Tilinpäätös

Sain vuosi sitten syksyllä ystävältäni kirjan lahjaksi: Onnellisemmaksi – Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä. Niin, syksyni oli sekainen ja suttuinen ja osin hyvin onneton. Ystävät onneksi aina tietävät, missä mennään. Ja vaikka kirja paasaakin positiivisesta psykologiasta amerikkalaisen lahkojohtajan hartaudella ja ylenpalttisuudella, jotenkin aina uskon että tällaistenkin keittiöpsykologiakirjojen taustalla on ihan fiksuja ajatuksia.

Kirjassa esitellään useita tehtäviä, joita tekemällä voisi löytää oman onnellisuutensa. Koska kilttityttö-vuosistani on jo aikaa, en todellakaan tehnyt kaikkia lauseentäydennyksiä (Jotta voisin tuoda elämääni 5 prosenttia enemmän onnellisuutta...) tai kysynyt neuvoa sisäiseltä tietäjältäni (sellainen kyllä varmasti on!). Mutta yksi tehtävä jäi mieleeni.

Kirjoita joka ilta ennen nukkumaanmenoa ylös vähintään viisi asiaa, jotka tekivät tai tekevät sinut onnelliseksi ja joista olet kiitollinen. Ne voivat olla pieniä tai suuria: hyvä ateria, arvokas keskustelu ystävän kanssa, työprojekti tai Jumala. – Jos teet harjoituksen säännöllisesti, se voi auttaa sinua arvostamaan elämäsi positiivisia puolia, joita nyt ehkä pidät itsestään selvinä.

Tähän tehtävään voin myöntää uskovani. En ehkä siihen, että se tulisi joka ikinen ilta tehdä, mutta siihen että tärkeiden asioiden miettiminen voi auttaa oivaltamaan, mikä omassa elämässä on kaikesta huolimatta äärimmäisen hyvää. Ja toisaalta se voi ehkä auttaa myös keskittämään enemmän aikaa ja energiaa näiden hyvien asioiden vaalimiseen ja niistä nauttimiseen. Eli tulemaan siis onnellisemmaksi, sanoisi kirjan kirjoittaja Tal Ben-Shahar.

Vuosi on vaihtumassa, joten yritin miettiä viisi asiaa kuluneesta vuodesta, joista olen kiitollinen. Hankala tehtävä sinänsä. Päivittäisellä tasolla saisi enemmän kiinni arkisista onnen asioista, mutta ehkä on silti hyvä huomata, kuinka hyvää oma elämä ylipäätään on. Joten yritetään...

1. Ystävät, joiden kanssa nauretaan, itketään ja viisastutaan päivä päivältä enemmän. Joiden kanssa saa pohtia sekä omaa elämäänsä että maailman ihmeellisyyksiä. Jotka kulkevat tätä matkaa kanssani.
2. Perhe, joka tukee ja uskoo minuun kaikessa mihin ryhdyn. Joka jakaa omaa viisauttaan ja antaa aina ajattelemisen aihetta. Ja joka kestää, kun minä en.
3. Vapaus elää ja tehdä omat valintani. Mahdollisuus etsiä ja kokeilla, yrittää selvittää kuka olen ja mitä haluan. Lupa kysyä ääneen, näyttää kaikki puoleni ja olla silti hyväksytty.
4. Uskoni siihen, että tulevaisuus tulee ja minä pääsen eteenpäin kaikesta huolimatta.
5. Oma koti Töölössä. Ihanan materialistista, mutta olen kuluneen vuoden aikana nauttinut niin usein siitä, että voin kävellä keskustaan, käydä ruokakaupassa juuri silloin kun saan omituisen mielihalun, poiketa muutamaksi tunniksi Hietsussa, käydä rantakahvilla Regatassa ja viinilasillisella Tin Tin Tangossa, juosta Seurasaaressa oravien kanssa, nähdä meren ja puut ja tähdet ja valaistun Sibelius-patsaan. Hengittää tuulia meren takaisesta suuresta maailmasta ja samalla tuntea Helsingin elävän seläni takana.

Lässynlää. Mutta niinhän se taitaa olla, että oikeasti tärkeät asiat jotenkin kliseisiä. Lista ei tietenkään ole kaikenkattava tai järjestyksessä, mutta tajusin tässä, ettei valmistuminen olisi mahtunut edes top 20 –listalle. Se oli yksi suoritus, joka oli tehtävä. Mutta se ei ollut mitään, jonka kokisin suureksi saavutuksekseni, tärkeäksi merkkipaaluksi kehitykseni tiellä. Ehkä pitäisi opiskella vielä pidemmälle, jotta kokisin todella ponnistelleeni tai oppineeni syvällisesti jotain...

Vapauteeni liittyy mahdollisuus lähteä. Muistan, kuinka sen onni iski toukokuussa yöbussissa Torquay-Lontoo-välillä. Öisen bussimatkan olisi voinut kokea raskaana tai epämiellyttävänä, mutta olin vain suunnattoman onnellinen vapaudestani olla siellä juuri silloin, mahdollisuudesta käyttää yöni matkustamalla Etelä-Englannin halki ja olla itse vastuussa siitä mitä koin ja tein ja näin.

Nyt olen hyvin onnellinen siitä, että olen vapaa lähtemään huomenna kolmen mielenkiintoisen ihmisen kanssa Kööpenhaminaan.

Onnellista uutta vuotta.

Uutta vuotta odotellessa

Joulu on kumma juttu. Sitä odottaa ja fiilistelee kuukauden, maistelee pipareita glögin kanssa, lauleskelee jouluöitä ja juhlaöitä ja haaveilee sulkeutumisesta kotiin pyhien ajaksi jouluruokien kanssa.


Mutta jo jouluaattona glögi on menettänyt makunsa, koko ajatus perinteiden läpiviemisestä tuntuu tunkkaiselta ja vanhanaikaiselta ja haluaisi jo elää kevään tuulissa uutta vastaanottaen.



Ja vaikka vanhempien luokse on jouluna ihana palata, muutaman päivän päästä unen saanti öisin on vaikeaa, pieni huone tuntuu tukahduttavalta ja aamulla herätessä tunne on muuttunut fyysiseksi ahdistukseksi. Oma elämä ei ole täällä. Täällä en pääse eteenpäin. Täällä turrun ja hautaudun enkä ole minä.


Ja niin alkaa paluu Helsinkiin, kevään uusien tuulien odotus.

Joulutunnelmaa

”Olen surrut Michael Jacksonin kuolemaa, kyyyllä. Rasti ruutuun.”
”No et varmasti ole, hei!”

”Olen laulanut Lordia, joo.”
”Sinä laulanut Lordia, älä nyt viitti!”
”No ehkä olen voinut vaikka autossa yksin hiljaa laulaa...”

”Muuttanut elintapoja ilmastonmuutoksen takia? Kyllä.”
”Ai minkä tavan.”
”No omakotitalosta tähän rivariin.”
”Oli juu varmaan ihan ilmastonmuutoksen takia.”
”No joo-o. Aattelin et tulevaisuudessa tuulee enemmän niin hyvä muuttaa puutalosta kivitaloon.”
”Just just.”

”Ja tiedän, millainen nainen on puuma.”
”Etkä tiedä, en määkään tienny, Anna kerto.”
”No kerro sitten.” (kumittaa rastin pois)
”Mun ikäinen nainen joka saalistaa nuoria miehiä.”
”No nythän mää tiedän.” (alkaa piirtämään rastia)
”Ei mut hei, et sää nyt voi siihen rastia laittaa! Jos sen teet, niin tästä tulee kuule pitkä joulu.”

Aamulehden Elitkö 2000-luvulla? -testin täyttäminen on varmaan sitä laatuaikaa parhaimmillaan vanhempien kanssa. Michaelia oli siis surrut isäni, mies joka on ehkä osittain liittynyt myös facebookiin, tosin tätä pistettä ei arvosteleva raati eli äitini hyväksynyt. Kumma juttu, mutta juuri tällaiset hetket tekevät joulusta joulun.

Minulta on syksyn kuluessa kysytty useasti, mikä on minulle joulussa tärkeää. Vaikka pienen kinastelun avustamana koottu herkullinen päivällinen ja joulupäivien jumitus leffojen ja kirjojen parissa onkin nautinnollista, tärkeintä on ollut joulun tunnelmointi. Sana on huono, mutta tarkoitan niitä hetkiä, kun poiketaan naapureilla ja tuttavilla viemässä joulukukkia, tohinan keskellä jokin ruoka menee niin pieleen että vain naurattaa ja matka hautausmaalle kuluu radion joulumusiikkivalikoimaa arvostellessa.

Tosin eihän tämä oikealta joululta tunnu, vaikka koimmekin suurta yhteenkuuluvuutta saadessamme kaikki pisteen crocsien vihaamisesta sydämen pohjasta (testin viimeinen kohta). Siihen tarvittaisiin ainakin lisää keskustelijoita joulupöydän ympärille ja joku, joka olisi oikeasti innostunut joulupukin tulosta. Ehkä osa sitä jännitystä tarttuisi silloin itseenkin ja jouluaatto tuntuisi aidosti erityiseltä päivältä.

Mutta on se harmi, ettei Michael Jacksonilla ole joululevyä! Muuten voisimme kuunnella sitä huomenna matkalla hautausmaalle ja auttaa isää surussaan. Nyt täytyy tyytyä äidin ostamaan amerikkalaiseen joululevyyn, vaikka tällä kertaa valkoisesta joulusta ei tarvitsekaan vain haaveilla.

May your days be merry and bright.
And may all your Christmases be white.

Onnellista joulua.

Puhu minulle inspiraatiosta

Leffan päivänäytöksessä käyminen tuntuu kutkuttavan kielletyltä. Kaikki kunnon ihmiset ovat töissä. Mutta onpa ihanaa istahtaa teatterin parhaille paikoille ja levitellä takkinsa ja tavaransa ympärille, sillä kukaan popcornia kahmiva teini tai jokaisesta äännähdyksestä ikävästi mulkaiseva täti-ihminen ei ole tulossa häiritsemään elämystä.

