Teetkö outoja asioita?

Unohdutko toisinaan haaveisiin ja omiin kuvitelmiisi? Joskus.

Kaupunki näyttää auringonpaisteessa kauniilta ja huokaisten antaudun ajatusteni vietäväksi. Kirpeästä ilmasta kahvilaan saapuvat punaposkiset perheet, kirkonkellojen vaimea sointi taustalla, tietokoneen takia painava laukku, Topeliuksenkatu ja tiilitalon suloiset pikkuparvekkeet. Kaikki nyökkäävät minulle kuin vanhalle tutulle. Muistoja vuosien takaa tai nostalgisia välähdyksiä jostain, mitä en enää muista. Vahva ymmärrys siitä, kuinka tämä hetki on yhteydessä kaikkeen aikaisemmin elettyyn, kuinka kaikki koettu antaa merkityksiä nykyisyyden pienille ilmiöille, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Tänään on kovin runollinen päivä. Kenties tämä on vain arkisten velvollisuuksien välttelyä tai vaikuttamaan jäänyt tunnejälki eilisestä romaanista. Luin Riikka Pulkkisen Rajan yhtä soittoa suuren kiihtymyksen vallassa, viimeisten sivujen kohdalla käperryin itkemään suunnatonta lohduttomuutta ja kirjan suljettuani säntäilin kolmelta aamuyöllä asunnossani etsien jotakin konkreettista tarttumapintaa tähän elämään, joka antaisi luvan taas olla tyytyväinen ja unohtaa tulevaisuuden kivuliaat luopumiset. Niin, tänään haluaisin olla runoilija. Vastapäisen talon varjoissa ja ohikulkijoiden ilmeissä viipyilevä katseeni kirjoittaa mieleeni irtonaisia säkeitä jotka pian unohtuvat, sillä minun pitäisi olla kirjoittamassa jotakin aivan muuta.

Pelkäätkö joskus tulevasi hulluksi? Toisinaan.

Tässä eräänä yönä palohälyttimeni tippui. Jos olisin nukkunut kevyemmin, olisin ehkä kuullut tarrakiinnityksen irtoavan kulma kerrallaan katosta. Hälytin tippui, osui sohvan reunaan ja pongahti toiselle puolen huonetta. Siihen minä heräsin. Hälyttimen pongahtaessa minäkin pongahdin, pongahdin nopeammin ylös kuin yksikään aamu. Olin aivan varma, että asunnossani oli joku. Vaikka pian paikansin hälyttimen sänkyni vierestä, tuijotin huoneeni hämäriä kulmia. Eihän palohälytin syyttä päätä pudottautua. Palohälyttimen tehtävänä on varoittaa. Sen oli oltava merkki. Hengittelin syvään ja rauhoittelin säikähtänyttä sydäntäni. Katsoin eteisen liikkumattomaan pimeyteen yrittäen paikantaa ihmisen varjon ja kuuntelin hiljaisuutta. Juuri ennen nukahtamista uskalsin kurkottaa varpaani peiton alta ilman että pelkäsin jonkun tarttuvan niihin kiinni.

Näetkö asioita, joita muut eivät näe? ...Kenties?

Eräänä iltana viittaostoksen jälkeen odotin Rautatieaseman edessä ratikkaa. Ilma oli sateinen, kadut kiiltäviä ja näkökenttää peitti sen kaltainen sumu kuin romanttisimmissa New York -kuvissa. Vieressäni seisoi mies puku päällä, toisessa kädessään salkku ja toisessa sateenvarjo. Mietin juuri kaupungin kauneutta pimeän illan tihkusateessa, kun huomasin miehen tanssivan. Lähes huomaamattomasti, niin että sen näki vain jos keskittyi katsomaan häntä. Kaikki tuntuivat kuitenkin olevan omissa ajatuksissaan, eikä kukaan kääntänyt päätään hänen suuntaansa. Mutta polvet koukistuvat aavistuksen, sateenvarjo heilui rytmissä ja varovaisesti, varovaisesti hän pyörähti ympäri. Huomasin hänen korvissaan nappikuulokkeet, mutta en ole varma huomasiko hän kasvoilleni leviävää riemastunutta hymyä hänen tanssinsa ansiosta.

