvan avartaminen ulkomailla on ihanaa, mutta nyt on tarve saada jotain aikaiseksi. Enkä voi saada aikaiseksi toisaalla, kun kaikki raaka-aineeni ovat täällä. Amsterdamissa paloin halusta muokata arkeani pienillä asioilla. Lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, keskustella enemmän, tehdä kodistani vehreämpi, harrastaa täysillä - ja niin, tehdä töitä. Viimeisinä päivinä aloin pakahtua, kun en voinut edistää näistä haaveista mitään vaikka sainkin nauttia ihanasta Amsterdamista.

Niinpä kalenterini on taas täynnä. Pieniä asioita, ilahduttavia asioita. Energiaa. Minulla on taas oikeus kelvata, ei sen kummempaa.

Tarvitsemme enemmän runoja

Viikonloppuun sisältyi Tamperetta, omituisia ihmisiä, kampaajaleikkejä, yökyläilyä. Ja runoja.

Tamperetta juhlittiin 7.-13.6. runokaupunkina. Kaupallinen puoleni kärsi huonosti hoidetusta markkinoinnista, mutta runoja rakastava löysi itsensä uudelleen. Äitini on hyvä tässä: hän bongaa hyviä kirjallisuustapahtumia eikä minun tarvitse ikinä kyseenalaistaa niiden kiinnostavuutta, vaikken esiintyjien nimiä etukäteen tuntisi. Hänen kanssaan voi käydä niin kirjamessuilla, Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa kuin Pentinkulman päivillä Urjalassa. Nytkin siis istuimme äitini kanssa yhdessä Tampereen viihtyisimmässä kahvilassa, Kahvila Runossa, kuuntelemassa Lealiisa Kantolan runoja kahvikupin äärellä. Runoilija oli minulle tuntematon, mutta hänen kasvojensa ilmeissä, lausumisen tyylissä ja runojen rakenteissa oli jotain kaukaisuudesta tuttua. Entiset äidinkielenopettajat, kirjallisuustapahtumien esiintyjät. Opetetaanko kaikki kirjallisuutta opiskelleet esiintymään niin? Jotain samaa ilmehdintää ja sanojen painokkuutta näen myös äidissäni, kun hän pitää valmistellun puheen tai lukee säkeitä kuuntelijoille. Äidinkielenopettaja. Se tietty yleisöä läpikäyvä merkitsevä katse, joka etsii ymmärtävää vastaparia, se lievä hymy, jolla halutaan viestiä itsevarmuutta ja sanoman vahvuutta.

Huomasin kaipaavani sitä puolta itsessäni. Kirjallisuus ja runous ja nimenomaan niiden kuunteleminen ja niistä keskusteleminen on jäänyt viime aikoina niin vähälle. Siinä maailmassa on vain jokin kiehtova ilmapiiri, johon haluaisin sukeltaa useammin. Silloin tuntee olevansa jonkun tärkeän äärellä. Tunteiden. Hetkien.

Illalla menimme vielä pääkirjastolle kuuntelemaan Panu Rajalaa, joka kertoi Aila Meriluodosta ja kirjastaan "Lasinkirkas, Hullunrohkea". Hänen esiintymistään oli hieno seurata. Katse ei kierrä yleisöä, ei etsi tukea. Hän seisoo yleisölle avoimena, mutta tuntuu puhuvan enemmän itselleen. Hän naureskelee itseään huvittaville asioille, hehkuu puhuessaan innostaneista löydöistä kirjoittamisprosessin aikana. Tyyli ei ehkä noudata sääntöjä yleisön huomioonottamisesta, mutta on jotain ihan muuta kuin esiintymistä, positiivisella tavalla. Se ei vaikuta niinkään suunnitellulta yleisön kosiskelulta (sellaiselta amerikkalaiselta, tiedättehän), vaan on puhetta omasta aidosta intohimon kohteesta.

Mutta mikä ihme ihmisiä vaivaa!? Tunnin puheenvuoron jälkeen Rajala antoi tilaa yleisön kysymyksille. Nopeasti ajateltuna luulisi kuulijoiden olevan kiinnostuneita joko itse kirjoitusprosessista, Aila Meriluodon tapaamisista, kirjan lisäyksistä jo aikaisemmin kirjoitettuun, mutta ei. Eturivin kuusikymppinen herra nousee ylös ja marssii eteen. "Tässä tuli niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, että en malta olla kertomatta." Ja kertoo seuraavat kymmenen minuuttia omasta elämästään, ties mistä talkoista, käydyistä kouluista ja ammatistaan, jotka jotenkin etäisesti voi ehkä liittää Aila Meriluodon elämänkerrassa esiintyneisiin paikkakuntiin ja lasten ammatteihin. Panu Rajalan vaivautuneisuuden huomaa, mutta vaivaantunut olen minäkin. Miksi ihmeessä täytyy korostaa itseään tällaisena hetkenä, joka ei mitenkään sitä vaadi? Toinenkin herra nousee, viittaa yhdessä Meriluodon runossa mainittuun Raamatun kohtaan ja alkaa puhua heprean kielen suomennoksista ("joita Meriluoto ei varmaan tiennyt") ja esinahkojen leikkaamisesta (niin). Tunnelman vaivaantuneisuus sen kuin vahvistuu. Kiitos ihmiset, kiitos Tampere. Kiitos että saimme osoittaa kiinnostuksemme asiantuntijan osaamista ja työtä kohtaan näin omia kummallisuuksiamme julistaen.

Haluaisin taas lukea. Jättää selailuun tarkoitetut värikkäät naistenlehdet kaupan lehtihyllyihin ja hakea kirjastosta pino kirjoja. Perehtyä paremmin jonkun kirjailijan tuotantoon ja yrittää ymmärtää sen taustalla näkyvät henkilökohtaisen elämän muutokset. Nähdä elämän kaari, tuntea toisen kirjoittamat kokemukset vahvoina itsessään, oppia mielialojen ilmaisemista. Kolme sisarta, milloin luemme jälleen?

Ennen unia

Iltaisin pitäisi aina olla muistivihko vierellä. Juuri ennen nukahtamista mieleen kumpuaa mitä kummallisimpia muistoja, ajatusleikkejä, haaveita, pelkoja ja irrallisia lauseita, jotka siinä hetkessä tuntuvat niin merkittäviltä, että on vaikea vain antaa olla ja nukahtaa. Niinpä sitten huokaillaan ja pyöritään ja mietitään vielä uudelleen, sillä eihän sitä nousta tohdi ylös kirjoittamaan, nyt on nukkumisen aika.

Yläkerrassa stepataan. Ehkä ovat kuulleet minunkin öisin steppaavan ja innostuneet moisesta.

Eilen illalla mietin, millaista olisi olla syntynyt suurperheeseen. Vaikka seitsemän, kahdeksan sisarusta. Että olisiko sitä aivan erilainen ihminen. Ehkä sosiaalisempi, välittömämpi, avoimempi. Asioiden jakamiseen ja muiden jatkuvaan huomioonottamiseen tottunut. Mutta entä se huomion ja hoivan määrä, jonka perheen ainoana tyttärenä on saanut? Tai se, että jos oli tylsää, tekeminen piti keksiä itse tai lähteä naapureista etsimään kavereita. Kasvattaako se vahvemman ja itsenäisemmän? Vai huomiohakuisen ja itsetietoisen? Tuntisiko sitä suurperheen lapsena vanhempansa paremmin vai huonommin? Olisiko näin aikuisena kotona käyminen erilaista? Kaipaisiko sitä enemmän rauhaa vai tohinaa? Mietin ystävieni ja tuttujeni perhetaustoja ja yritin löytää vastauksia (en löytänyt). Vaihdon kylkeä ja käänsin tyynyn.

