Omenoita ja muita ajatuksia

Viikko sitten vietin yhden tähänastiseni elämäni onnellisimmista päivistä, kun veljeni meni naimisiin. Vihkiharjoituksissa itkin niin, etten tiennyt miten kykenisin ylipäätään olemaan paikalla oikean vihkimisen aikaan. Mutta sitten kun kävelin eteen ja näin morsiamen astelevan veljeni rinnalle niin onnellinen hymy huulillaan, tunsin voimani kasvavan sisälläni ja yhdyin hymyyn. Isien ja kummitädin tarinat hääparista saivat kyyneleeni jälleen virtaamaan, kaason ja bestmanin puheet taputtamaan, noutopöydän herkut syömään liikaa, ohjelmat kuplivan ilon taas liikkeelle ja ihanat häävieraat keskustelemaan olevasta ja tulevasta. Ja sitten tanssittiin niin, että päkiäni olivat tunnottomat vielä maanantaina. Pyörittiin, valssattiin, hypittiin, heiluttiin ja keinuttiin. Äidit, isät, tädit, serkut, ystävät ja naapurit. Korkokengät heitettiin sivuun ja tanssittiin vielä kovemmin. Niin iloisen vapautunut olo, että olisin voinut jatkaa aamuun asti.

Ystäväni kysyi minulta, tarttuiko hääkuume. Tuttu professori kirjoitti seuraavaksi vietettävän minun häitä, joita muut saavat suunnitella. Morsiamen polttareissa muutama osallistujista oli jo naimisissa ja toinen muutama suunnitteli häitään. Tunsin itseni erilaiseksi, kysymyksiin ja toteamuksiin sopimattomaksi, sillä en minä suunnittele. En voi edes suoraan väittää, että haluaisin naimisiin, haluaisin äidiksi tai haluaisin perheen. Mahdollisesti, jos elämä siihen suuntaan vie ja se tuntuu hyvältä. Mutta ei se ole minulle itsestäänselvyys. Yritän olla kiinnostunut ihmisistä ihmisinä ja suhtautua elämään seikkailuna, joka vie kohti tarkoitustaan. Ehkä minulla ei sitten ole kunnianhimoa tai ehkä yritän turhaan vastustaa elämän kulkua. Ehkä pelkään etsimistä, sillä silloin luulee löytävänsä koska haluaa löytää, vaikkei oikeasti olisi edes lähellä. En haluaisi määritellä asioita, joita haluan, sillä eivät ne välttämättä ole edes mahdollisia. Vaikka tiedän minä yhden suunnitelman. Joskus, jonnekin - minä vielä lähden. Paikalla ei ole niin väliä.

Tämän viikonlopun olen viettänyt flunssaisena kotona. Yksin kotona, unohtaen kellon ja ulkopuolisen maailman. Tehnyt jalkakylvyn ja nukkunut liikaa. Miten virkistävää ja rentouttavaa. Olen lukenut kirjoja ja lehtiä ja pysähtynyt haaveilemaan. Kehittelin eilen mielessäni monia runollisen kauniita lauseita kirjoitettavaksi, mutta päänsisäinen suhina esti keskittymästä mihinkään. Huomasin odottavani alkamassa olevaa syksyä. Kaipaavani lapsuudenkodin yhdeksää omenapuuta, joiden sadon ympärillä suuri osa syksystä aina ennen pyöri. Päivä mehustamossa, äidin tekemien omenasoseiden tuoksu, sunnuntaiset omenapiirakat. Ulko-oven vieressä kori tai kaksi kukkuroillaan omenoita. Muistelin kirpeiden syysaamujen raikkautta, iltakävelyiden tähtitaivaita. Ja jotenkin syksyn ajatteleminen palautti minut taas Montrealiin, kaupunkiin jota olen osin yrittänyt olla ajattelematta. Haluaisin taas tuntikausiksi kävelemään Mount Royalille ja sieltä keskustaan, kahviloiden upottaviin nojatuoleihin lueskelemaan, kurkkimaan juoksulenkillä lähikatujen asuntojen ikkunoista sisään hengityksen jo hieman huurutessa. Se oli kaunis syksy.