Oletko itsevarma eri tilanteissa? En niin usein kuin toivoisin.

Nyt istun Cafe Lasipalatsissa kadulle katsellen, seinän korkuista ikkunaa vasten olevan kapean pöydän ääressä kahvikuppini kanssa, kuin näyteikkunassa. Näyteikkunassa todellakin, totean huomatessani lyhyen hameeni nousseen ylös baarituolille istuessani ja päätän vaihtaa paikkaa.

***

Kysymykset perustuvat muistinvaraisesti työpaikan tunneälytestiin, joka paljasti minut mielenvikaiseksi kummajaiseksi, joka miettii itseään paljon mutta jonka itsearvostus on miinuksella.

Junamietteitä 2

Kävin eilen ystäväni kanssa Tampereen Työnväen Teatterissa katsomassa Elokuun, amerikkalaisen Pulitzer-palkitun perhedraaman. Näytelmään oli kerätty kaikki länsimaisen elämän vitsaukset: läheisen itsemurha, alkoholismi, lääkeriippuvuus, syöpä, pettäminen, avioero, raiskausyritys, insesti, sekä vaikeat ja kierot perhesuhteet. Leppoisaa lauantai-illan viihdettä siis! Näytelmässä perheen runoilijaisä katoaa ja löytyy hukuttautuneena, äiti sairastaa suusyöpää ja popsii pillereitä ihan harrastuksena ja kolme aikuista tytärtä kamppailevat omissa elämissään kuka minkäkin ihmissuhdeongelman kanssa. Onneksi synkkyys meni välillä jopa niin yli, että nauratti - tosin kaikki yleisössä eivät tätä tainneet tajuta. Eräässä kohtauksessa perheen kolme tytärtä huokailivat pitkien avioliittojen salaisuutta ja ottivat esimerkiksi omien vanhempiensa vuosikymmenten avioliiton, kunnes remahtivat yleisön kanssa nauruun todetessaan isänsä tosiaan tehneen itsemurhan. Loistoesimerkki onnellisesta avioliitosta, indeed, mutta eturivin eläkeläisnainen totesi ääneen: ”Mitä hauskaa tuossa nyt oli.”

Ihmissuhdeongelmien ja sairauksien ohella näytelmässä käsiteltiin myös kuilua kahden sukupolven välillä. Perheen äitiä Violetia tutuilla mustan komiikan keinoillaan raastavasti näytellyt Tuire Salenius laukoi tyttärilleen totuuksia siitä, kuinka hänen sukupolvensa oli taistellut elintasonsa eteen eivätkä tyttäret olleet koskaan kohdanneet oikeita ongelmia. Että tyttäret eivät arvostaneet heidän puolestaan tehtyä työtä, olivat tyytyneet vääränlaiseen uraan eivätkä olleet menneet ylöspäin samoin kuin vanhempansa. Perinteistä syyllistämistä, marttyyriutta, itsensä korostamista. Mutta sai taas miettimään, voiko toisen ongelmia ulkopuolinen mitenkään arvioida, vaikeuksia mitata ja tuskaa punnita. Olisin niin helposti sitä mieltä ettei, että jokainen tuntee tavallaan ja voi tuntea pienetkin asiat vaikka kuinka suurina ja vaikuttavina. Että vaikka me nykyajan kasvatit emme tiedä mitä on sota tai todellinen puute, niin me tiedämme mitä ovat yhteiskunnan kuormittavat paineet ja taakan alla painuva mieli. Olisinko siinä oikeassa vai ostamassa itselleni vain hyvää omaatuntoa, niin sitä en sitten tiedäkään.