Nyt soi myös musiikki. Step step step. Minua hymyilyttää, muutkin tietävät öiden taikuuden.

Joka ilta huomaan myös toistuvan kaavan. Juuri ennen nukahtamista näen silmissäni tilanteen, jossa potkaisen treeneissä tai pyörähdän tanssissa, ja polveni menee sijoiltaan. Mielikuva ja muisto on niin vahva, että otsa rypistyy, suupielet taipuvat kuvotuksesta alaspäin ja lihakset jännittyvät vuorotellen kylmien väreiden kulkiessa. Yritän olla ajattelematta, kuinka tyytymätön ja pettynyt olen tilanteeseen, joka on vienyt minulta elämän hauskuuksia. Ei potkita ei. Eikä taideta nukkuakaan ihan vielä.

Hei, laulaako siellä joku?

Koko elämä tuntuu vähän epätodelliselta. Ajalla ei ole väliä, oikeastaan paikallakaan. Sitä kuljeksii ja miettii ja yrittää toisinaan tehdä jotain järkevää. Mutta se järkeväkin tuntuu olevan vain päätös oman mieleni huijaamiseksi, normaaliuden ja tasapainon kokemiseksi. Vähän piirustellaan kalenteriin aikatauluja ja kumma kun elämällä on taas olevinaan suunta ja tarkoitus. Mikä tässä elämässä on järkevää? Epätodellisissa hetkissä on oma viehätyksensä, mutta joskus olisi ihanaa jos tuntisi elämän olevan totta.

Steppausta ei kuulu enää. Musiikki soi hieman hiljemmalla. Ehkä noudatan yläkerran esimerkkiä ja koitan hiljentyä minäkin.

(haukotus)
Jaahas, ajatusketju taas edennyt loogisesti.
(haukotus)
Ehkä sitä joku ilta löytää mielensä off-napin eikä mietiskele kummia.
(haukotus)
Mmmmm... unia.

Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.

"Miten sä aina jaksat hakea töitä?"

minulta kysyttiin luovuttaneella äänellä. Kysyjän epäluottamus omaa hyvyttään ja osaamistaan kohtaan kuului sanojen takaa. Tarpeeksi monta "Saimme monta hyvää hakemusta, mutta valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -mailia ja usko saadaan nöyryytettyä peiton alle häpeämään. Vastaukseni: En minä aina jaksakaan. Joskus mitta täyttyy ja silloin hengitellään paperipussiin, jotta elämänhallinta palaisi. Uskon saan kyllä aina houkuteltua takaisin. Yritän kertoa miksi, jotta sinäkin saisit sen palaamaan.

Ehkä se on vain sitä, ettei minulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Jos haluan löytää jotain ja päästä eteenpäin, minun täytyy pyrkiä siihen ja etsiä lakkaamatta. Ja se onkin yksi filosofiani: Ei saa luovuttaa jos uskoo tien olevan oikea. Samalla ei saisi sokeasti mennä osoitettuun suuntaankaan, usko tiehen täytyy syntyä itsessä.

Ehkä en koe epäonnistuneeni, sillä en ole vielä hävinnyt taistelussa siitä, minkä kokisin kirjoitetuksi kohtalokseni. Olen kokeillut erilaisia mahdollisuuksia ja todennut kiinnostavia tilaisuuksia olevan olemassa, mutta en ole uskonut niistä yhdenkään olevan juuri se juttu, mikä minulle on tarkoitettu. Niin - olen lukenut liikaa romaaneja ja katsonut romantisoituja elokuvia, sillä uskon jonkun paremman olemassaoloon. Haluaisin tehdä enemmän kuin työtä, haluaisin kehittyä ja kasvaa itse. En kai voi epäonnistua taistelussa, jota en ole vielä edes aloittanut? Mutta ei se silti pysäytä minua ja saa jättämään ei-niin-hyviä tilaisuuksia käyttämättä. Eihän sitä tiedä, mistä sen oikean löytää.

Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, miten hitaasti olen tässä asiassa kypsynyt. 18-vuotiaana olin niin kiinnostunut monista aloista, että olisin voinut suunnata opiskelemaan niin uskontotieteitä kuin englantilaista filologiaa. Ja kyllä ne edelleen kiinnostavat, nyt vain ymmärrän ettei niiden parissa työskentely täyttäisi sitä sisäistä tarvetta, jonka nimeämistä harjoittelen kovasti. Tänään yritimme myös muistella kanditöiden aiheita. Jo sana 'yritimme' ehkä kertoo, että tein sen työn todella vain työn tehdäkseni, tavallaan kiinnostavasta aiheesta mutta en sellaisesta, jonka olisin todella kokenut omakseni. Kirjoitin siten, miten ajattelin vaikuttavani osaavalta ja asiantuntevalta. Kirjoitin aiheesta, joka kuulosti ihan hienolta, mutta jonka olemassaoloa työelämässä en ollut nähnyt ja joka ei siten tuntunut todelliselta. Enhän minä tiennyt mitään. Nyt hiljalleen muutaman vuoden kuluttua työpaikkailmoituksia hyvin ahkerasti lukeneena luulisin ymmärtäväni tarkemmin, millaisten työtehtävien parissa haluan päivieni tunnit käyttää. Voin toki olla väärässä ja muutaman vuoden päästä muistella näitä ajatuksia päätä hymy suussa pudistellen. Välirauha. Siinä pisteessä olen nyt.

Olen aika onnellinen siitä, että minulla on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, joiden kanssa venähtäneet rupatteluhetket kahvikupin äärellä muistuttavat aina niistä miljoonista elämänpoluista, joita maailmassa risteilee. Ei ole muottia, johon ahtautua. Ei ole yhtä putkea, johon astua. Eräskin toisesta tutkinnostaan pian valmistuva ystäväni totesi tekevänsä tutkinnon mahdollistamaa työtä ehkä seuraavat 15 vuotta, jonka jälkeen hän haluaisi opiskella lisää vielä kolmatta alaa. Hei totta! Miksi pitäisi yrittää saada itsensä nyt valmiiksi etenemään tiettyyn suuntaan tai kuvitella tietävänsä millainen ihminen on kymmenen vuoden päästä ja mitä silloin haluaa tehdä?

Silti. Kulutan vielä paljon aikaa ja energiaa löytääkseni sen paikan, jossa en joutuisi taistelemaan ollakseni sopiva ja esittämään erilaista menestyäkseni, vaan missä toiminen ja menestyminen olisi minulle luontaista. En halua hävetä etsimisen tuskaa, vaikka joskus olisikin mukava vastata ystävien työpäivän kuulumisiin omalla pienellä saavutuksella. Epävarmuudesta on ikävä puhua, mutta yritän kovasti. Epäröivin sormin kirjoitettu tekstiviesti mahdollisesta ideasta tulevaisuutta ajatellen voi saada vastaukseksi: "Hyvä Anna! Mun mielestä se sopii sulle :)". Siksi minä jaksan uskoa. Minulle vielä sopii jokin.