Elokuvan tarinaa kertoi turvallinen, tummaääninen mieskertoja. Hän johdatteli katsojan mukaan, kuvasi päähenkilön kokemuksia, muistutti lopuksi opituista asioista ja rohkaisi luottamaan tulevaisuuteen. Ja silloin ymmärsin, kuinka lohdulliselta tuo viisas isähahmo sai oloni tuntumaan. Onkohan minun elämällänikin tuollainen kertoja, jonka olemassaoloa en vain itse tiedä? Henkilö, joka piirtää rakenteen kaikelle kokemalleni epämääräisyydelle, näkee merkityksen kaikessa tekemässäni ja johtaa taivaltani kohti jotain, minkä hän jo alusta alkaen tietää? Ehkä joku tietää tarinani ja kertoo sen vielä joskus.

Toivottavasti hänellä on miellyttävä ääni, sillä miellyttävä ääni on tärkeää. Sellainen paksun suklainen, joka kumpuaa syvältä viisaasta rinnasta ja heijastelee varmuutta, luottamusta ja onnea. Jossa on säröjä ja rosoja kaikkien kokemusten jälkeen, joiden yli voimakkaana kuultaa usko ja toivo. Ja joka kaikessa uskottavuudessaan täyttää kuulijan sisältä. Alan Rickman? Angie Stone? Ben E. King? Lauryn Hill? A.W. Yrjänä.

Ja mietin myös, miksei 500 Days of Summer toimivasta tarinasta, hyvistä näyttelijöistä, elävästä kuvauksesta ja loistavasta soundtrackista huolimatta tuntunut Oikein Hyvältä Elokuvalta. Yksinkertaista, oikeastaan. En etsi nyt elokuvista empatiaa sydänsuruihini ja samastumiskohteita kokemalleni riittämättömyydelle ja hukkaan heitettyjen tunteiden synnyttämälle tyhjyydelle. Haen oivalluksia, häivähdyksiä toisenlaisesta elämästä, inspiraatiota muutokseen ja kehittymiseen, vastauksia pohdintoihini tai syitä uudelle pohdiskelulle. Mutta tämän elokuvan jälkeen olin kaiken söpöyden jälkeen tyhjä.

Niinpä nyt kotona luen Imagesta dementiakertomusta, kuuntelen Lauryn Hillia ja koitan tuntea jonkin syvällisyyden kosketuksen sisälläni. Ei mutta, tässä lehdessähän on juttu A.W. Yrjänästä! ”Mitä tekisit jos saisit olla päivän Mitro Repo? Jättäisin alkkarit pois. Kaavun kanssa olisi jotenkin hyvä olla ilman alkkareita.” Jos tämä ei inspiroi, niin ei sitten mikään.

Sweet dreams

Näin unta työhaastattelusta.

Noin viidentoista hengen tiukka tiimi oli kokoontunut ympärilleni ja pommitti minua hankalilla kysymyksillä. Tarkoituksena oli selvästi testata selviytymiskykyäni epämiellyttävissä tilanteissa. Sivulauseissa koulutustani ja osaamistani väheksyttiin ja ringissä tuijottavat katseet olivat kylmiä ja etäisiä. ”Kauppatieteilijöille on tyypillistä kuvitella itsestään aivan liikoja.”

Olin häiriötekijä yrityksen päivän ohjelmassa, mitäänsanomaton ja turha ulkopuolinen. Haastattelijoiden äänensävy kertoi minulle: ”Muista olla tyttö kiitollinen, että uhraamme tämänkään vertaa aikaamme sinulle.”

Yhtäkkiä huomasin tuolini vähitellen ja tahtomattani liikkuvan allani. Yritin huolettomasti korjata asentoani ja keskittyä haastattelijan alaspäin suuntautuvien huulien välistä virtaavaan arvosteluun. Tuoli ei totellut vaan vieri jatkuvasti sivuun ja tunsin kylmänhien kasvavan ja väkinäisen kovan kuoreni rakoilevan. Sitten huomasin sivussa istujan ilkikurisen ilmeen ja tajusin tuolinkin olevan osa kestävyystestiäni. Minua ohjailtiin, rohkeuttani ja itsevarmuuttani koeteltiin. Pitkällisen tenttaustuokion jälkeen tunnelma kuitenkin yllättäen lämpeni ja johtavan tummahiuksisen miehen kasvoilla häivähti hymy. ”Olet selvinnyt.”

”Jäljellä on enää yksi kysymys: oletko valmis työskentelemään mafian palveluksessa?” Ja saman tien haastattelijoiden piirteet tummuivat ja vaatteet vaihtuivat pizzolla rahoitettuihin etelän merkkiluomuksiin.

Heräsin aivan sekaisin ja pahoinvoivana. Alkaakohan minulla olla jo pakkomielteitä? :)

Eräänä tiistai-iltapäivänä

Olen kyllästynyt olemaan näin jumalattoman vihainen koko ajan,

kirjoitin keltaiseen muistikirjaani tiistaina juodessani liian makeaa soijalattea Cafe Javassa.

Hermoni tuntuivat olevan kireällä koko ajan ja joka päivä tunsin vain vahvistuvan tyytymättömyyden itseeni. Kuinka minä ennen rakastin syksyjä: luonnon värejä, hämäriä iltoja, kynttilöitä ja öisin kosteilta kaduilta heijastuvia kaupungin valoja. Ja sitä uuden alun tuomaa inspiraatiota ja tulevaisuuden hehkua, minkä uuden kalenterin neitsyyden vieminen aiheuttaa. Niinpä olin vihainen itselleni siitä, etten saanut syksystä sitä mitä halusin. Tyytymättömyys oli niin vahvaa, ettei sitä sietänyt ajatella, tai se veisi mukanaan.

Merkit olivat siis ilmassa. Olin jo oikeastaan odottanutkin hetkeä, jolloin jossain ylittyy näkymätön raja ja kaikki se ihon alle painettu epätoivo vyöryy esiin. Hetkeä, jolloin tsemppaaminen, uskominen, toivominen ja positiivisena pysyminen eivät enää toimi. Ja niin minä murruin tiistaina 8.12. noin kello 15:00.

Tilannetta edelsivät vihan, täydellisen tyhjyyden ja takaisinvedettyjen nyyhkäysten vuorottelevat aallot. Ja sitten oli vaikea hengittää.

Olisin tietysti voinut vain väkisin jatkaa onnen ja ilon mantrojen toistelua ja koittaa välttää tuon iltapäivän. Mutta kun kurkistaa pohjalle, ei pelkää enää. Pahan kasvot ovat nyt tutut ja kohdatessamme tiedän voittavani jälleen.

Voi, sataisipa lunta!

Sometimes I feel like throwing my hands up in the air

Sometimes it seems that
The going is just too rough
And things go wrong
No matter what I do
Now and then I feel
That life is just too much
But you've got the love
I need to see me through

Illuusioita

Taloni porraskäytävässä on joulukuusi.

Kun ulko-ovesta astuu sisään näin illan hämärässä, saapuu heti kotiin. Kuusen valot välkehtivät lasipallojen kautta seinille ja meluinen Runeberginkatu unohtuu. Rauha ja jouluinen tunnelma yllättävät keskustan liikenteestä palaajan. On vaikea olla hymyilemättä. Kattovaloja ei raaski sytyttää, ettei kuusen muovisuus paljastuisi ja hauras onnen illuusio katoaisi. Vaikka joutuukin sitten pimeässä etsimään avaimenreikää ovesta.

Viime päivinä olen katsonut muutaman ranskalaisen elokuvan, opetellut puhelimessa puhumista, nauranut kyyneleet silmissä, toivonut osaavani laulaa ja kuunnellut ruotsalaista musiikkia. Olen nähnyt merkillisiä unia ja menneisyys on kummitellut omituisesti. Kuten kalat. Yksi ilta katsoin kotonani Daniel Auteuilin elokuvaa, jossa taustalla vilahti akvaario. PUM! Isku rintaan. Paine, hengenahdistus ja äkillisen muistamisen aiheuttama pakokauhu. Et ole Anna siivonnut akvaariota pitkään aikaan! Miten olet voinut unohtaa? Kaksi rauhoittavaa hengenvetoa ja muistan, ettei minulla ole ollut akvaariota vuosikausiin.

Viime yönä näin unta kaloista. Unessa siivosin sen akvaarioni.

Luen tällä hetkellä kirpputorilta ostamaani Leena Lehtolaisen romaania Kun luulit unohtaneesi. Ostin kirjan siksi, etten tiedä Lehtolaisesta mitään ja tuntui että pitäisi tietää. Dekkarit eivät ole aivan ominta tyylilajiani (paitsi kesäisin, sillä äitini on opettanut minulle, että kesäisin kuuluu lukea kevyitä dekkareita), mutta tarinoista nautin suuresti. Tämäkin dekkari vastaa odotustani: ei sitä kaunokirjallista tyyliä, joka vie taidehurmion partaalle, mutta tarina, jonka lopun haluaa tietää. Siksi hämmästyinkin keskeyttäessäni lukemiseni kirjoittaakseni ylös otteen siitä. Ja nyt keltaisessa muistikirjassani lukee muutama rivi, jotka voisivat melkein olla omasta kynästäni.

Omalle rannalleni ei ole monta kilometriä. Siellä ei ole kuin parinlaisia kiviä, mutta tyrskyt lyövät kallioihin ja avomeri pilkottaa. Lähdön illuusio on aina läsnä.

Ovatkohan Meilahden kalliot kovin liukkaita joulukuussa?

Vali vali ja silleen

Ihmisen sosiaalisen luonteen huomaa viettäessään kolme päivää yksin 34 neliön sisällä. Ranskan kurssi, iltakävelyn keskustelut ja digitaalisen maailmamme tuotteet nokialaisesta meseen estävät täysin vaipumasta pinnan alle, mutta hätäiseltä räpiköinniltä ei voi välttyä. Elämä tuntuu pieneltä, väkinäiseltä ja yksinäiseltä. Ihmisen muisti tuntuu olevan tässä suhteessa myös lyhyt: parin päivän takainen ihmispaljous on ollut osa jotain unenkaltaista entistä elämää ja huomisen suunnitelmat tuntuvat aivan liian kaukaisilta auttaakseen tämänhetkiseen sosiaalisuuden tarpeeseen.