Toinen itseäni mietityttänyt asia näytelmässä oli perheenjäsenten keskinäinen puhumattomuus ja sisarten etäisyys. Vakavista sairauksista ei toisille ollut kerrottu, uhkaavasta avioerosta vaiettiin, menneisyyden onnettomasta elämästä vain vihjailtiin. Miksi omia asioita ja ongelmia ei jaeta? Millaista puhumista ja jakamista läheisiltään voi odottaa? Itse pyrin kertomaan mahdollisimman paljon ja odotan sitä kyllä takaisinkin. Minusta keskustelut henkilökohtaisista asioista ovat osoitus siitä, että toinen on tärkeä ja läsnä elämässä. Ja päinvastoin: jos tärkeitä asioita on jätetty kertomatta, se tuntuu tietoiselta valinnalta pitää minut ulkopuolisena. Tämä koskee perheen lisäksi ystäviäkin ja tuntuu loukkaavalta, vaikka olisikin alunperin vain ajattelemattomuutta. Vaadinko minä liikaa?

Mutta eihän viikonloppu pelkkää synkistelyä ollut, kaukana siitä! Aurinkoinen Tampere näytti kauniilta, loistava kolmen ruokalajin ateria vei lievän ähkyn partaalle, pöytäseurueen äänenvoimakkuus kohosi kun kilvan puolustimme homojen oikeuksia, kengästäni irtosi korkolappu ja sain äidin kivat nilkkurit lainaksi, näimme hämmentävän Thriller-tanssiesityksen Keskustorilla lauantaiyönä kello kaksi, taksikuski avautui ihmisten sähläämisestä ja ortodoksisen kirkon kauneudesta ja sunnuntaiaamuna vessan ovessa odotti lappu: ”Sauna on päällä.”

Junamietteitä 1

Menin eilen nukkumaan seitsemältä illalla. Väsymys oli kiristänyt päätä koko päivän ja tiesin, etten pysyisi hereillä edes lasten nukkumaanmenoaikojen yli. (Sellaisten kuvitteellisten, lähipiirissäni ei lapsia ole (vielä)). Varttia vaille kahdeksan heräsin, kun oli pakko nousta vessaan. Aamulla.

Elämänhallinnassani on varmasti jotain pielessä kun tämä oli kolmas viikko, jolloin minun täytyy nukkua yli kellon ympäri kerätäkseni voimani jälleen. Minkä minä sille voin, että olen onnellisimmillani iltamyöhällä enkä malta mennä nukkumaan. Ja sitä paitsi näen toisinaan hyvin kummallisia unia ja viime yön kaltaiset pitkät yöunet tuntuvat olevan oivallinen maaperä niiden synnylle. Osa tietääkin väkivaltaisen lusikkauneni, jossa yritin selvitä Matrixin vihollisten tavoin sikiävien miesten käsistä – ainoana aseenani lusikka, jota survoin sitkeään lihaan. Tai yöllisen kohtaamiseni silpojamiehen kanssa, jonka kyseenalaisen harrastuksen yritin rakkaudellani muuttaa. Viime yönä sen sijaan näin positiivisemman unen. Veljeni oli raskaana. Kyllä, se tuntui yhtä luonnolliselta kuin kirjoitettuna näyttää. Hänen vaimonsa oli jonkin aikaa poissa, joten he olivat sopineet, että veljeni voisi hoitaa synnyttämisen. Miten tasa-arvoinen suhde! Vatsakumpu oli suuri ja täydellisen muotoinen, mutta synnytys oli niin lähellä, että se hieman vaikeutti jo olemista ja veljeni lepäilikin paljon. Koko aamun harmittelin, etten ehtinyt nähdä vauvaa, ennen kuin uni eteni seuraavaan lukuun.

Arkiaamut eivät suju yhtä hymyilyttävissä mietteissä. Saan itseni hereille sillä, että unohdan aikataulut ja suorittamisen hetkeksi ja keskityn kunkin päivän mielentilaan parhaiten sopivan musiikin löytämiseen. Jos onnistun, aamusta tulee onnistunut ja tyytyväinen, ja kasvoille räkivä räntäsadekin vain kuuluu musiikin luomaan kokonaiskuvaan. Bussissa vietän aina minuutin meditaatiohetken ja kuulostelen itseäni: Miten voin tänään? Millä mielellä menen töihin? Liian monena aamuna olen haikaillut olemattoman syysloman perään, mutta onneksi olen useimmiten ollut odottavaisen tyytyväinen.