Kesän vapaus

Kesällä maailma on suurempi. Mielikuva talvesta voi olla romanttisen tunnelmallinen lumihiutaleiden tanssi ikkunan ulkopuolella, mutta toisaalta se kertoo juuri lukittautumisesta omaan kotiin, elämänpiirin kutistumisesta viltin alle, kävelymatkojen minimoimisesta ja julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa olevien paikkojen unohtamisesta. Kahville mennään sinne, minne kävely pakkasessa ei ole liian pitkä jähmettämään sormia kupin pitelemistä varten. Ostoskeskuksien ulkopuolella olevat kaupat unohdetaan, elleivät ne sijoitu strategisiksi lämmittelypaikoiksi kotimatkan puolivälissä.

Mutta kumma juttu, kun ilmat lämpenevät, Helsinki tuntuu taas kokonaiselta kaupungilta. Ja se on hämmentävää, kun tajuaa että voi kymmeneltä illalla lähteä ulos kävelemään ilman toppahousuja eivätkä reidet kohmetu, ei tarvitse miettiä millä rantapolulla valaistus on riittävä kaikenmaailman ojien asukkien kammoksi tai mikä reitti on niin hyvin aurattu että huonotasapainoinenkin saattaa pysyä pystyssä. Vapaus. Tennarit jalkaan ja menoksi vain. Mukaan muutama kolikko jos haluaa pysähtyä Regattaan iltakahville. Muutama lisää, jos tarvitseekin yllättäen vaikka käsisaippuaa tai viinirypäleitä. Lähikauppa on 24 h auki.

Viime viikonloppuna juhlin rakkaan ystäväni häitä kauniissa Porvoossa. Omakotitalon terassilla tuoksui metsä ja takapihalta haettiin raparperia piirakkaa varten. Häät vietettiin peltojen ja puistojen ympäröimässä juhlallisessa kartanossa, jonka vanhanaikainen porvarillisuus yhdistettynä luonnon läheisyyteen loi runollisen kokonaisuuden. Ja puisessa omakotitalossa kasvanut sydämeni sykki taas hetken maalaisromantiikalle ja kaipasi omenapuiden alle riippukeinuun haaveilemaan. Mutta lähikauppa ei ollut 24 h auki.

Nautin töölöläiselämän vapaudesta, helppoudesta ja kaiken läheisyydestä. Ei tarvitse suunnitella ruokaostoksia tai murehtia auton mittaristossa vilkkuvaa punaista varoittavaa valoa. Lasilliselle Punavuoreen voi ehtii vartissa ja kotiin voi kävellä viimeisen ratikan mentyä (talvella ehkä harkitsisin kahdesti). Vaan kyllä minussa elää edelleen se pikkutyttö, joka haluaisi seurata tuntematonta hiekkapolkua ja kiipeillä metsässä kivenlohkareiden päällä. Taivas on kaunis Töölönrannassakin, mutta puiden tuoksua minä kaipaan. Onneksi Porvoo on lähellä.

Aikuisen kodin onni

Muistatko sen tunteen, kun lapsena astui toisen kotiin sisään ja tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan? Ne totuudet, jotka kotona vallitsivat ruoka-ajoista, tavaroiden järjestyksestä, keskustelun voimakkuudesta, kohteliaista tavoista, tuoksusta - mikään niistä ei pitänytkään enää paikkaansa. Siinä oli jotain kutkuttavaa ja samalla kiellettyä tehdä toisin kuin kotona aina tehtiin. Siksi oli ihanaa käydä kylässä, tai parhaassa tapauksessa lähteä yksin vaikka tädin luokse toiseen kaupunkiin. Katsoin ihaillen aikuisia, joilla oli oma tyyli omassa kodissaan, jotain hieman kummallista ja hauskaa, jotain boheemia ja villiä, väriä ja kulttuuria harmaan siisteyden sijaan.

Sitten jossain välissä kaikki tasoittui ja säännöt hävisivät niin, ettei niitä aina kavereiden kotona edes huomannut. Ehkä sitä toi vahvemmin itsensä ja omat tapansa mukanaan tai muuten vain sokeutui aistimaan ympäristöään. Kaikesta tuli väliaikaista ja kevyttä, kaikkien elämäntilanne oli suurin piirtein sama, kaikki tuntuivat pitävän samantyylisistä huonekaluistakin.

Nyt kun katson ympärilleni, näen ystävieni kasvaneen niiksi samoiksi lapsena ihailemikseni aikuisiksi. Olen hämmentynyt. Milloin aikuistuimme? Milloin kasvoimme? Jälleen kurkistelen lapsuuden innolla uusiin koteihin ja elämäntyyleihin, aistin erilaista onnellisuutta. Se yhtenäinen väliaikaisuus ja samankaltaisuus johtikin eri teille. Yhden kanssa leivotaan, saunotaan ja grillataan vaahtokarkkeja Porvoon ilta-auringossa. Toisen kanssa tavataan Roomassa, pidetään elämäntilanteen väliaikaisuudesta kiinni ja kannustetaan toisiamme hyppäämään tuntemattomaan. Kolmannen kodin onnesta Tampereella puuttuu vain kissa ikkunalaudalta. Ja kun katson näitä ystäviä, niin ymmärrän että näinhän sen pitikin mennä. Jokainen rakentaa elämäänsä oman näköiseksi, sattumalta tai suunnitellen. Ja jokaisella on oma kodin tuoksu, jossa minä saan vierailla.

Älä juokse pakoon, juokse eteenpäin

Olen aina ajatellut olevani eteenpäin suuntautuja. En ehkä se kunnianhimoisia suunnitelmia viljelevä peruskauppislainen, mutta se, joka näkee ja luottaa aina huomiseen tuolla jossain. En myöskään keräile muistojen laatikoita, enkä erityisesti nauti vanhojen päiväkirjojen tai kuvien katselemista. Mieluummin heittäisin kaikki vanhat tavarani pois. Ne olivat silloin! Minä olin silloin erilainen! Eikö tärkeämpää ole kuka olen nyt ja keneksi voin tulla?

Niinpä minua hämmentää, kun ihminen jää kiinni menneeseen eikä osaa päästä irti. Ei sillä, kyllähän minäkin vellon, voi kuinka saatankin velloa muistoissa ja ikävässä ja nostalgiassa. Mutta päivien - ellei jo tuntienkin - päästä jokin uhma huutaa kirosanat sisältäni ja käskee nauttimaan siitä mitä on ja keksimään jotain kutkuttavaa odotettavaa. Elämänmuutoksia tai pieniä projekteja, jotka vievät mieltäni yhä kauemmaksi menneestä.

Miksi toinen ei sitten halua päästää irti. Muistelee vuosienkin takaisia sokeroituja iloja ja katkeria virheitä ja saa molempien nostattamat kyyneleet valumaan poskilla kuukaudesta toiseen. Miksei vaikka huijaa itseään ja ajattele, että minähän tässä voitin kun menneisyys on nyt vain menneisyyttä, vaan antautuu aina uudestaan tuntemaan kipua.

"Oletko koskaan ajatellut paluuta menneeseen?"
En. Minusta askel taaksepäin tuntuisi kovin vaikealta. En halua kohdata enää sitä ihmistä joka olen ollut. En halua muistojeni muuttuvan lähtiessäni niihin harhailemaan. En halua palata ongelmiin, jotka olen jo kerran saanut ratkaistua.