Tekisi mieli potkia jotain, mutta selkäni ei vielä salli sitä. Olen lukenut tutkimuksia, raportteja ja tilastoja koko päivän, joten sohvannurkkaan käpertyminen kirjan kanssa ei kuulosta yhtä houkuttelevalta kuin asioilla juostun päivän jälkeen. Enkä todella luota itseeni siinä, että voisin vain poiketa inspiroitumassa keskustassa. Kirjakaupat, lehtihyllyt ja kahvilat ovat kyllä inspiroivia paikkoja, mutta noilta kierroksilta tarttuu tunnetusti mukaan muutama opus ja kasvava matkakuume johonkin maailman säkenöivistä metropoleista. Miksen osaa synnyttää elämän mielenkiintoa itse, tehdä vaikka asunnostani Avotakan mallikotia, laajentaa kielitaitoani tai perehtyä EU:n hallinnollisiin järjestelmiin? Miksi tarvitsen jonkun sanomaan minulle, mitä kannattaisi tehdä, jotta ylipäätään teen jotain, opin jotain ja ehkä pääsen jotenkin eteenpäin? Haluaisin osata paremmin tarttua itse sisäiseen tyhjyyden tunteeseeni.

Itsekritiikki. Pilaa päivän vetämällä itseinhon syövereihin, mutta pidemmällä aikavälillä saa toivottavasti aikaan jotain kehitystäkin. Toivottavasti kaikki muukin maailman kritiikki saisi pahan mielen lisäksi aikaan myös kehitystä. Keskustelin tänään aiheesta (tietysti mesen välityksellä) inspiroituneena hesarin blogien ainaisesta kriittisyydestä. Tällä kertaa Johanna Korhonen kritisoi Suomen väkivaltaista kulttuuria erittäin negatiivisella, tosin varmasti oivaltavuuteen ja piristäviin kärjistyksiin pyrkivällä tekstillään. Tällaisessa negatiivisuudessa on vain jotain hyvin väsyttävää. Epäkohtia on helppo nostaa esiin, sillä epätäydellisessä maailmassa mikään ei koskaan toimi täysin niin kuin pitäisi. Kriittisyys tuntuu nostavan kritisoijan sivistyneeseen ylimystöön hymistelevän tavallisen kansan yläpuolelle. Hän ei tyydy, hän vaatii ja hän näkee! Vaikka minusta todelliseen näkemiseen pitäisi kuulua myös hyvien asioiden vaaliminen ja kehityskohteiden parannuskeinojen visiointi. On vain helpompaa osoittaa mieltään, kuin itse omilla teoillaan pyrkiä vaikuttamaan johonkin. Taidanpa jäädä itsekin tähän sohvalle ja huudella maailman epäkohtia. Vai kuuntelisinko nyt ensin sen biisilinkin, jonka sain tänään ystävältäni?

Show me the meaning of being lonely.

Ah. No niinpä tietysti.


(Ystäväni ottaa kaiken vastuun BSB:n suosittelemisesta, oma musiikkimakunihan on tunnetusti loistava.)

In the end it's right

Kertoisiko joku, miten alaselän voi nukkua niin kieroon, ettei sängystä pääse ylös ilman tukea, kävellessä pitää todella keskittyä, kumartamisesta voi vain haaveilla ja istuessa saa irvistellä? Aivan käsittämätöntä. Sen vielä ymmärtäisin, että huonossa asennossa nukkuminen saisi niskat vähän jäykiksi, mutta että alaselän vaatimaan kipsiä ylleen liikkumattomuuden takaamiseksi?

Maanantai.

Onneksi mielessä ovat edelleen muistot viikonlopulta, jolloin masterparty kajahti Marjaniemessä ja unohdin keski-ikäisen elämäni tanssiessani taas villin nuoruuden hetkiä aamuun asti. Tahmainen lattia, bassosta tärisevät seinät ja musiikille antautuvat ihmiset. Vasta naapuriperheiden herätessä sohville lepäämään vetäytyvä juhlakansa. Kenkien, takin ja laukun etsintä iltapäivän pysähtyneenä hetkenä, oven hiljainen sulkeminen jättäen talon tarvitsemaansa uneen.

Elämän arvaamattomuuden onni.

Another turning point, a fork stuck in the road
Time grabs you by the wrist, directs you where to go
So make the best of this test, and don't ask why
It's not a question, but a lesson learned in time

It's something unpredictable, but in the end it's right.
I hope you had the time of your life.

Yksi kauniimpi päivä

Mmm. Mukillinen kuumaa, makuhermot tyydyttävää glögiä. Marraskuun lopun sateisissa illoissa on jotain hyvääkin.

Kumma kyllä, olen ollut tänään äärimmäisen hyvällä tuulella. Nukuin loistavasti, vietin aamulla erittäin miellyttävän hetken kahvikupin ja hesarin seurassa ja kävellessäni lounaalle aurinko paistoi kasvoilleni niin, että hämmästyin itsekin voidessani laittaa aurinkolasit päähän. Pukeutuessani fiilistelin kunnon brittiteinityttömusiikkia (hävettäisi jos minulla olisi tapana) ja vibraattoriripsivärini vain lisäsi aamupäivän riemua.

Tuota pientä auringon vilahdusta huolimatta loppupäivän sitten satoikin, koulun ravintolassa syötiin paperilautasilta ja kirjaston tulostimen työskentely kuulosti äärimmäisen tuskalliselta. Mutta minä keskityin ystäväni kanssa tuttikaulakorujen, trumpettihousujen ja kiiltokuvakansioiden muistelemiseen – oi ihana lapsuus! Ymmärtämättä itsekään miksi, olen hymyillyt ja nauranut onnellisena koko päivän. Ihanaa, ettei aina tarvitse konkreettista syytä.

Viimeksi kirjoitin kovin ahdistuneena. Minusta tuntui siltä kuin kunnon kauppislaisena tulisi olla oma elämä ja ura suunniteltuna, eri vaihtoehtojen hyötysuhteet laskettuina ja kunnianhimoinen, selkeä ohjelma elämälle, jota nyt raivokkaasti toteuttaa. Ja kuten minulle kommentoitiinkin, ei asioita tulisi ottaa niin vakavasti. Tiedän sen itsekin, aina sitä vaan ei muista. We only live once, so we better enjoy it. Olenkin hämmästynyt siitä, kuinka paljon olen tässä suhteessa muuttunut. Elämäni yläasteelta lukioon ja lukiosta korkeakouluun eteni niin suoraviivaisesti pohtien sitä, mikä olisi kannattavaa ja mikä antaisi tulevaisuudelle mahdollisimman laajat mahdollisuudet. Ja muistan vielä, kuinka Montrealissa syksyllä 2006 puhuin paljon siitä, kuinka olen kyllästynyt elämään tulevaisuutta varten, suunnittelemaan aivan kaiken, elämään kalenteri aina auki viikkoagendan tarkistamista varten. Nyt minusta sen sijaan tuntuu, että mietin vain juuri tätä hetkeä. Mitä haluan nyt, millainen ihminen olen nyt, mitä tarvitsen ja missä haluan kehittyä. En sitä, mikä nettonykyarvolaskelmien (NPV) jälkeen on kannattavin vaihtoehto. Ha, kauppis päästi lävitseen luopion, kaduttaa varmaan (joka tosin istuu kotonansa kauluspaidassa ?!?).

Mutta kuten rakas veljeni minulle kerran totesi, olin noina suunnitelmien ja kannattavan käytöksen aikoina myös tylsä - ja olen asiasta harvinaisen samaa mieltä. Niinpä elämäni tavoitteena on nyt olla mielenkiintoinen, nimenomaan itseni vuoksi, ja tehdä valintoja, jotka edesauttavat tätä suureellista päämäärää. Ja jotenkin tuntuu, etten tule siksi noudattamaan kauppatieteiden maisterille piirrettyä polkua, mutta mitäs väliä sillä on. Enemmän kuin maisteri, minä olen minä. Toivottavasti toisinaan mielenkiintoinen sellainen. ☺

Iltapuhinoita

Tiedättekö sen tunteen, kun on aivan sekaisin, ei tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta silti koko ajan tuntuu, että jotain pitäisi? Minusta tuntuu juuri nyt siltä. En osaa rauhoittua, sillä mielessä pyörii kysymyksiä, maailma menee eteenpäin ja minun pitäisi päättää, missä kohtaa hypätä kyytiin. Mistä tietää, että päätös on hyvä? Voiko elämäänsä ja uraansa suunnitella niin, että osaa sanoa, mikä on uran kannalta hyvä päätös? Ja jos ei osaa päätöstä suoraan urahyödyllä perustella, onko se silloin väärä?

Tuskailen siis työpohdintojeni kanssa jälleen. Mutta! Hahaa, olen sentään tehnyt muutakin! Katsonut ahkerasti Englannista ostamiani Rimakauhua ja rakkautta -dvd:itä nimittäin. Vaikken muistanutkaan, että lähes joka jaksossa käsitellään jonkun päähenkilön uskottomuutta, sarjan aito tunnelma on niin nautinnollista, että koen jopa oppivani henkilöiltä jotain heidän heikkouksistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Tällaista sarjaa voi katsoa aina uudestaan, sillä sitä katsoo sen hetkisestä tilanteestaan käsin, huomaa omaan elämäänsä juuri silloin vertautuvat asiat.

Niinpä minä kiinnitin huomiota siihen, mitä Karen sanoi Rachelille. Se meni jotenkin niin, että menneitä päätöksiä on turha katua, koska aikoinaan ne tuntuivat hyviltä eikä niiden seurauksia mitenkään voinut ennustaa. Keskustelu liittyi alunperin Rachelin tekemään aborttiin, mutta sen voi oikeastaan liittää mihin vain. Enkä minä oikeastaan kadukaan mitään, sillä näen menneisyyden ainoana tapana olla, kuka olen nyt, ja pyrin mieluummin suuntautumaan tulevaisuuteen ja kehittämään sitä. Mutta entä nyt, kun minun pitäisi osata tehdä päätöksiä elämäni ja urani kannalta, enkä minä tiedä mikä kannattaa? Täytyy varmaan vain uskaltaa päättää jotain, jotta pääsee eteenpäin. Seurauksia ei voi ennustaa.

Voi kunpa voisi!

Does anybody know what we are looking for?

Hey all, it’s been a while.