Viime aikoina olen ajatellut paljon. Osa ajatuksista on niin tunnepitoisia tai henkilökohtaisia, joko minulle tai jollekin läheiselleni, etten osaa niistä oikein kirjoittaa. Monta viikkoa olen esimerkiksi tuntenut selittämätöntä luopumisen pelkoa, rintaa painavaa huolta siitä, että hetki on lyhyt ja läheiseni minulla vain sen hetken lainassa. Taistelen itsekkäiden halujen ja todellisen, avoimen läsnäolon välillä. Eikä tähän ollut edes mitään konkreettista syytä – ainakaan aluksi. Äidiltä tullut viesti mummon huonosta kunnosta sai minut hätääntyneeksi ja tuntemaan itseni huonoksi. Niin paljon minä pelkään pohjoisen matkojen kaivertamaa tyhjyyttä sisälle, elämänvoimien vähenemisen todistamista, paluumatkan surullisuutta ja oman elämäni pinnallisuuden näkemistä, etten ole lähellä vanhaa ihmistä. En osaa olla, en pääse. En kestä toisen kyyneliä, kun ne jäävät minulle etäisiksi enkä pääse toisen sisintä tarpeeksi lähelle. Miten tästä heikkoudestaan sitten keskustelisi.

Mutta tänään päivä on aurinkoinen ja olen matkalla Tampereelle. Ystäviä, teatteria, illallista ja virkistäviä ajatuksia. Intercity vaihtui ilokseni pikajunaan ja tietokoneen akku loppuu muutaman minuutin kuluttua. Jatketaan huomenna paluumatkalla.

Suomalainen sunnuntai

Miten väsynyt viikonloppu. Ylitöitä joka ikinen arkipäivä, eikä niitä hyväksi havaittuja 13 tunnin yöunia perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kirjan lukeminen niin lauantaina kuin sunnuntaina johti pitkiin, vaarallisen syviin päiväuniin, joista ylösnousemiseen ei pelkkä tahdonvoima riittänyt. Sen avulla tosin näki hyvin realistisia unia hereillä olosta, tekstiviestien lähettämisestä, valmistautumisesta ulos lähtemiseen, kunnes yllätti itsensä edelleen makaamasta silmät kiinni.

Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä. Suomalaisuuden rakkaita ja vähemmän rakkaita piirteitä on analysoitu ystäväpiirissäni tarkasti, mutta yksi niistä rakkaimmista kohtasi minut tänään ratikkapysäkillä. Kävelin Hesperian puiston läpi suuntanani WSOY:n runotapahtuma - hieman aikataulusta myöhässä, tietenkin. Alunperin tarkoituksenani oli kävellä, mutta kiivaasti etenevä kello suositteli julkista liikennettä. Ja onneksi suositteli, sillä pysäkilläni kanssani odottivat herra ja rouva Ahtisaari.

Missä muualla maan tunnetuin ja arvostetuin henkilö voi odottaa vaimonsa kanssa aivan rauhassa ratikkaa ilman yhtään turvamiestä – tai edes tarvetta niille? Missä muualla entinen presidentti ja Nobel-palkittu mies valitsisi kulkuvälineekseen ruuhkaisen ratikan taksin tai oman auton sijaan? Oi, Suomi. Eeva kiinnitti huomioni ensiksi. Tyylikkäästi ikääntynyt nainen kamelinvärisessä viittamaisessa takissaan huokui eleganssia vain kumartuessaan katsomaan pysäkin aikataulua. Martti sen sijaan oli kuin kuka tahansa 70-vuotias suomalainen mies, niin värittömän tavallinen että pysäkille tulleet ulkomaalaiset kiilasivat tyynesti hänen eteensä. Hetken kestäneen odotuksemme jälkeen saapunut ratikka oli aivan täysi, eikä kukaan huomannut entisen tasavallan presidentin läsnäoloa. Hän ei tehnyt pienintäkään numeroa itsestään, maksoi matkansa matkakortilla kuin muutkin ja kiitti vieressä ollutta naista kortin käytön opastuksesta. Seisoi vaimonsa kanssa edessäni pitäen samasta tangosta kiinni, sillä kukaan ei noussut antamaan heille istumapaikkaa. En tiedä, onko tämä tasa-arvoa vai piittaamattomuutta, mutta tuo hetki, jonka ikääntyneen pariskunnan kanssa jaoin, tuntui niin hellyttävältä ja herttaiselta, että sen hetken olin hyvin ylpeä Suomesta.