"En voi ikinä antaa itselleni anteeksi menneisyyden asioita."
Ei tuollaista taakkaa voi kukaan kantaa! Myönnä ne, opi niistä, pyri eteenpäin ja unohda.

"Menneisyys oli elämäni parasta aikaa."
Kuinka voisin ravistella... Sehän on sinusta kiinni! Jos päätät unelmiesi kadonneen menneisyydessä, et tule niitä koskaan kohtaamaankaan.

Lauseet minulle jälleen kerran sanottiin, vastauksia en enää osannut antaa. Jokainen sanani tuntuu vain punovan menneisyyttä yhä enemmän nykyisyyteen kiinni, eikä se osaa enää itse irroittautua. Kunpa kuuntelisit oikeasti, edes tämän kerran: Älä pelkää menneisyyttä, älä pelkää nykyisyyttä, sinulla on se tulevaisuus jolle uskallat silmäsi avata. Mutta en minä sano enää mitään, sinun on se sanottava itse.

Varovaisesti

Olen vältellyt.

Kirjoittanut ajatuksia vihkoihin ja puhelimeen, mutta pelännyt niihin tarttumista. En haluaisi tuhlata niitä huonoihin kirjoituksiin, joihin en osaa nyt panostaa. En tunne itsessäni sitä luovuutta ja energiaa, jonka vallassa olen aina ennen halunnut kirjoittaa. Olen selitellyt sitä kiireellä (mikä ei pidä enää paikkaansa) ja tekstin ympärillä muutenkin pyörivillä päivillä (vaikka luulisi että sen tarkkaan määritellyn kirjoittamisen jälkeen juuri haluaisikin repäistä). Lueskelen kyllä ahkerasti muiden juttuja ja hämmästelen heidän jokapäiväistä kykyään henkilökohtaisen tekstin tuottamiseen.

Alan taas ymmärtää, miksi niin moni haluaa täyttää arkensa kiireellä. Oman tyhjyytensä kohtaaminen on hämmentävää. Tällä hetkellä läheiseni käyvät suuria asioita läpi ja haluan antaa niihin kaiken tukeni. En mitään kiitos-mitalia tavoitellen vaan omastakin tarpeestani. Kun ei elämässä mikään ole suurempaa tai tärkeämpää kuin läheiset ja hyvinvointi. Mutta sitten tässä yksin ollessani istun hiljaa, kädet näppäimistöllä. Kokeilen näppäinten painamista, mutta pyyhin kirjaimet nopeasti pois. Ei minulla ole nyt kirjoitettavaa.

Mutta kaikkihan on hyvin! Järjestimme reilu viikko sitten onnistuneet yllätyspolttarit, joissa nauroin morsiamen kanssa yhtä paljon kuin aikoinaan ranskan tunneilla. Menin italian kurssini viimeisellä kerralla ravintolaan syömään ja sain jälleen nauraa tilanteen absurdiutta, kun opettaja neuvoi italiankielisiä kirosanoja vastapäätäni istuneille vanhemmille naisille, jotka niitä sitten tietysti harjoittelivat, italialaisen ravintolanpitäjän kuunnellessa. Viime viikolla kävin yksin KOM-teatterissa katsomassa Odotuksen ja nauroin ihanan yksinkertaisesti rakennettujen kohtausten aidolle, elämänläheiselle huumorille. Yhtenä päivänä tässä Kauko Röyhkä tuli perässäni kassajonoon ja hämmennyksessäni pakkasin muovipussitelineetkin mukaan, mikä aiheutti kaupan ulkopuolella epätoivoisesti pidäteltyjä naurunpyrskähdyksiä. Ja osasin vappuna niin hyvin Ressu Redfordin kappaleiden sanat, etten voinut olla repeilemättä sekä itselleni että lavalla pullistelevalle takavuosien hittimiehelle. Mutta silti naurun jälkeen mieleeni laskeutuu haikeus. Silloin kaupunkikin on maalattu hempeillä akvarelliväreillä ja tuntuu kuin jokin muutos tai lähtö olisi aivan kulman takana.

Niin, paljon tapahtuu. Elämä tuntuu silti omituiselta ja väliaikaiselta, oikeastaan epätodelliselta. Haluaisin taas tuntea kiehtovan elämisen kuplivan vatsassani ja kirjoittaa elämykset muistiin. Kenties ne kuplat näin varovaisesti yrittämällä taas syntyvät ja nousevat pintaan.

Tyhjässä talossa

Olipa kerran tyttö, joka halusi tulla niiden viisaiden naisten kaltaiseksi, joiden koti ja mieli oli aina avoin. Naisten, joiden luona poikettiin kun haluttiin ymmärtää jotain enemmän, joille soitettiin kun kaivattiin lohtua ja jotka kutsuttiin aina mukaan jotta illat olisivat täynnä lämpöä ja naurua.

Mutta kävikin niin, että tyttö ei kasvaessaan löytänyt viisautta vaan eksyi yhä enemmän. Hän pohti ja pohti, mutta ymmärsi aina vähemmän, eikä olisi jaksanut pohtia enää. Hän tunsi olonsa irralliseksi ja narut, joihin tarttua maan järistessä alla, tuntuivat olevan käden ulottumattomissa. Lapsuuden usko siihen, että parhaansa tekeminen loisi vaihtoehtoja tulevaisuudelle, oli osoittautunut toimimattomaksi. Seilaaminen väliaikaisesta väliaikaiseen oli vienyt toiveen siitä, että jokin olisi hänen omaansa. Hänen oli vaikea antaa kaikkeaan kun tekeminen tuntui vain välttämättömältä velvollisuudelta. Eikä hän ollut se lämmin ja naurava, vaan pelkäsi raskaina hetkinään tukahduttavansa muutkin. Sydäntään hän ei uskaltanut antaa.

Hänestä alkoi yhä enemmän tuntua, että tilanteessa oli kaksi täysin päinvastaista tapaa toimia. Hän saattoi joko jatkaa väliaikaisen etsimistä ja toivoa, että jokin vuosien saatossa tuntuisi enemmän oikealta. Että hän suorittamisen sijaan antaisi itsensä ja saisi myös paljon takaisin. Samalla pelotti, että se olisi vain arjen ja mielen täyttämistä kiireellä, joka veisi hänet yhä pidemmälle väärään suuntaan.

Toisaalta hän haaveili aikalisästä, täydellisestä irtiotosta kaikesta, unohtumisesta jonnekin vieraaseen ja arjen rutiineista tyhjään taloon. Ehkä se kursisi kokoon osaa siitä keskeneräisyydestä, joka hänen sisällään velloi ja esti tarttumasta mihinkään tosissaan. Autiot huoneet entisessä kotikaupungissa raottivat jo hieman ovea raittiiseen ilmaan, missä keskeneräinen minuus sai olla ja hengittää ilman sokeaa juoksemista velvoitteiden perässä. Entä jos lähtisikin kesäksi jonnekin pois. Vain olemaan, miettimään, lukemaan. Kenties kirjoittamaan, keskustelemaan ja juomaan hieman viiniä.

Mutta hän pelkäsi pakenevansa. Hän pelkäsi hylkäävänsä todellisuuden kieltäytyessään kohtaamasta sitä ja kenties kadottavansa yhteyden kokonaan.