Takana on Lontoo, bussimatka nummien välitse sekä aina yhtä sykähdyttävät Torquayn kalliot. Kun olin päässyt yli suuresta turhautumisen ja raivon purkauksesta Helsinki-Vantaalla henkilökunnan näytettyä suurenmoista palvelualttiutta pyörätuolissa istuvan naisen auttamiseksi eteenpäin (voihan kirosanoja lukea huulilta?), pääsin onnelliseen matkatunnelmaan. Mutta sainko minä sitä, mitä hain? Tunnetta siitä, että on jossain, on jotakin?

Tulin takaisin täydempänä kuin lähdin. Tunnen sen selvästi. Täällä minussa oli jokin kolo, joka odotti jotain varmuutta tai tietoa, jotta voisin varmempana elää elämääni nyt ja suunnitella eteenpäin. Lentokoneessa, junassa, metrossa, bussissa matkustaessani koin ihanalla tavalla olevani itsenäinen, tekemisistäni vastuussa ja toisaalta hurmaavan vapaa myös olemaan vain itseni ja vain itseni takia. Ja ehkä löysinkin jotain, tai sain ainakin uutta energiaa etsiä.

Lontoossa tapasin niinikään töitä etsivän ystäväni, joten keskustelut polveilivat nähtävyyksien lisäksi oman työroolin etsimisessä. Missä vaiheessa kuuluu niellä ylpeys ja hankkia mitä tahansa töitä? Mihin asti on valmis lähtemään ja mistä haaveista luopumaan? Milloin on työnhakijana tehnyt tarpeeksi? Milloin on hyvä? Itseni kaltaiselle ikuiselle pohdiskelijalle tällainen pohdinta johtaa aina kaiken kyseenalaistamiseen: olenko minä ylipäätään hakemassa nyt itselleni oikealle polulle?

Astuessani sisään Charing Cross Roadin kirjakauppoihin minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että en. Halusin poimia viestinnästä, sosiologiasta, mediasta ja ties mistä kertovia kirjoja, ja istuutua korkeiden hyllyjen juurelle ja oppia. Tunnereaktio oli yllättävän vahva, sillä pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että olin Oikeassa paikassa. Että tekemättömyyden, arjen rutiinien, nähtävyyksien kiertämisen ja muun jälkeen olin jossain kokemassa juuri sitä, mitä minun kuuluikin.

Toisen täydentävän kokemuksen koin perjantaina, kun lähdin kävelemään sateiseen Notting Hilliin. Kierrettyäni aikani pieniä liikkeitä ja Portobellon kojuja istahdin kahvilaan ihmettelemään lontoolaisia ja kokemaan hetken heidän arkeaan. Viereisessä pöydässä istui kaksi nuorta naista suunnitelmiinsa uppoutuneina. Heillä oli molemmilla muistikirjat edessään, he keskustelivat innostuneina ja välillä piirsivät tai kirjoittivat ajatuksiaan ylös. Ja minä halusin olla toinen heistä. Halusin sellaisen muistikirjan, halusin luoda itse jotain, halusin ideoida jonkun kanssa, halusin kokea tekeväni jotain omaa ja jotain yhteistä. Kirjoittaa ylös mitä ajattelen, kuvailla sen mitä näen, hahmotella paperille sen mitä koen.

Tämä on varmaankin se hetki, kun pitäisi osata lopettaa haaveilu, nähdä ettei elämä ole elokuvaa, että on erikseen työ ja harrastukset, matkustaminen ja arki, unet ja todellisuus. Mutta jotakin tuosta hetkestä jäi, sillä minä kävelin seuraavaan kirjakauppaan ja ostin keltaisen muistikirjan.

Lapsena yritin päiväkirjan kirjoittamista useasti, mutta en onnistunut siinä. Kuvailin päiviäni koevastauksen hartaudella, yrittäen luoda jokaisesta tekstistä rakenteellisesti selkeää, kaikki viittaukset, nimet ja tilanteet ulkopuoliselle lukijalle selittävää. Kirjoittaminen tuntui niin kovin raskaalta ja päiväkirjaan tarttuminen tiesi pitkää istuntoa ja lyijyisiä sormia. Ja eihän siinä ei ollut yhtään minua.

Niinpä istuessani paikalleni Torquayyn matkaavaan bussiin päätin jotain: tästä muistikirjasta tulisi minua. Kirjoittaisin siihen ajatuksiani ja huomioitani täysin kritiikittömästi, sanavalintoja miettimättä ja muokkaamatta, ajatuksenkulkuja selittämättä. Ottaisin vain niin sanottuja ajatusvalokuvia, hetkellisiä välähdyksiä mielestäni.

14.11.2009 Bussissa Exeterin halki. Haikea olo, johtuukohan Mobysta, hämärästä vai muistoista. / Ihana kurkistella ihmisten elämiin. Paikallisessa uimahallissa lasten tapahtuma. Pienet uimapukuiset lämmittelevät hyppyharjoituksin ringeissä, katsomot lastensa puolesta jännittäviä aikuisia täynnä. Maailmassa tapahtuu niin paljon samaan aikaan. Tärkeitä hetkiä toisille, yhdentekevämpiä meille muille. / Bussi tärisee. Jäljellä enää minä ja muutama muu. / Ulkomailla ulkopuolisuuden tunne on ymmärrettävää. Siksikö hyvä olla?

Teksti tökkii, eikä arkisessa vaatimattomuudessaan täytä tekstille yleensä asettamiani vaatimuksia. Mutta tuon uhraamani minuutin ansiosta muistan tarkalleen mitä näin –niin silmilläni kuin mielessäni – kun bussi ajoi lasiseinäisen uimahallin ohi ja tunsin vahvasti, kuinka koko ajan, kaikkialla, on jonkun elämässä suuri hetki. On turha yrittää väkisin hankkia jonkin ulkopuolelta annetun määritelmän mukaisia saavutuksia, sillä ne muuttuvat seuraavassa tilanteessa, hetkessä, paikassa. Noille lapsille tuo uimakilpailu merkitsi paljon, vaikken minä ollut siitä tietenkään edes tietoinen. Eli uskalla Anna miettiä vain sitä, mikä juuri sinulle on tärkeää...

Torquay oli kaunis ja syksyisyydessään ihanan utuinen. Tietysti sairastuin ikävään flunssaan ja suunnittelemani koiralenkit jäivät vähäisiksi, mutta sain ihailla Musen kotimaisemia, sujauttaa jalkani kuumavesipullolla lämmitettyyn vuoteeseen ja leikkiä innostuneiden koirien kanssa reiteni mustelmille. Ensi kesänä taas. ;)

***

Ai miksi Queen? Kappaleen pakahduttava hienoushan ei ole vuosien kuluessa mihinkään kadonnut, mutta ei tässä nyt vain historian helmiä muistella. Parin päivän aikana sain nimittäin itseni koukkuun Britannian X Factoriin (Go Danyl!), missä laulettiin lauantaina – mitäpä muutakaan – Queenia. Sain lisäksi kunnon annoksen kuningaskunnan päätähden, Katie Pricen aka Jordanin, suuria ajatuksia viidakossa. Todella, tämä matka oli antoisa!

Haluan lentää keveänä hetken

Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin kävelisin päiväni jossain puurossa, jonka tympeä tuoksu turruttaa ja liisterimäinen koostumus tekee askelista raskaat ja lyhyet. Tampere-viikonloppu herätti unesta hetkeksi: sievät kahvilat hellivät mieltä, Meidän isä on parempi kuin teidän isä –keilausturnaus nauratti, koko perheen idyllinen kokkaushetki avokadon, bataatin ja kuhan parissa muistutti siitä, että perhe-elämäni on toisinaan erityisen hyvää (vaikka itse kuorinkin punajuuria ja väri pinttyi ihon poimuihin tehden käsistäni sairaan näköiset). Mutta sunnuntai-iltana puuro alkoi taas jähmettyä ja minä sen mukana. En oikein osannut edes vastata äidin kysyvään ilmeeseen. Itselleni selitin, että tämä on sitä itsenäisen ihmisen kaipuuta omaan tilaan, kotiin ja kaupunkiin. Vaikkei se ihan niin mennyt.

Toisinaan pelkään, että olen turruttanut itseni tänä syksynä niin, etten enää osaa paahtaa aamusta iltaan, olla aidosti sosiaalinen ihmisten keskellä useita päiviä, säilyttää sitä positiivisuutta, mikä oikeasti jossain minussa kyllä elää. Olin sisäisesti kovin uupunut nähdessäni ystäviäni sinä sunnuntai-iltana, mutta tsemppasin itseni olemaan normaali minäni, sillä siten sain heidän seurastaan imettyä sitä energiaa, mitä oikeasti tarvitsen. Tänään pelkäsin, että olisin liian hiljainen tai omiin ajatuksiin taipuva, enkä ollenkaan niin seurallinen ja iloinen kuin ihmisten kanssa kuuluu. Onko se sitä, että vietän nykyisin liikaa aikaa yksin? Vai vain sitä, että minulla on liikaa aikaa? Kävellessäni maanantaina iltapäivän pimeydessä ranskan tunnille huomasin olevani varsin epätoivoisella tuulella, enkä oikein osannut selittää itselleni sitäkään. Paitsi että päiväni ovat toisinaan niin puuroa, ettei mikään maistu.

Ja siksi huomenna alkavaa viikon Englannin matkaa edeltääkin suuri helpotuksen tunne. Marraskuinen arki on kaikessa tyhjyydessään kuluttavaa ja väsyttävää, joten on ihanaa päästä hetkeksi oikean elämän pyörteeseen, tuntea olevansa siellä missä tapahtuu, jotenkin pääsemässä eteenpäin.

Tosin inhoan pakkaamista. Valitsen vaatteet päälleni aina fiilispohjalta, joten kuinka voisin ennustaa fiilikseni seuraavan viikon ajalle? Lisäksi syvällinen pohdinta siitä, mitä kosmetiikkaa, koruja ja kirjoja (laukuista ja kengistä puhumattakaan) matkalla tarvitaan, tuntuu liian raskaalta edes aloittaa.

Inhoan painavan matkalaukun raahaamista asunnosta kadulle, kadulta ratikkapysäkille (yleensä tässä vaiheessa muistan unohtamani elintärkeän lääkekuurin ja joudun raahtaamaan laukun ensin mäkeä ylös kotiin ja sitten takaisin pysäkille). Viimeistään maksaessani bussilippua ja yrittäessäni mahtua leveän kuljetukseni kanssa käytävällä eteenpäin ovat sukkahousut rikki ja sääret mustelmilla. Housuja en pue.