Kuuntelin koko päivän Bonoboa. Ehkä sekin oli omiaan upottamaan minut kaihoisiin tunnelmiin.

Bonobo - Stay The Same (feat. Andreya Triana)



Levyn viimeinen ja samalla nimikkobiisi on kuin sydämellisestä ranskalaisesta kertoneen elokuvan (Amélie-vivahduksia kenties?) loppumusiikki, sellainen jossa kokee vielä häivähdyksen paikalla olleesta tärkeästä ja toisaalta tuntee rauhoittavan levon hetken koittaneen. Sen jälkeen on hyvä nukahtaa muistaen, että ihmeitä on vielä näkemättä.

Bonobo - Black Sands

Ekonomityttö

Kuulin erään eläkeikää lähestyvän miehen tytötelleen minua töissä eräälle työkaverilleni.

”Mulla vois olla jotain tehtäviä sille teidän tytölle.”
”…Mikä tyttö… Ei meillä oo mitään tyttöä.”
”Se uus tyttö.”
”…Siis ai Anna!”

Pidin kertomusta jokseenkin huvittavana. Olen sentään yrittänyt pukeutua sivistyneesti ja sulautua porukkaan; osin näemmä onnistuneesti sillä oman osastoni työtekijät eivät minua tytöksi tunnistaneet. Iltapäivänä eräänä poikkesin kyseisen harmaantuvan herran huoneeseen keskustelemaan mahdollisista tehtävistä. Hän avasi vihkosta puhtaan sivun, kirjoitti sen yläreunaan nimeni ja kysyi varovasti taustaani. Sanoin olevani kauppakorkeakoulusta valmistunut.

”… Siis oletko ekonomi?”
”Joo.”

Syvä hiljaisuus. Korjasin asentoani, katsahdin kelloon ja mietin, että tämähän etenee hyvin.

”Menin nyt kyllä ihan hiljaiseksi.”

Mitäs tuohon nyt sanoa. ”Joo niin menit hei”? Taisin kuitenkin kokeilla ymmärtävää hymyä ja jotain merkityksetöntä hymähdystä. "Kauppakorkeakoulu", hän kirjoitti vihkoon nimeni alle.

”Vai että ekonomi. No en mä sitten voi sulle tehtäviä antaa.”

Pidin keskustelua jokseenkin huvittavana. Harvoin törmään enää maailmaan, jossa koulutuksella (tai ammatilla sen puoleen) on paljoa väliä. Tai että ihmisen suhtautuminen muuttuu täysin kuullessaan, mitä kouluja on käyty. Siis kyllähän koulutus ja ammatti sinusta kertovat, mutta eivät toiset sinua sen perusteella arvota (toivottavasti). Kun kouluthan antavat vain valmiuksia johonkin. En minä ikinä iloitse ekonomin arvo(!)nimestä. Menestystä on onnellisuus, itsensä kanssa sinut oleminen, itselle sopivien asioiden tekeminen. Jos tietty koulu on tie siihen, niin bueno. Jos mieluummin teet jotain luovaa persoonasi kautta tai keskityt vaikka perheeseen työn ollessa vain rahansaantikeino, niin hienoa. Olet löytänyt oman tiesi.

Tulin siihen tulokseen, että nuorena elän erilaisessa arvomaailmassa. Me, joilla on ollut syntymästä lähtien jo kaikki, voimme keskittyä itsemme toteuttamiseen. Isiemme ikäiset henkilöt ovat puolestaan tulleet maataloista, luoneet keskiluokkaisuutensa tyhjästä ja oppineet sen taistelun myötä kunnioittamaan koulutusta ja nimekästä ammattia. Siinä missä meille persoonan näkyminen arjessa ja elämässä on tärkeintä, he ovat tottuneet kunniakkailta kuulostaviin statuksiin menestyksen kertojina. Me kadehdimme niitä kaltaisiamme, jotka saavat elantonsa skeittauksesta tai bloggauksesta, heille nuo ovat pientä harrastelua. Tietysti niin. Onhan meille ollut maailma eri tavalla valmis ja avoin kuin heille. Pitäisi vain yrittää ymmärtää toisiamme paremmin.