Niinpä hän vain yritti tehdä, mitä häneltä odotettiin. Auringon laskiessa hän juoksi meren rantaan ja katseli taivaan palavaa hehkua. Hän huokasi syvään ja yritti nähdä maailman sellaisena kuin se oli. Ja olihan se hyvä. Hän ei vain itse ollut se nainen, josta oli haaveillut.

Täällä

Helkkarin kömpimistä tämä elämä.
Mistä minä tiedän:
ehkä jossain lennetään.
Mutta kun kerran on täällä,
leikitään että ollaan,
että on sanoja, esimerkiksi,
että muka ilmaistaan.
Että muka ymmärretäänkin,
näillä ehdoilla, täällä.
Ja koko ajan kaihertaa: Muualla. Muuta.

Aila Meriluoto: Silmämitta, 1969

- -

minussa on kirjoitusta kovin vähän tänään
mahtavia suunnitelmia suuriin valloitusretkiin

Siinä viime viikkojen ajatukseni A.W. Yrjänän sanoin. Minussa ei ole ollut mitään annettavaa, minussa ei ole ollut luovuutta, eikä kykyä nähdä mihinkään tämän hetken ulkopuolelle. Pääsiäisestä lähtien olen ollut tyhjä.

Matkustin pääsiäislomalla mummolaan Pohjois-Suomeen. Olin pakannut laukkuni täyteen inspiraatiota: kirjoja, elokuvia ja lehtiä. Tarkoituksenani oli kerrankin ehtiä lukemaan ja saamaan ajatuksia. Ottaa taukoa arjesta ja saada oma mieli hallintaan. Voivottelemisen ja perässä juoksemisen sijaan ottaa kiinni elämästä nyt, järjestellä sen palaset paikoilleen, jotta loman jälkeen juoksusuunta olisi selvä.

Mutta junamatkan istuinkin vain katsellen ikkunasta ulos raskaan ja kostean kevätlumen peittämiin metsiin. Loma antoi ajatuksille luvan tulla ja mennä. Niille ei tarvinnut olla tarkoitusta. Pohdinnan ei tarvinnut olla tie lopputuloksiin.

Katselin välillä junassa istuvia ihmisiä ja yritin selailla tuomiani lehtiä. Koin hämmentäviä välähdyksiä tavastani ymmärtää maailmaa. Halusinko nähdä maailman sellaisena kuin se todella on vai muokata maailmankuvastani itselleni sopivan ja helpon. Miksi minun on vaikea hyväksyä tietynlaisia elämäntapoja ja periaatteita. Onko oikein kieltää ne, jos ne saavat oloni epämukavaksi. Voinko silloin väittää tietäväni maailmasta mitään. Tunsin oman estyneisyyteni, ahdasmielisyyteni ja pelokkuuteni. Sitten välähdys katosi ja istuin taas hiljaa.

Liekö syynä pohjoisen hiljaisuus vai vanhuuden sairauksia käsittelevät keskustelut, mutta pääsiäisenä minä tyhjenin ja välähdyksetkin jättivät tulematta. Kirjat ja elokuvat laitoin koskemattomina takaisin hyllyyn loman jälkeen. Viime lauantai oli ensimmäinen päivä, jolloin koin pientä intoa asioihin tarttumiseen ja syventymiseen. Sitä ennen se oli ollut väkinäistä ja välttelevää.

Sillä organisointi-, hallinta- ja suunnittelupuoleni ovat nukuksissa. Olen unohtanut ajan. Olen unohtanut huomisen. Tänään kävellessäni keskustaan sen näin. Huomasin, etten tiennyt, mitä kello oli. En tiennyt, mihin olin menossa. En tiennyt, mistä myöhemmin tarvitsemani bussi lähtisi. Eikä se häirinnyt minua, päinvastoin.

Haluan haahuilua. Haluan epämääräisyyttä. Haluan unohtaa ajan joka kuluu. Mahdollisuudet joita en käytä. Unelmat jotka jäävät. Arkiaamuisinkin saatan herätä seitsemältä, mutta unohtua kuuntelemaan koko levyllisen musiikkia. En osaa edes esittää nyt muuta.

Välillä mietin, miten minusta tuli tällainen ja onko tämä pysyvää. Toisaalta haluaisin olla oma entinen itseni. Ehkä kesä täyttää minut jälleen.

Kirjakaupassa olen toisin

Istun Akateemisen Aalto-kahvilassa juomassa valkoista helmiteetä. Viereisessä pöydässä istuu nainen, joka ympyröi lukemastaan lehdestä kohtia. Sisustusliikkeiden osoitteita kenties. Tai kiinnostavia työpaikkoja. Ehkä asuntonäyttöjä kantakaupungissa. Tekosyynä asettelen takkiani paremmin tuolinnojalle voidakseni katsoa tarkemmin. Hän ympyröi tv-lehdestä tulevan viikon ohjelmaansa. Tässä ympäristössä sekin näyttää sofistikoituneelta, persoonalliselta ja taiteellisen boheemilta. Mitä jos istuisinkin rautatieaseman kahvilassa odottamassa junaa ja naapuripöydässä tällä hartaudella luettaisiin tv-lehteä, olisiko se sofistikoitunutta vai yksi rappiotilan merkeistä? Kuinka ympäristö kääntääkin mielipiteet.

Haluaisin olla porvari ja taiteilija yhtä aikaa: kerätä ympärilleni asioita, joista nautin ja joita pidän kauniina; kokea pieniä tämän kahvilan kaltaisia elämyksiä ympäri maailmaa; olla vapaa liioista aikatauluista; inspiroitua kirjoista ja lehdistä tyylikkäissä kirjakauppojen ja museoiden kahviloissa; kuvitella ympärilläni olevien mielenkiintoisten oloisten ihmisten persoonallisuuksia ja elämäntyylejä.

Miksi?

Ehkä se luo mielikuvaa siitä, olen lähempänä ihanneminääni, yhtä noista kahviloiden mielenkiintoisen oloisista ihmisistä. Ehkä tunnen itseni fiksummaksi tämän kaltaisessa ympäristössä kuin kotisohvalla, vaikkei tämä ole vaatinut minulta mitään enempää kuin nousun 3T:hen ja 3,90 euron sijoituksen teehen. Täällä huomaan pyrkiväni näyttämään siltä, että minulla on ajatuksia ja että ymmärrän jotain suurta. Taidan istuakin hieman takakenossa viestittäen avoimuutta ja itsevarmuutta, vaikka normaalisti nyhvään ryhdittömänä ja nuutuneen oloisena.

Tunnen itseni paljastuneeksi. Olen sama arkinen ja yksinkertainen, mutta hetken kuvittelin olevani lähes runollinen. Kirjakaupan kahvila pukee päälleni saman roolin kuin mietteliään oloiset askeleet valokuvanäyttelyssä ja liian kallis lasillinen nahkasohvaisessa viinibaarissa. Huomaan tekeväni tietoisia valintoja sen sijaan, että huomaamattani vain olisin se hattupäinen muistikirjaansa kirjoittava tyttö. Oivallus tekopyhyydestä nostaa häpeän punan poskille. Mikä on minua ja mikä sitä mitä haluaisin olla - en enää edes erota.

Life requires toughness

Minulle sanottiin viikko sitten, että olen muuttunut kovaksi. Ja että hyvä niin, kovuudella maailmassa pärjää. Onko se kova, joka itkee kävellessään elokuvateatterista kotiin?