Mutta kun kävelee turvatarkastuksen läpi ja saa esitellä vartalonsa virheet mukavalle tarkastajatädille, alkaa rintakehässä kuplia keveys. Minä pääsen maailmalle, tulen näkemään uusia asioita ja saan olla hetken irti tästä kaikesta!

Suunnitelmissani siis ensin kävelyä Lontoon kaduilla ja sitten tunnelmointia Torquayn merituulissa. Viime matkalla odottelu Gatwickin lentokentällä sai minut pohtimaan iPodin muokkaamaa maailmankuvaani. Katsoin penkkien välistä juoksevaa naista, jonka olemus ja liike kertoivat tukahdutetuista tunteista ja koetuista menetyksistä. Vai kertoivatko? Toisaalla vanhan parin keskustelu näytti romanttiselta ja kadehdittavan onnelliselta. Näenkö minä sen todella? Asemalla todistamani hetki tuntui merkitykselliseltä, sillä kuuntelemani musiikki loi sille elokuvan taustamusiikin kaltaisen viitekehyksen, jonka tunnelmissa tulkitsin näkemiäni ihmisiä ja tapahtumia. Ehkä näinkin tosiasiassa väsyneen perheenäidin ja riitelevän avioparin. Mutta edelleen kuuntelen iPodiani aina ollessani liikkeessä, täytyyhän elämässä olla enemmän elokuvaa. Miltähän Gatwick näyttää tällä kerralla..?

Ajattelen, siis olen?

Isänpäiväviikonloppuna palataan kotiin, kokoonnutaan koko perhe ruokapöydän ääreen istumaan iltaa ja keskustelemaan perinteiset filosofiset pohdinnat läpi: mihin maailma uskoo ja miksi, mikä on länsimaisen kulttuurin merkitys tässä, miten me pöydän ympärillä istujat suhtaudumme perinteisiin, kirkkoon ja eriäviin mielipiteisiin. Veljelläni oli aiheista intohimoisia puheenvuoroja ja varmoja kannanottoja, kun taas itse olin enemmän hiljaa ja toin esiin lähinnä pehmentäviä huomioita. Ehkä tällainen joustavuus ja ehdottomien mielipiteiden välttäminen on laiskuutta (kuten toisinaan pelkään omalla kohdallani), tosin vanhempieni kokemuksen mukaan vuosien kuluessa tapahtuu oman tietämyksen rajallisuuden hyväksymistä ja erilaisten näkökulmien ymmärtämistä ja se saa aikaan mielipiteiden pehmentymisen. Anna Keski-ikäinen siis. No, olihan meillä glögiä ja pipareitakin.

Kotiviikonloppuun kuuluvat myös lukuisat muut perheaktiviteetit, kuten sisustusliikkeissä kaiken sievän hypistely sekä mahdollisista lampuista, ovikransseista ja pöytäliinoista kiisteleminen. Tällä kertaa kävin myös elokuvissa äitini kanssa haaveilemassa ranskalaisesta tyylikkyydestä Audrey Tautoun esittämän Coco Chanelin inspiroimana. Loskasateesta huolimatta myös kävely Plevnalta autolle vietettiin ranskalaisen viehkeissä tunnelmissa, sillä täytyyhän elokuvaelämystä aina keskustellen purkaa. Ihmettelimme Cocon uskallusta olla oma itsensä röyhelöin koristellulla aikakaudella ja pyrkimystä työssäkäyväksi naiseksi aviovaimon maksetun elämän sijaan. Ja hieman yllättäen äitini totesi, että hänestä minussa ja Cocossa oli jotain kovin samanlaista. ”Ai se, että hän meni loisena asumaan rikkaan miehen luokse, eli tämän rahoilla ja hyödynsi suhteita?” Kuulemma ei se. Vaan se, että Coco taisi kokea olevansa usein ulkopuolinen.

Olenkohan minä avautunut tästäkin aiheesta vai onko se niin läpinäkyvää? Olen nyt vuorokauden miettinyt äitini sanoja ja hämmästynyt, kuinka yksinkertaisella sanalla voi kuvata omia epämääräisiä tunteitani. Sillä kyllä minä todella koen olevani ulkopuolinen. En niin, että minut olisi jätetty ulkopuolelle jostakin ryhmästä tai ilmiöstä, ei ollenkaan. Mutta koen pohtivani asioita, mitkä muut ottavat itsestäänselvyytenä ja jo ymmärtävät. Siinä, missä muut suunnittelevat uria, perheitä ja tulevaisuutta, minä taistelen kovasti ymmärtääkseni ylipäätään, mitä tarkoittaa elää. Maailman tapahtumat, ilmiöt, ihmiset, aatteet, arvot ja koko arki tapahtuu paljon pienemmässä mittakaavassa kuin se, mitä haluan ymmärtää. Toisinaan toivoisin, ettei minulla olisi tarvetta pohtia näin ja voisin vaikka olla sisustussuunnittelija ja luoda ihmisille kauneutta koteihin. Minusta ei vain ole siihen, tarve ymmärtää jotain suurempaa olemassaolon taustalla on vaativa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä selittää paljonkin, miksi en ota palavasti kantaa ilmastonmuutokseen tai ihmisoikeuskysymyksiin tai syvenny tieteen ihmeisiin. Minun pitäisi selvittää olemassaolon idea ja rakenne kaiken taustalla, ennen kuin yhdelläkään mainitun kaltaisella yksityiskohdalla olisi merkitystä. Innostun toki vaikka kauniista vaatteista ja ihmisten toiminnan epäoikeudenmukaisuus kyllä saa minut raivoihinsa, mutta silti minusta tuntuu että ne ovat vain pintaa jonkun suuremman kysymyksen edellä. Ja tämä kysymys pitää minut ulkopuolisena, koska taistelen sen kanssa yksin.

Huh. Pohdintani sukeltelee taas sillä tasolla, että sitä tuskin tajuaa. Ei huolta, en minäkään tajua, sillä muuten osaisin kuvata sen paremmilla sanoilla. Oikeastaan on vain tunne siitä, että minulla on jotain suurta käsittelemättä. Paino siitä, että en voi toimia ja ajatella niin kuin yleensä toimitaan, sillä silloin menisin pinnalla eteenpäin mutta syvyyksissä piileskelisi jokin mysteeri, joka voisi vielä upottaa minut. Olen niin keskeneräinen, että minun on vaikea keskittyä johonkin niin pieneen, kuten urasuunnitteluun tai vaikka asunnon ostoon. Sillä pieniltä asioilta ne minusta tuntuvat. Tämän takia en ole varmaan yhtä ahdistunut nykyisestä elämäntilanteestani kuin voisin olla. Minulla on suurempi prosessi kesken. Ongelmana vain on, etten tiedä mistä löytää mysteeriin ratkaisua, sillä en edes osaa kunnolla muotoilla kysymystä.

Mutta hei, onhan meillä internet ja 24h-pääsy kaikkitietävien oraakkeleiden puheille. Ehkä saan rauhani jo tänä yönä!

Kysymyksen esitit:
"Mikä on mysteerini ratkaisu?"
Vaan tuli vastauskin:
"Kaikki, oi sinä outo ihmisolento."

Oraakkeli tietää.

Maailma on värikäs

Pimeys yllättää joka vuosi. Ulkona kävellessä yrittää avata silmiään enemmän ja räpytellä, jotta hämärän luoma sumu silmistä katoaisi. Näkymättömyys ahdistaa, sillä pimeys todella peittää kaiken. Paitsi silloin kun sataa lunta. Silloin ilman mustuuden rikkovat valkeat pisteet, jotka juoksevat kiireellä mereltä kaupunkiin ja pyörivät leikeissään. Katulamppujen valokeilaan muodostuu liikkuvia vaaleita patsaita ja Hesperian puiston lehtimaton värisävyt tasaantuvat vaalean kellertäväksi. Pimeys ei ole enää painostava. Pimeys ei ole pysähtynyt. Ilma on liikkeessä ja se jättää nopeasti sulavat muistot silmäripsiin ja takinkaulukseen. Kuinka idyllistä onkaan katsella tätä raitiovaunun ikkunoista ja jättää askelten kuviot näyttämään tietä pysäkiltä kotiin. Ainakin vielä näin alkutalvesta...

Lumisade siis yllätti minut palatessani Kino Carusellista meren rannalta. Onneksi minulla oli ihana, harmaa piponi! Illan elokuvana oli Wim Wendersin ohjaus Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin) vuodelta 1987. Tumma, italialainen paahto maistui sodanjälkeisen ja modernin Berliinin kuvia katsellessa. Elokuva kertoo enkelistä, joka liikkuu näkymättömänä ihmisten joukossa, kuuntelee heidän ajatuksiaan ja pyrkii auttamaan yksinäisiä ja masentuneita. Sitten hän tapaa trapetsitaiteilijattaren, rakastuu ja haluaa muuttua ihmiseksi.

Nautin elokuvan tunnelmasta ja tarinasta, alun mustavalkoisuudesta ja värien lisääntymisestä enkelin ihmisyyden kasvaessa, vaikka runolliset puheenvuorot ja trapetsitaiteilukohtaukset tuntuivat välillä liian pitkiltä. Jäin kuitenkin jo heti alussa pohtimaan elokuvan teemaa ruumiillisuudesta ja henkisyydestä. Enkeli toivoi voivansa oikeasti tuntea kylmyyden, maistaa kahvin, nähdä värit ihmisten ajatusten lukemisen sijaan. Olen nimittäin miettinyt tätä itse aikaisemmin ja ajatellut, että elämä olisi niin paljon helpompaa ilman ruumiillisia paineita, odotuksia ja hyväksynnän hakemista. Millainen olisi maailma, jos ruumiilliset teot ja toiveet olisivat toissijaisia, ja ajatukset, keskustelut ja tunteet olisivat pääroolissa? Välillä tuntuu, että ainakin minä voisin silloin paremmin, kun ei tarvitsisi jatkuvasti taistella itsensä kanssa ja pyrkiä hyväksymään sitä mitä on, miltä tuntuu ja miltä näyttää. Mutta voisinko sitten luopua siitä, miltä tuntuu kun pakkasesta tullessa saa käteensä kupin kuumaa kahvia? Tai kun saunan jälkeen saa kuivata itsensä pehmeään pyyhkeeseen? Miltä painosta tullut lehti tuoksuu? Kuinka auringonpaiste kuumottaa iholla? Kun lenkin jälkeen saa nostaa jalat ylös ja tuntea väsyneen rentoutumisen leviävän lihaksiin?