Minä pidän tästä arvojen muutoksesta. Pidän työn muuttumisesta vain yhdeksi eikä välttämättä tärkeimmäksi elämän osa-alueeksi. Pidän downshifting-ajattelusta, vaikka muotitermi korvaan särähtääkin. Pidin siitä miehestä, joka lounastauolla kannusti unohtamaan liiallisen työnteon, jotta 10 vuoden päästä ei tarvitsisi harmitella, että olisipa kiva, jos olisi syvällisiä ystävyyssuhteita, jos olisi parisuhde, jos olisi ehtinyt nähdä lapsiaan, jos olisi fyysisesti kunnossa. Kun eihän mikään edes takaa, että työ säilyy.

Niinpä en saanut harmaantuvalta mieheltä tehtäviä. Sen sijaan lakkasin kynteni punaisiksi ja laitoin roikkuvat korvikset tytöttelyn uhallakin. Olenhan minä tyttö, ekonomin arvonimellä.

Pieni aamuhetki

Olen ottanut tavakseni lukea naistenlehtiä aamubussissa. Hieman häpeillen kaivan tyttömäisiä värejä hehkuvat kiiltävät kannet esiin, kun kanssamatkustajat selailevat sormet mustina paikkakunnan uutisia Metrosta. Sulkiani pörhistellen käännän muotikuvat sivuun – en minä sentään tällaista lue – ja etsin henkilökuvia ja matkakertomuksia. Viikon jälkeen lehti on ruttuinen ja sivut taitoksia täynnä.

Tämä pieni tapa tekee minut yllättävän onnelliseksi. Odotan bussiin pääsyä, jotta saan taas muutamien minuuttien ajan keskittyä unelmien maailmaan, johon iltaisin ei ole aikaa eikä keskittymiskykyä. Poimin tekstistä jonkun oivalluksen tai idean, jonka kanssa kävelen lasiovista sisään ja käytävää eteenpäin. Ne oivallukset muistuttavat olemassa olevista mahdollisuuksista ja estävät liiallista jumiutumista oman arjen pieneen piiriin.

Tilasin lehtiä viime keväänä puhelinmyyjiä ilahduttaen. Koin romaaneihin tarttumisen raskaaksi ja vaativaksi ja halusin vain selailla kuultavia haaveita ja tyylikkäiltä näyttäviä ulkokuoria, pinnallista inspiraatiota mutta inspiraatiota kuitenkin. Selailin lehtiä sillä kainoudella kuin monet juorulehtiä, sillä mielestäni artikkelit loppuivat aina juuri ennen asiaan pääsemistä ja niissä esitelty elämäntyyli kannusti kritiikittömään tuhlailuun, mitä en voinut sietää.

Halusin lukea ihmisistä joilla on ajatuksia, elokuvista joita nähdä, paikoista joissa käydä, kirjoista joita lukea, näyttelyistä joissa kokea, tämän ajan uusista ilmiöistä. Sen sijaan huomasin katselevani jokaisesta lehdestä samoja kasvoja ja sukat sandaaleihin -muotivinkkejä. Sokerihumala johti ällötykseen. Haluaisin vaihteeksi jotain suolaisempaa, kirpeämpää.

Naistenlehtien aikakausi on väistymässä. Olen karsinut tilaamiani lehtiä, jotta minulla olisi aikaa kirjoille. Lehdistä kirpeimmän olen säästänyt; aika näyttää tarvitseeko se seurakseen makeutta.

Etsinkin nyt bussikirjaa: kriteereinä unelmat ja kymmenen minuutin pituiset luvut.