Kävin juuri katsomassa kuusi Oscar-ehdokkuutta ja kaksi Oscaria saaneen Preciousin. En ole voinut yhtä pahoin elokuvissa sitten Gomorran. Kun silmien edessä tapahtuva vääryys menee kaiken käsityskyvyn yli, yrittää tukahduttaa omat arvot ja periaatteet ja vastenmielisella kieroudellaan muistuttaa ihmisen sairaasta vallasta lähimmäisiinsä, joutuu muistuttamaan itseään hengittämisestä. Yhtäkkiä suu on niin kuiva, että täytyy tietoisesti nielaista. Vauva lentää. Televisio lentää. Kiroukset lentävät. Bitch.

Who was going to love me? kyynelsilmäinen äiti kysyy ääni särkyen. Hetkeä aiemmin hän myönsi antaneensa miehensä seksuaalisesti hyväksikäyttää lastaan. Päivästä toiseen hän huolehti siitä, ettei hänen tyttärelläkään olisi rakkautta, itsetuntoa tai tulevaisuutta. Haluaisin ravistella vääristyneet ajatukset hänestä ja palauttaa hyvyyden tasapainon. Missä kaikki paha syntyy? Miksi otetaan se ensimmäinen askel väärälle polulle ja siirrytään normaalista perheestä hetki hetkeltä yhä sairaampaan todellisuuteen?

Your daddy's dead. Kuinka anti-suvaitsevaiseksi tunnen itseni, kun vihani kuohahtaa elokuvayleisön nauraessa täydellisen turtumuksen vallassa sanotulle vastaukselle: Is that all you came to say? Jotkut elokuvat pitäisi ehkä sittenkin katsoa tarkkaan valitussa seurassa. Hiljaisuus olisi ehkä lisännyt ahdistustani, mutta nauru kuvotti. Pitäisi ehkä ravistella jotakuta muutakin.

Pahinta on se, kun lapsi opetetaan uskomaan, että maailma on paha paikka. Kun itsensä kanssa kamppailevan nuoren maailmankuva käännetään vinoon ja minäkuvan päälle systemaattisesti syljetään. Epäoikeudenmukaisuus ja itsekkyys suututtavat minua ehkä eniten maailmassa, mutta kun sitä katsoo voimattomana suurelta kankaalta, ei voi kuin tuntea vartalon jännittyvän ahdistuksesta ja pidätetyistä kyyneleistä.

Hei sinä, en ehkä olekaan kova. Olen vain oppinut puolustautumaan ja puolustamaan sitä, mihin uskon. Sitä tässä maailmassa on pakko.

Tiistai, joka ei ala

Tänään en ehkä herää ollenkaan.

Appelsiinimehua, vettä, kahvia.
Kirpeä ilma ja aurinkolasit
Pirteät hyvänhuomenen toivotukset.
Muutama tekstiviesti, maili ja fb-viesti ystäville.

Mikään ei auta. Vartalooni on upotettu raskaita kiviä ja uni tarrautuu ajatusten jalkoihin estäen niitä juoksemasta lujempaa. Sanat eivät toimi, en saa niitä ulos enkä myöskään ymmärrä lukemiani. Aloitan lauseita, mutta ne jäävät kesken enkä saa enää kiinni niiden ajatuksesta. Haluaisin istua divaanisohvalle kera suuren kirjan täynnä valokuvia ihmisistä ja kaupungeista ja tunteista ja ilmiöistä, ja saada sen kautta kaiken sen sisällön, minkä antamisessa sanat tänään epäonnistuvat.

Ja olen jälleen liian kiinnostunut kaikesta. Mietin, että jos keskittyisin yhteen asiaan, voisin tulla siinä asiantuntijaksi. En tule ikinä onnistumaan. Vaikka kuinka keskitän tarkkaavaisuuteni eteeni, näköalueen rajamailla vilkuttelevat hahmot kutsuvat joukkoonsa. Kun keskustelin lauantaina Stanfordin vankilakokeesta, olisin halunnut syventyä psykologian käsityksiin identiteetistä ja persoonallisuudesta. Kun eksyn elokuvia käsitteleviin blogeihin, haluaisin opiskella elokuvissa käytettyjä tehokeinoja, käsikirjoittamista, juonen rakentumista. Kun puhun Etelä-Italiasta, kirjahyllystäni lukemattomana löytyvä Cosa Nostra kummittelee. Jokainen viikonloppu tuskailenkin sitä, etten taaskaan ehtinyt perehtyä, kun kerrankin olisi motivaatiota. Kuten suomalaisten yritysten historiikeistä voi lukea, kansainvälisessä taloudessa menestyksen taustalla on fokusoituminen. Samoin tuntuu, että jos minä haluaisin tässä maailmassa olla jossakin asiassa hyvä ja tarpeellinen, tulisi kaikki energia keskittää johonkin tiettyyn ja määrätietoisesti kehittää sitä. Mutta täytyyhän jonkun pitää tuota irrallista asiantuntijoiden joukkoa kasassa. Täytyyhän eri osaamisalueilla olla synergioita, joita sokea yhteen keskittyminen ei paljasta. Täytyyhän jonkun luoda keskustelua? Tai sitten jonkun täytyy vain myöntää itselleen, että hän on kulkuri, jonka koti matkustaa mukana aiheesta toiseen.

Hohhoijaa. Herättäisiköhän lounas?

Italian tuoksu

Avauduin juuri äsken ranskanopettajalleni, joka erehtyi tunnin jälkeen kysymään, miten Rooman matka meni. Että niin kun se on vähän ristiriitainen maa ja kun olen siellä Milanossa ollut vaihdossa ja kun Italiassa pitää olla hyvät verkostot että siellä selviää ja niin kun oli se poikaystävä silloin ja onhan Roomassakin tullut käytyä nyt viisi kertaa ja juu on siellä kyllä hyvät ruuat ja onhan siellä kaunista mutta niin toisaalta aika vaikeeta kuitenkin hyväksyä sen maan piirteitä. Hmm, pitäisiköhän vaikka nähdä kavereita useammin?

Mutta Italia on minulle ristiriitainen. Koen joka ikinen kerta sen saman haltioitumisen, kun koneeni laskeutuu. Ensimmäisenä minut vastaanottaa Italian tuoksu. Väitän, että sillä maalla on oma tuoksunsa, joka huumaa. Ja se tuoksu on merkinnyt minulle onnea, rakkautta, vapautta, iloa ja tulevaisuutta. Tunnen lentokentän. Tunnen junan ikkunasta näkyvät kellertävät pellot, rosoiset murattien ja graffitien peittämät talot. Tunnen sen teiniryhmän, joka istuu käytävän toisella puolella mustissa takeissa ja farkuissa ja keskustelee kovaan ääneen. Junan penkki on tuttu sininen, jonka päätukea on toiselta puolelta kohotettu lepäämistä varten. Ja vhuuum. Yhtäkkiä tulee epämukava olla.
Tämä maa ei ole minun.
Tämä maa on minulle huono.
Tässä maassa minun on paha olla.