Eksistentiaalinen pohdintani on siis jälleen vauhdissa. Enkä saa kysymyksiini oikein mitään vastauksia. Arjen toiminnassa ne myös unohtuvat ja hyväksyn maailman sellaisena kuin se on, vaikka jossain taustalla epäröi yhä vaimennettu ääni: miksi me olemme tällaisia?

Henkimaailma kuvattiin elokuvassa mustavalkoisena. Se sai huomion kiinnittymään kasvoihin, tunnelmaan ja varjoihin, mutta jätti silti mystisen vaikutelman, etten näe kaikkea sitä mikä on olemassa. Ja kun enkeli muuttui ihmiseksi ja sai ihmisen aistit, maailman näki todellisena kaikissa väreissään. Ehkä ruumis on siis hyväksyttävä, jotta saisi kokea sulavat lumihiutaleet poskilla, tuntea puhtaiden lakanoiden pehmeyden iholla ja maistaa pipareiden ja sinihomejuuston pettämättömän yhdistelmän - nähdä maailman kaikissa väreissään. Ehkä minä vielä opin.

Pyhä keskinkertaisuus

Sateinen syksy on antanut hetkeksi tilaa auringolle ja saman tien nousi Annan onnellisuusaste ainakin neljällä yksiköllä (ja se on paljon se). Kotona pauhaa energinen musiikki ja sehän vaatii omia hyvin modernin tanssin kuvioita yövaatteissa. Polvi olkoon hiljaa, sillä täällä määrään minä.

Olen viimeaikoina pohtinut paljon osaamista ja intohimoa asioita kohtaan. Koko pienen ikäni olen surkutellut sitä, että olen ihan hyvä monissa asioissa, mutta sieluni ei pala minkään asian suhteen, en ole kerännyt syvällistä tietoutta mistään enkä osaa erityisesti tehdä mitään. Keskinkertainen nainen. Luen kohtalaisen paljon, mutta en muista lukemiani juonikuvioita tai kirjailijoiden nimiä. Kuuntelen a-i-n-a musiikkia, mutta en tiedä musiikin tekemisestä tai musiikkityyleistä mitään, saati että osaisin edes kappaleiden nimiä. Pidän kirjoittamisesta, vaikka se onkin usein työn ja tuskan takana, enkä saisi ikinä mitään pidempää kokonaisuutta aikaiseksi. Rakastan matkustelua, eri kulttuureita ja kieliä, mutta en muista paikannimiä, historiaa tai edes kykene keskustelemaan kuin suomeksi ja englanniksi. Taloudellinen osaamiseni jätetään tässä yhteydessä suosiolla käsittelemättä. Pelkään asiaväittelyitä, sillä tietämättömyyteni paljastuisi heti. Välttelen Trivial Pursuitin pelaamista, koska hämmennyn itsekin osaamattomuudestani. Mutta mikä on minun ”juttuni”, josta voisin väitellä ikuisuuden? Eikö kaikilla pitäisi olla sellainen? Mitä voin hyvällä omallatunnolla sanoa osaavani?

Pohdinta konkretisoitui käydessäni teekkareiden kansoittamissa yritysjuhlissa, joissa keskusteltiin mm. ohjelmoinnista, pukeutumisetiketistä, evoluutioteoriasta ja filosofiasta. Kuten arvata saattaa, kuuluin keskustelurinkimme harvakseltaan nyökkäileviin jäseniin. Irrallisissa heitoissani ei ollut sisältöä nimeksikään viedäkseen keskustelua oikeasti johonkin suuntaan. Kuuntelin puheenvuoroja oikeaoppisesta partaveitsen käytöstä (veitsihän sen olla pitää) ja hyvän espressokeittimen toiminnasta. Siis minähän rakastan kahvia ja hyvää espressoa, mutta ei minua silti kiinnosta, montako päivää jauhetut pavut säilyvät hyvinä, missä lämpötilassa niitä tulisi säilyttää ja mistä maasta ne kannattaa tilata. Keittelen kotona omiani ja jos ei kelpaa, niin tervemenoa kahvilaan.

Toisen muistutuksen elämäni suuren osaamiskeskittymän puuttumisesta sain tänään, kun näin itsensä löytäneen ystäväni, joka paahtaa onnessaan valtiotieteellisen kursseja läpi ja pauhaa politiikasta. Ei tosin minulle, sillä hymyilisin taas varmaan onnellista tietämättömyyttä (sen sijaan olen kyllä lukenut Michelle Obaman hauisjumpasta, kai sekin on tärkeää?). Miten löytäisi sen oman intohimonsa, jonka parissa työskennellessä aika unohtuisi, posket punottaisivat innostuksesta ja tuntisi tekevänsä jotain tärkeää?

CareerLeader-raportin mukaan voisin nauttia seuraavista asioista:

• dealing with people and interpersonal relationships on a day-to-day basis
• building teams
• evaluating people for positions
• hiring people
• using compensation and other rewards to motivate people
• getting the most from individuals and teams

Mitä tällainenkin testi kertoo? Sen, että pitkistä ja monimutkaisista englanninkielisistä lauseista klikkailin aina sen ihmisläheisimmän, kun tekniikka ja raha tuntuivat liian kylmiltä. Ja sen, että olen aina halunnut mahdollistaa muille asiantuntijuuden, syvän osaamisen ja intohimon toteuttamisen, kun itseltäni en ole niitä vielä löytänyt.

Tämän siitä saa, kun on paljon aikaa miettiä.

Hei. Ehkä osaamiseni onkin jotain niin ainutlaatuista, ettei sitä voi konkreettisin sanoin ja esimerkein kuvata. Ehkä minua ei vain voi lokeroida tietyn ilmiön asiantuntijaksi, sillä asiantuntijuuteni seikkailee jossain kaikkien lokeroiden yläpuolella. Tämähän alkaa kuulostaa jo hyvältä...

PS. Se energinen musiikki, jota olen fiilistellyt repeatilla tuntikausia, on Marina & the Diamondsia: ihanaa, uutta brittiläistä musiikkia. Very much in love. Hänellä olisi tietysti keikka Lontoossa juuri matkani aikana, mutta silloin kun olen Torquayssa... Marina & the Diamonds eli oikealta nimeltä Marina Diamandis laulaa mukavan paksulla mutta raikkaalla äänellään aitoussanomaani!

It's okay to say you've got a weak spot
You don't always have to be on top
Better to be hated than love, love, loved for what you're not

Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta

Minulla on ollut pitkäaikaisena haaveena käydä jazzbaarissa. Mielenkiintoista sinällään, sillä varsinkin nykyjazz raivostuttaa minua toisinaan epärytmisyydellään ja –johdonmukaisuudellaan. Haaveeni taustalla onkin ollut jazzbaarin tunnelma, jonka kuvittelen intiimiksi ja runolliseksi. Että musiikilleen elävä bändi soittaa hämyisessä valossa kuuntelijoiden kadotessa tästä maailmasta sävelten mukana. Tänä iltana pääsin lähelle tätä haavetta (enkä edes itkenyt!).

Tutustuin Jippuun oikeastaan vasta viime syksynä, jolloin haltioiduin saman tien hänen äänensä koskettavasta karheudesta ja ostin molemmat levyt. Hieman pelkäsin livekeikalle menoa, sillä biisithän on ovat tunnetusti erittäin tuskastuneita, ahdistuneita ja murheellisia. Mutta Jippu eli Meri-Tuuli Elorinne olikin ihanan eloisa ja nauravainen biisien välissä, sellainen jonka kanssa olisi halunnut jäädä keskustelemaan elämän iloista ja suruista. Hän on kokenut vanhempien eron, isäpuolen alkoholismin, itsetuhoiset ajatukset ja lastenkodin. Ja hän on ikäiseni.

Tänään hän oli Bulevardin kahvisalongissa Timo Kiiskisen kanssa. Kuvitelkaa kahvilamiljöö puisine tuoleineen ja pienine pöytineen, jokunen nahkasohva ja tauluja seinille (todella kuvitelkaa, sillä arvasin keikan olevan niin herkkä, etten halunnut sitä kamerani salamalla pilata). Kulmaan hento vaalea Jippu, takanaan yhtye ja ihanan vanhanaikainen kontrabasso. Ja suuren kahvilan ikkunan taakse jää pimeä, syksyinen Helsinki, raitiovaunut, ohikulkijat. Parhaat hetket ovat niitä, kun on onnellinen ollessaan juuri tässä. Tämä oli sellainen.

Massiivisissa stadionkeikoissa on aina oma suuren show’n tuntunsa, joka on vaikuttavuudessaan ainutlaatuista. Jippu Café tuntui kuitenkin henkilökohtaisemmalta ja aidommalta ja jotenkin niin ainutkertaiselta, että koin sen hyvin omakseni. Tiedän, että Jippu saa aikaan ristiriitaisia reaktioita ennen kaikkea sanoitusten lohduttomuuden takia, mutta keikka ei ollut ollenkaan lohduton. Yritinkin etsiä livevideota, joka todistaisi Jipun antaumuksellisen läsnäolon keikoilla, mutta en löytänyt aivan etsimääni. Alla oleva video kuitenkin toivottavasti viestittää edes hieman siitä herkkyydestä ja tunteenpalosta, mitä me kahvisalongissa koimme. Hänen tapansa esiintyä on minusta kehittynyt tai sitten läheinen ja kotoisa kahvilaympäristö vain sopii hänelle videolla olevaa suurta lavaa paremmin.

Kaipaisin Hartwallin ja Tavastian ohelle lisää tällaisia idyllisiä keikkapaikkoja. Menin kahvilaan kahden ystäväni kanssa ja keikan jälkeen astuimme kaikki ulos inspiroituneina. Kerrottehan minulle, kun Helsinki taas tarjoaa tunnelmallisia livekeikkoja?

Katso ympärillesi

David Gray – Sail Away

Olipa kerran tyttö, joka lähti etsimään onnea ja oppia maailmalta. Matkat veivät merten yli, lasitornien juureen sekä etelän kuuman auringon alle, viiniköynnöksistä vasemmalle. Hän tapasi ihmisiä, jotka väittelivät vaikka eivät tunteneet asiaa, söivät vasta iltakymmeneltä, eivät olleet koskaan käyneet pitkillä kävelyillä ja lähtivät ennakkoluulottomasti mukaan uusiin seikkailuihin. Hän näki, mitä on olla ulkopuolinen ja vääräkielinen ja miten monimutkaista asioiden hoitaminen voi olla systeemiin syntymättömälle. Hän näki kuinka kukkulat ovat toisaalla syksyn haaleassa huurteessa ja meri on musta, ja toisaalla tummanvehreät kasvit peittävät maan ja meri välkehtii turkoosina. Hän oppi kaipaamaan ja hän oppi nauttimaan. Hän löysi palasia siitä, millainen ihminen hänessä eli ja miten tämä ihminen halusi olla. Ja tästä kaikesta hän kirjoitti kotiin, sillä kokemukset tuntuivat olevan tärkeitä ja jakamisen arvoisia.

Mutta ennen pitkää oli aika palata. Haaveet uusista matkoista alkoivat herätä hänen sisällään, sillä olihan hänellä vielä paljon opittavaa. Ei hän ollut vielä ehtinyt kokeilla kaikkia niitä asioita, jotka haastoivat hänen tapansa tai totutun ajattelutyylin, ja voisivat näyttää uuden tavan katsoa ympärille. Ei hän ollut vielä tarpeeksi oppinut sanomaan, kuka hän oli ja mikä oli hänelle tärkeää. Mutta eikö elämästä kotona voisi oppia? Eivätkö kukkulat vaihtaneet väriä täälläkin ja meri pauhannut eri sävyissä? Eikö muilta ihmisiltä voisi nytkin oppia ja itse rohkeasti kokeilla uutta? Ja hän päätti taas kirjoittaa.

Alunperin tämän blogin innoitus lähti halusta nähdä kauneus ja elämän palo omassa arjessa. Toki ulkomailla näkee asioita, joita täällä ei voi nähdä, ja kulttuurierot väistämättä näyttävät maailmasta toisen puolen. Haikailun sijaan yritän kuitenkin nähdä ne hienot asiat, jotka ovat nyt saatavilla. Sillä niitähän on! Helsinki on kaunis.

Niin, alkuperäinen idea nyt ei tietenkään toteutunut sellaisenaan, vaan blogin otsikko voisi olla paremminkin Annan avautumiset. Mutta sehän se on elämässä nautinnollista: avautuminen! Vielä kun mukaan liittää ripauksen valittamista ja epäoikeudenmukaisuuden narinaa, niin johan on hyvä olla. Milloin sitä tuntisi olevansa yhtä elävä kuin suuttumusta puhistessaan tai itkua vääntäessä? No, ehkä silloin kun pääsee saunaan hyvän ystävänsä luokse ja saa nauraa niin että vatsaan sattuu.

Keep it real.

Jos jokin on säilynyt paasaukseni kestoaiheena ja uudelleenkeksittynä elämänoppina, niin se on aitous. Polkuni kohti aitouden valaistumiskokemusta alkoi jokunen vuosi sitten ruvetessani karistamaan roolien, odotusten ja käyttäytymisrutiinien maskia yltäni. Ja pahoittelen ystäväni, tämän saarnan olette varmasti jo kuulleet.

Olen siis sitä mieltä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos olisimme aidompia keskenämme. Mutta koska olen poliittisesti korrekti ja inhoan väittelyä vain väittelyn vuoksi (Tarkoitatko nyt Anna sitä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos jokainen heittäisi korrektiuden ja etiketit nurkkaan ja olisi aidommin oma itsekäs minänsä?), sanon että oman kokemukseni perusteella voin todeta aitouden antavan ainakin itselleni enemmän. Olen väsynyt kulttuuriin, jossa pettymyksiä ja epäonnistumisia peitellään, ja elämän tulisi täyttyä diilihuumasta ja verkostoitumisgolfista ollakseen jotain. Paineet elämän onnistumisehtojen täyttymiselle kasvavat, kun ulkokuoria kiillotellaan ja kaikki on aina niin (vahvikesana sensuroitu) hyvin. Parisuhteet kukoistavat, töissä ollaan edelläkävijöitä, omistusasunto on hankinnassa eikä onnea maan päältä puutu. Ja siksi uskallan täälläkin itkeä heikkouksiani, koska väitän, että aitous lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, toisen ihmisen todellista tuntemista ja uskoa omaan itseen vaikeuksista huolimatta. Mikä riemu, kun oivaltaa että läheisesi haluavat olla lähellä juuri aidon itsesi takia (tai siitä huolimatta). Tai kun pääset pinnallisten keskustelujen ohi aitoihin aiheisiin, joiden anti kannattelee vielä seuraavankin päivän. Tai kun taakka kevenee tajutessasi todellisen elämän olevan kaukana myyvistä mielikuvista.

Ja jos tämä kerran ei ole minulle mikään uusi oivallus, voi oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä jaksan tästä edelleen vouhkata. Syy on tietysti oma aito elämäntilanteeni. Työnetsijänä minun pitäisi osata markkinoida osaamistani (niin mitä?), sujuvasti mainostaa opintojeni antia (siis kuinka?) ja vaikuttaa päämäärätietoiselta menestyjältä, joka tietää kuka on, mitä etsii ja miten saa elämästä eniten irti. Mutta kun en minä tiedä. Minulla on aavistuksia siitä ja tiedän, millaiset mahdollisuudet houkuttavat toisia enemmän. Mutta minua kismittää suunnattomasti, että minun täytyisi vetää rooli päälle ja olla tietäväni jotain mitä en tiedä ja vaikuttaa fiksummalta kuin olen. Olisi tietysti pitänyt oppia Italian ajaltani se suunnaton itsevarmuus, jolla isketään kumppaneita ja menestytään työhaastatteluissa. Pah.

Kello on neljä yöllä ja olen hyvin tietoinen siitä. Idioottimaista olla hereillä. Jotenkin yöllä asiat vain tuntuvat – kyllä vain, aidommilta. Päivän touhotus on tiessään, kun on vain aikaa, hiljaisuutta ja pimeyttä. Toki yöllä myös kriisit ja ongelmat tuppaavat paisumaan ja pyörteillään täyttämään pään (huono yö), mutta toisaalta maailman pysähtyessä asioiden kauneuden ehtii huomata (hyvä yö). Varsinkin, kun kävelee tähtien alla ja seisahtaa katselemaan liikkumatonta maailmaa, voi kokea ymmärtävänsä, mikä maailmassa on aidosti tärkeää.

***

Ja muutaman tunnin kuluttua minun ihan aidosti pitäisi herätä ja olla virkeä uppoutumaan kirja- ja viinimessujen maailmaan. Tai sitten voisin vain yrittää vaikuttaa virkeältä ollakseni hyvää seuraa ja leikkiä uppoutuvani saadakseni kulturellin imagon.

Hengitä syvään

Musiikin voima, herrajumala. Koin tänään jotain käsittämätöntä, mitä en ole tässä mittakaavassa kokenut ikinä. Useat kappaleet ovat saaneet minut elämäni aikana itkemään, mutta usein todellisena syynä on ollut senhetkinen elämäntilanne, johon laulu selkeästi liittyy tai josta se kertoo. Mutta tänään...

Tänään oli siis kauan odotettu Musen keikka. Ensimmäisen parin kappaleen aikana hehkuin onnea, ihoni meni kananlihalle ja koin olevani musiikkihurmion ytimessä. Elin rytmissä ja välkkyvissä valoissa, enkä malttanut istua hiljaa paikallani. Sitten jokin alkoi kiristää sisällä. Ensin taistelin liikuttumista vastaan ja olin ihmeissäni, kuinka vahvasti musiikki minuun vaikutti. Mutta lopulta minä itkin. Kuivasin kyyneleitäni villatakkiini nenäliinojen puutteessa ja käteni tärisivät hallitsemattomasti. Harkitsin poislähtöä, sillä minulla oli vain niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Se tuntui joltain kohtaukselta, joka kiersi rinnassa jotain tiukempaan. Loppukeikan yritin koota itseäni; katselin valoja katossa ja taputin rutiininomaisesti rytmiä selvitäkseni tilanteen yli. En muista juurikaan, mitä kappaleita soitettiin. En osaa arvioida keikan onnistumista tai verrata sitä aikaisempaan kokemukseeni vuonna 2007. Muistan tärinän ja pelon siitä, etten kestä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Olen ylitunteellinen nainen, joka itkee aina? Onnellisuuden kuoren alla elämäni on puutteellista, pahoinvoivaa ja onnetonta? Minulla on käsittelemättömiä ongelmia itseni kanssa, jotka sattuivat purkaantumaan tänään? Olen kuunnellut näitä kappaleita huonoina hetkinäni ja livemusiikki sai minut elämään niitä tunteita uudelleen? En tiedä. Ehkä osin kaikkea. Ehkä ei mitään näistä. Keikan kuluessa vain ymmärsin, ettei syynä ollut oikeastaan edes juuri Muse, tietty biisi tai tietty muisto. Ehkä minun oli vain aika päästää jotain ulos.

Oh freedom is mine/And I know how I feel

Olen tällä viikolla oppinut jo monia hyvin tärkeitä asioita ja viikkoa on vielä paljon jäljellä. Maanantaina opin, ettei kannata antaa hajuvesinäytteen rikkoutua kylpyhuoneen lattialle. Ja jos näin sattuisi käymään, ei kannata kantaa sirpaleita keittiön roskakoriin (vinkin merkitys korostuu yksiössä). Tai jos näinkin valitettavasti sattuisi käymään, kannattaa huolehtia, että tuoksu on sellainen, josta nauttii asuntonsa jokaisessa neliössä kaksi päivää. En välttämättä suosittele Ralph Laurenia tähän tarkoitukseen.