Kunnes taas kävelen kaduilla ja tuoksu huumaa. Upeat, massiiviset Italian puut. Ihanat ravintolat ja kahvilat. Ilmassa hehkuva historia ja kävelijöiden kenkien kopina sekä rupattelun äänet. Ja se sama tuttuus. Minä uskoin ja halusin tätä. Vhuuum. Pinnallisuus. Epäoikeudenmukaisuus. Individualismi. Töykeys. Puhetta puhetta ja vähän tekoja. Naurua asioille, joille minä en voisi nauraa. Hyväksyntää asioille, jotka saavat ihoni kananlihalle. Ihmisiä, joille oma mielihyvä tulee ensin.
Joiden sanakirjasta ei löydy uskollisuutta.
Jotka sanovat olevansa ystäviäsi, mutta haluavat hyötyä sinusta.
Joilla ei ole arvostusta, sillä "hänen olisi pitänyt tajuta" tai "hänen olisi itse pitänyt pitää puolensa".

Mutta koska minä tiedän sen kaiken, minä voin ymmärtää. Minun pitäisi ehkä hyväksyä, ja hetkittäin sen teenkin. Ja silloin haaveilen taas kaupunkiasunnosta, oman paikkani etsimisestä italialaisen trendikkään menevyyden ja perinteisten tapojen kontrastissa. Haaveilen proseccosta ennen ruokailua, kohteliaista tavoista, eloisista keskusteluista, oikean eurooppalaisen suurkaupungin tunnelmasta. Kunnes rinnassa taas ahdistaa. Jos kaipaan ympärilleni aitoutta, sitä en Italiasta helposti löydä. Olen kriittinen, tiedän. Olen mustavalkoinen, tiedän senkin. Olen asioita, joita en haluaisi olla ja siksi kerta toisensa jälkeen palaan Italiaan. Ehkä huuma tällä kertaa voittaisi.

Katjan ansiosta pääsen helpommin sisälle Rooman kaupunkikulttuuriin, joten nytkin panostimme siihen nähtävyyksien sijaan. Kävimme mm. loistavilla Roma suona indie -musiikkifestareilla fiilistelemässä roomalaisia indiebändejä. Yksi pääesiintyjistä oli I Mostri, jonka video on alla. Kohtuullisen italialainen video, sanoisin. :) Tuo megafoniin huutava laulaja oli muuten erään ruotsalaisen tytön poikaystävä, joten meidän seurue löytyi tietysti heti lavan edestä, siitä moshpitin vierestä (kyllä, italialaisetkin osaavat muodostaa moshpittejä).



Sen lisäksi leikin kampaajaa, söin herkullista mozzarella di bufalaa, tapasin paljon sekä tuttuja että tuntemattomia ihmisiä, kävelin keskustassa, join viiniä, keskustelin italialaisuudesta ja juoksin Katjan perässä kymmeneen eri bussiin, joilla kierrettiin kaupunkia niin, etten osaa yhtään sanoa, missä päin esimerkiksi lauantai-illan paikka Circolo Degli Artisti oikeastaan on. Huumaannuin ja ahdistuin ja huumaannuin jälleen.

Sitä lontoonraesuklaata olisi muuten voinut sitten olla enemmänkin. Kysyntä Roomassa on kova.

Ympäristötietoisuus

On ollut olevinansa niin kiire, että sain stressitason punaiselle, verenpaineen yli normaalin ja vietin öitä unta lähentelevässä horroksessa, joka ei kuitenkaan ottanut sitä viimeistä askelta uneen siirtymiselle, sillä mieleni yritti organisoida ja järjestellä ja keksiä ratkaisuja ja pohtia luovia ideoita. Enkä ole ehtinyt kirjoitella pohdintojani, sillä koin senkin jotenkin lisävaatimukseksi ja kuluttavaksi tekijäksi. Kunnes mietin, että ei tämän näin pitäisi mennä. Että stressaan 24-vuotiaana omaa elämääni, joka ei kaadu vaikka karkaisin viikoksi Ahvenanmaalta vuokrattuun mökkiin erakoitumaan (voi!).

Niinpä tein viikonloppuna vapauttavan testin. Haukoteltuani tuntikausia perjantai-iltana suljin tietokoneen, jätin puhelimen toiseen huoneeseen äänettömällä latautumaan ja lähdin kirja kainalossa kohti sänkyä. Halusin nukahtaa kun nukutti ja herätä kun siltä tuntui ilman tietoa ajankulusta, kuunnella vain itseäni. Luomuyö. Aamulla heräsin oikein ihanasti nukkuneena, pesin kasvoni, venyttelin ja pukeuduin. Tunsin itseni virkeämmäksi kuin pitkään aikaan. Keittiöön aamiaiselle ja katsahdus kelloon - puoli kahdeksan! Lauantaiaamuna! Pitäisi elää enemmän ilman kelloja.

***

Olen yrittänyt rajoittaa ylenmääräistä ajatteluani, jotta selviäisin helpommalla tästä kiireiseltä tuntuvasta maaliskuun alusta. Mutta enhän minä toimi niin. Olenkin pohtinut ympäristön merkitystä. En ilmastokriisiä tai Itämeren saastumista, vaan lähiympäristön, ihmisten ja paikan vaikutusta omiin ajatuksiin ja mielialoihin.

Ympäristöpohdinta lähti liikkeelle siitä, kun huomasin tuntevani itseni välillä äärimmäisen tyhmäksi ja täysin vailla mitään osaamista tai asiantuntemusta ja hermostuin siitä. Kuka minä luulen olevani? Mitä minä väitän tietäväni? En niin mitään. Sitten ymmärsin, että vertailen itseäni ympäristööni. Vietän päiväni työyhteisössä, joka koostuu oman alansa asiantuntijoista. Minä en kuulu heihin, eikä tämä ole minun alani. Vaikeutenani on legitimoida oma paikkani täällä, jos en ymmärrä kaikkia keskusteluja tai edes vitsiksi tarkoitettuja heittoja. Ei tavallaan ihme, jos koen itseni irralliseksi tai jopa huonommaksi. Naks naks, käännä tyttö ajattelutapaa! Kun koet olevasi asioista perillä oleva asiantuntija, porukan fiksuimmasta päästä, et potki itsellesi vauhtia eteenpäin. Et huomaa ajattelusi pientä rinkiä, toisten erilaisia näkökulmia ja maailman muita mielettömiä ilmiöitä. Ehkä toisinaan onkin kasvattavaa olla varpaillaan.

Ympäristöajattelu matkusti mukanani Tampereelle viikonlopuksi. Huomasin kehoni jännityksen lauetessa kävellessäni kaikessa hiljaisuudessa vanhempieni kotia kohti. Missä on Runeberginkadun liikenne! Piippaavat, peruuttavat autot lumikuormineen! Pilliin vihellykset: hei varo, katolta tulee nyt lunta! Helsingin hyrinä vie mukanaan ja saan kaupungin jatkuvasta toiminnasta usein energiaa, mutta nyt kaipasin vain hiljaisuutta ja tilaa hengittää. Kaksi päivää Tampereella ja kajareista kajahti Volbeat. Manse on rock (tai no, heavy metal)! Tässä vaiheessa ympäristön vaikutus jo nauratti. Nuoruudessani Tampereella kuuntelin paljon CMX:ää, Nirvanaa, Metallicaa, System of a Downia. Ne löytyvät edelleen ipodistani, mutta useammin sormeni osuu jonkun kevyemmän ja iloisemman bändin kohdalle. Tampereella asiat ovat näemmä toisin.

***

Perjantaiaamuna Roomaan viikonlopuksi. Tuon Katja Fazerin suklaata, lontoonrakeilla.