Käytettäessä noudatettava äärimmäistä tarkkaavaisuutta. (kuva täältä)

Tiistaina opin, ettei päivä valkene yhtään sen enempää, herää sitten kahdeksalta tai kymmeneltä. Päivä ei nimittäin valkene. Oikeastaan koko herääminen muuttuu tämän johdosta turhaksi. Toisaalta jos ikkunan raosta aamulla puhaltava tuulenvire kaataa valokuvakehyksen mukavalla kolinalla, saattaa herääminen silti olla välttämätöntä.

Aurinkoinen Helsinki (ja pari liikennemerkkiä).

Keskiviikkona opin, että spontaanit hetket ovat mielettömän ilahduttavia ja nautinnollisia, kun taas suunnitelluissa usein parasta on odotus. Itse hetki menee usein nopeasti ohi eikä vastaakaan aivan haavekuvia. Mutta mitä olisi elämä ilman hetkiä, joita odottaa! Koska arkeni tuntuu nyt tarjoavan vähemmän spontaaneja onnen hetkiä, käytän paljon aikaa (ja rahaa) niiden suunnitteluun. Tai oikeastaan valehtelen nyt. Tarvitsin pienen tekosyyn unohtaakseni tämäniltaisen Musen keikan lipun hinnan. Arkeni tarjoaa paljonkin spontaaneja onnen hetkiä, mutta koska minulla on paljon aikaa käytössäni, ehdin hyvin myös suunnittelemaan niitä!

3 viikkoa ja Englannissa Peppiä tervehtimässä!

Tänään torstaina opin, että... no... onneksi viikkoa on vielä jäljellä.

Tärkeän opetuksen kuulin myös ystävältäni: 11 jaksoa Hillsiä, taukoamaton mesekeskustelu, höyryhengitys, villahousut ja tyynyasetelmat sängyssä johtavat hyvään uneen ja flunssaolon paranemiseen. Suosittelen.

Töölössä on tunnelmaa

Elämässä paljon on asenteesta kiinni. Olin eilen niin väsynyt, että jouduin taipumaan nukkumaan jo yhdeksältä, mikä on hyvin epätavallista kaltaiselleni yöihmiselle. Tavallisempaa on, että valvon päivän vaihtuessa toiseksi ja joudun lopulta väkisin yrittämään nukkumista kaiken väsymyksen jäätyä edellisen päivän puolelle. Eikä kehoni nytkään voinut jäädä ilosta tästä paitsi, joten heräsin muutamaa minuuttia vailla keskiyön ollakseni todistamassa viikonpäivien maagista muuttumista. Ja miten tämä liittyy asenteeseen? Olisin voinut olla raivoissani siitä, että syvä uneni katkeutui ja uudelleennukahtaminen tulisi kokemukseni mukaan tapahtumaan noin aamuneljältä. Olisin voinut puhista turhautumistani, kun suunnitelmani aikaisesta aamuheräämisestä ja pyöräilystä kuntosalilla saippuaoopperoiden aikaan alkoi tuntua yhtä houkuttelevalta kuin haravointi loskasateessa. Mutta päätin toisin. Raivosta ja turhautumisesta kärsisin vain minä itse. Päätin olla onnellinen sitä, että minulle tarjotaan kahdeksan sydämellistä Frendien jaksoa lempiaikaani yöllä ja että työttömän ensimmäisen tapaamisen ollessa vasta kahdeltatoista päivällä voisin pyöriä läpi tunteita ja tuoksuja aamulla ihan omassa sängyssäni. Edes se, että heräsin painajaiseen viideltä ja pelosta kankeana tuijotin julmasti hymyilevää miehestä peilissäni (erittäin todellinen!), ei saanut minua järkähtämään. Kylläpä minua oli lykästänyt. Olin saanut Kokea Elämyksiä, kun muut vain nukkuivat!

Elämysten lisäksi nautin vahvoista tunnelmista. Yksi parhaista liittyy tunteeseen siitä, että tulevaisuus on vahvasti läsnä ja valmiina näyttämään minulle paikkani ja tehtäväni täällä. Ja yllättävää kyllä, tämän tunnelman saavuttaminen ei vaadi valmistumista tai unelmien työpaikkaa. Sen voi saada aikaan syystuuli meren rannalla, töihin kiirehtivät ihmiset kaupungin herätessä arkiaamuun tai vaikka yölliset keskustelut, joissa haaveillaan suurista. Ja koska rakastan vahvoja tunnelmia, pyrin luomaan niitä tietoisesti. Loistava keino tähän on musiikki.

Niinpä olin viime perjantaina uppoamassa musiikin luomaan tunnelmaan jäähallilla. Valonheittimet ja mystinen soundi loivat psykedeliaa ja veivät minut pois lokakuisesta Helsingistä. Olin pakahtua musiikin voimasta, todellinen Massive Attack! Hypnoottisuudessaan se pullisteli myös asennetta, muutenkin kuin lavan taustalla pyörineissä "Hallitus tulee tarkkailemaan puheluitasi ja viestejäsi" -teksteissä. Kovin alkuperäisen Shara Nelsonin kaltaisesti Deborah Miller opetti:

Midnight ronkers
City slickers
Gunmen and maniacs
All will feature on the freakshow
And I can't do nothing 'bout that, no
But if you hurt what's mine
I'll sure as hell retaliate

Massive Attack - Safe From Harm

Sungjae | MySpace-videot

Sanat kuvaavat 90-luvun alun Britanniaa, mutta kappaleen epätoivo ja toisaalta päättäväinen taistelunhalu sopivat minusta tähänkin aikakauteen. Vaikka emmehän me epätoivoisia ole. :)

Ja hei, jos haluatte tunnelmalliseen paikkaan, niin suosittelen lähikirjakauppaani Arkadia Bookshopia. Taustalla soi ranskankielinen radio, omistajan kanssa keskustellaan englanniksi ja suomenkielinen kirjallisuus on ehdottomassa vähemmistössä. Sitä paitsi, missä muualla on pokkarit järjestetty väreittäin?

Stop chasing shadows/Just enjoy the ride

Haaveilin uuden blogin kirjoittamisesta pitkään. Jokin palo kirjoittamiseen on poltellut jo kauan, mutta toisaalta olen pelännyt sitä kuin suurta vihollista. Välttänyt kirjoittamasta ajatusta ylös, jotta sen suuruus ei katoaisi. Mielikuva siitä, että osaa ilmaista itseään jotenkin ja on oivaltanut elämästä jotain, on niin hauras, etten uskaltanut altistaa sitä todelliselle testille. Mutta tämähän taistelee kaikkia periaatteitani vastaan! Kuinka elämässä on uskallettava, jotta voi saada. Kuinka pitää heittäytyä, vaikkei tunne pohjaa. Kuinka todellista epäonnistumista ei ole, vain huonoja tilanteita ja välttämättömiä oppimiskokemuksia. Joten minähän kirjoitan.

Sillä kirjoittamalla minä ajattelen. Hahmotan epämääräisen elämäni ja hallitsen kaaosta. Kaikille niille tunteille ja melkein kiinni saaduille totuuksille joutuu piirtämään muodon. Ja kun ne saa edes tyydyttävästi kuvattua, voi huokaista ja kuvitella päässeensä eteenpäin elämässä ja kasvaneensa ihmisenä. Tämän totuudenmukaisuudella ei ole edes väliä; olo on kevyempi ja – surullista melkein – viisaampi. Oman elämän sekava pohdinta lisää viisautta. Ihmismieli on kummallinen.

Ja miksen sitten kirjoittaisi vain päiväkirjaa, niin kuin kaikki kiltit tytöt, lukitsisi sitä pienellä kultaisella avaimella ja sulkisi lipaston laatikkoon seuraavaa avautumiskertaa odottamaan? Koska tiedän, että silloin tämä jää. Tiedän, että äitini tulee lukemaan tätä, ja se on jo suuri painostus pitämään ajatusprosessi yllä. Haluanhan minä kokea olevani viisastunut! Kiitos äiti.

Valmistuin lähes kuukausi sitten korkeakoulusta ja etsin edelleen töitä. Nykyinen vapaa-ajan määrä on käsittämätöntä verrattuna opiskelun ja työn täyttämiin vuosiin, jolloin käytin metromatkankin tehokkaasti kalenteri kädessä tulevien päivien suunnitteluun. Nyt minulla on aikaa ajatella. Lukuun ottamatta väistämättä toistuvia epätoivon hetkiä, jolloin yksinäisyys valtaa, työhakemuksien kieltävät vastaukset lannistavat tai elämä tuntuu valuvan käsistä aivan turhaan jotain suurta odottaessa, olen tyyni. Tämä hämmästyttää minua. Kun joutuu viettämään aikaa yksin ja joka aamu herätessään keksimään tekemistä päivälle, joutuu kohtaamaan itsensä. Tapaamisesta toiseen ja töistä harrastuksiin juokseminen on kuluttavaa, mutta kaikessa ajattelemattomuudessaan helppoa. Minä vain noudatan ohjeita ja sääntöjä. Mutta ei, nyt joudun oppimaan elämään itseni kanssa, ymmärtämään todellisia toiveitani ja unelmiani ja tuomaan työttömään elämääni niitä elementtejä, joista oikeasti nautin. Ympäristön paine kehottaa menestyksennälkään ja suorittamiseen, mihin verrattuna minun elämänvaiheeni vaikuttaa epäonnistumiselta. Toki se siltä välillä tuntuukin, mutta yritän ajatella rakentavasti. Tämä kasvattaa. (Joohan?)

Eilen kävin lenkillä. Nautin syksyn raikkaista tuulista suunnattomasti ja odotan sitä päivää, kun pystyn taas juoksemaan Seurasaareen. Matkalla pysähdyn usein katselemaan merta. Meilahden sairaala-alueen takana oleville kalliolle saapui myös nuori tyttö kainalosauvan kanssa. Hän itki. Tilanne oli jotenkin niin lohduton, kun meri oli harmaa ja syksyn raivostuttama ja itsekin kiipesin polvitukeni kanssa kallioita ylös yrittäen astua niin ettei vihlaisisi. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin tunnelma valtaa, ja minuakin itketti. Maailma tuntui vahvalta, elämä suurelta ja päätin, etten saa pelätä. Edes tätä kirjoittamista.

With the moonlight to guide you
Feel the joy of being alive
The day that you stop running
Is the day that you arrive