A+

Miten käy, kun ohjelmoi iltansa täyteen ohjelmaa? Ja nimenomaan sellaista "lue tämä", "korjaa tätä", "kirjoita tämä" ja "mieti tätä" -ajatustyötä vaativaa ohjelmaa? Alkuviikon ehkä painaa sisulla ja pyhällä hengellä, mutta viimeistään torstaina kirja tipahtaa käsistä ja sitä nukkuu lukuasennossa, polvet koukussa, antoisat puolitoista tuntia suloista iltaunta. Herättyä pää on pehmeä ja vartalo voimaton; se niistä suunnitelmista ja tehokkaasta illasta. Kuntosali vaihtuu yritykseen kirkastaa mieltä raittiissa ilmassa ja loppuilta haukotellaan. Olisiko kenties viikonlopun aika?

Työelämän ilmiöt viihtymisestä jaksamiseen ja itsensä toteuttamiseen kiinnostavat minua ja tuo kirja, joka käsistäni tänään tippui, oli viime kirjamessuilta Talentumin osastolta mukaan poimimani Työelämän valttikortit (Kevätsalo, Puntari & Roos, 2006). Kirjan kirjoittajat kuvaavat omia kokemuksiaan palkkatyöstä ja yrittämisestä ja keskustelevat teksteissään niin työn mielekkyydestä kuin uupumisesta. Lueskelen sitä aina silloin tällöin, sillä minusta on ihana kuulla, miten ihmiset avoimesti epäonnistumisia peittelemättä analysoivat suhdettaan työhön.

"'Hyvä työssä' tarkoittaa monia asioita. Useimmiten työnantajat arvostavat sitä, että palkansaaja on uskollinen, nöyrä vakiintuneille käytännöille sekä huolellinen ja tunnollinen niiden tehtävien suorittamisessa, jotka on tehtäväksi saanut. En ole koskaan ollut sellainen."

Jostain syystä koin tällä viikolla vahvasti elämän - ja etenkin työelämän - muodostaman suurennuslasin, jolla tekemisiä tarkkaillaan. Kuinka kaikessa tekemisessään sitä altistuu arvioinnille, kuinka aina vertaillaan ja asetetaan tavoitteita. Kuinka työtä hakiessa joutuu taistelemaan asettuakseen arvosteluasteikolla parhaimmaksi, nykyään haastattelujen lisäksi myös psykologisissa testeissä, ja kuinka siitä vasta kaikki alkaa. Suorituksen mittaus, tulostavoite, benchmarking, kilpailu ylennyksistä, kehityskeskustelut. Toimintaa seurataan ja parhaiten menestyy julkisuuskuvansa hyvin kiillottanut henkilö, joka menestyy jokaisella mittarilla. Ja viikonloppuisin hengitetään vai?

"Tiedän, millaista on, kun aika ja energia eivät riitä tekemään kaikkea, mitä luulee odotettavan."

Lounaspöydässä keskusteltiin liikuntaharrastuksista ja muiden kilpatanssikuvausten jälkeen oli hieman latistavaa sanoa, että minä nyt vähän jumppailen ja lenkkeilen ja muuta sellaista mielenvirkistystä, että ei minua kukaan arvioi eikä minulla ole mitään menestymistavoitteita. Keskustelu siirtyi lasten kouluarvosanoihin ja hämmästeltiin, että ekaluokkalaiset saavat numeron sijaan todistukseensa hymynaaman, että kyllä ennen oli kunnon arvostelu heti ensimmäisellä luokalla. Yritin siinä todistella, että minusta nyt olisi hienoa jos edes lapset saisivat nauttia tekemisestä ja oppimisesta ilman lannistavaa vertailua, kilpailua ja arvostelemista.

"Työ ei ole taakka. Työ on jotain, mitä on oikeus tehdä."

Kyllähän minä tiedän että mittaaminen ja arviointi ovat tehokkaita motivointikeinoja. Siten näkee myös itse helposti vahvuutensa ja parannuskohteensa. Ja Suomi selviytyy globaalissa maailmassa juuri huippuosaamisen ansiosta, näinhän sitä sanotaan. On vain jotenkin väsyttävä ajatus, että minun pitäisi kaikessa jaksaa pyrkiä parhaaseeni, heikkouksistani huomautellaan ja suorituksen tasosta piirretään hienot kaaviot. Tai ehkä sitä pitäisi vaan olla vahvempi, olla välittämättä, keskittyä siihen mistä pitää ja tehdä itselleen sopivaa jälkeä. Voisinhan minä vaikka hioa näitäkin tekstejä paremmiksi ja toimivimmiksi, sillä onhan tämäkin jollain tavalla julkinen osoitus siitä mitä olen ja kuinka hyvin osaan. Voitte sitten kommenteissa arvostella, että ei Anna, ei näin. Tai ehkä minun pitää nyt vain hyväksyä jatkuva suurennuslasin alla oleminen. Ja muistaa etteivät ne arvioinnit oikeasti muuta minua mitenkään.

"Euroilla voi halutessaan verrata itseään muihin. Aina on niitä, jotka hankkivat enemmän. Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä. Kannattaa miettiä, missä kilpailussa sen kuluttaa."

(lainaukset mainitusta Työelämän valttikortit -kirjasta)

Voikko olla mun kaa tänään?

Mihin on kadonnut lapsuuden rento, spontaani hengailu? Se, kun mentiin soittamaan naapurin ovikelloa ja sitten kuunneltiin Marikkia kasetilta ja piirrettiin tussilla erilaisia kasvoja ja prinsessoja. Ihan vain siksi, kun ois kiva tehdä yhdessä jotain ei-niin-ihmeellistä.

Jostain kumman syystä ihmisten tapaaminen vaatii nykyisin kuukausia aikaisemmin sovittua keikkaa, etukäteen varattua leffaa, matkaa ulkomaille tai vähintään tunnin laittautumista viininmaistelua varten. Hengaamiselle täytyy olla syy! Eihän sitä nyt toiselle tohdi esittää, että ois vaan kiva istuskella hiljaa ja puhua niitä näitä jos niikseen tulee. Sen sijaan ehdotetaan uuden kahvilan testaamista ja lähetetään linkkejä mielenkiintoisista teatteriesityksistä. Ehkä sitä kuvitellaan, ettei oma persoona riitä houkuttelemaan toista tv:n äärestä vaan pitää tarjota jotain Elämystä ja Kokemusta.

Minä siis teen näin aina. Ei sillä, on ihanaa tehdä asioita. Jos näkemiselle saa tekosyyn Ateneumin uudesta näyttelystä, niin mikäs sen parempi, ohimennen ehkä imee itseensä myös joitakin kulttuurisia vaikutteita. Toisaalta kalenteria täyttämällä voi varmistaa, että kauempana asuvaa ystävää tulee nähtyä: ehkä varatusta ravintolaillasta pidetään paremmin kiinni kuin "rötvää Annan kanssa kotihousuissa" -treffeistä. Mutta jotenkin olisi ihanaa, jos se yksinäisten iltojen rento, tyhjä oleminen olisi yhtä hauskaa ja normaalia myös muiden kanssa. (Taustaselitys: Huonosti nukuttujen öiden jälkeen kaipaus mökille tuulen huminaan kasvaa. Tervetuloa mukaan, mutta jos suoritettaisiin tällä kertaa vähän vähemmän.)

Sunnuntaina piti tehdä lettuja. Onneksi ei tehty vaan hengattiin vaan. Sängyllä ja sohvalla rötväten, tukka sekaisin mutta mieli vapaana.