Ahtisaaret jäivät ratikkaan, mutta minä poistuin Lasipalatsilla ja kävelin Sanomatalolle. Astuin sisään jo alkaneeseen suloisen vähäeleiseen runotapahtumaan, jossa kuitenkin sain kuulla maan kuuluisimpien runoilijoiden tuotoksia heidän itsensä lausumina. Claes Anderssonin runo lokakuusta sai minut ostamaan hänen uusimman runokirjansakin:

Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut
maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa
Raitis ilma saa sydämen iloitsemaan luuhäkissään
tunkkaisen kesän jälkeen. Kaupassa ollaan yhtä mieltä, ettei
ilma ole kummoinen mutta viimein voi olla oma itsensä
toivoton janoinen allapäin äkäinen tyly paranoidi rahaton ja ruma

Niin masentava ja todellinen, mutta Anderssonin itsensä lausumana lähes koominen ja yleisön innostuneet reaktiot herättävä.

(Luetaan näitä taas ääneen syysöinä, sisaret. Ruokaa, viiniä ja runoja. Eikä haittaa, vaikka puheenaiheiden vakavuus veisikin minut hetkeksi viereiseen huoneeseen itkemään. Olette ystäviäni, ja minä saan olla minä. Kaikessa heikkoudessani ja epävarmuudessani ja totuuksissani, jotka valheiksi tai haaveiksi vielä joskus paljastuvat. Mutta saan olla ilman yhtään neuvoa siitä, mikä olisi minulle parempi tai miten tulisi toimia. Se on harvinaista, sisaret.)

Ei lokakuu ole minulle silti Anderssonin runon kaltainen, vaikka sen karu rehellisyys puhutteleekin. Se on kiirettä ja kynttilöitä. Se on keskusteluita, joita ei haluaisi keskeyttää, ja elämää, josta ei saa tarpeekseen. Väsymystä ja täyttä vauhtia.

Päiväni, viikkoni kuluvat nopeaan. Työmatkalla iloitsen ruskasta ja mietin, onko Hietaniemen hautausmaa kauneimmillaan nyt suurten lehtipuiden loistaessa oransseina ja värittäessä haudat pudonneilla lehdillään vai talvella, lohdullisten kynttilöiden loistaessa pimeydessä. Haaveilen aurinkoisista kävelyistä niiden lehtien tuoksussa, vaikka iltaisin väsymys viekin haaveilusta voiton. Tänään kuitenkin kävelimme kauppatorin rantaan katsomaan laivoja. Silja Line. Viking Line. Kaksi suurta purjealusta. Kaikki saman kuvan sisään mahtuneena, epätodellisena yhdistelmänä. Aurinko hehkui vielä merellä itse torin ollessa jo iltaa merkitsevän varjon peittämä. Mieletön tunne siitä, että elää tapahtumien keskellä, mahdollisuuksien satamassa. Helsinki on kaunis.

Tarinoiden viikonloppu

Tämän viikonlopun olen seikkaillut tarinoissa. Kolme kertaa olen istunut elokuvateatterin viileässä hämäryydessä ja antautunut toinen toistaan intensiivisempien Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvien surumielisiin, kieroihin ja kauniisiin kuviin. Teatterista ulos astuessani olen haukkonut happea, ravistellut itseäni ja yrittänyt totuttautua takaisin todellisuuden kirkkauteen.

Kolme kertaa olen tarttunut Paul Austerin New York -trilogiaan, vaikka suunnitelmissa oli lukea jotain todellisempaa, hyödyllisempää ja asiapitoisempaa. Olen keittänyt liioitellun paljon kahvia ja lukenut yöllä keittiön pöydän ääressä yhdeksän kynttilän valaisemana. Kahvi on unohtunut mukiin, kynttilät sammuneet. Väsymyksen aiheuttama päänsärky on lopulta kantanut minut vuoteeseen ja omituisiin uniin.

Tämä viikonloppu on ollut ihmeellinen. Tarinoiden äärellä olen tuntenut kaipuuta, myötätuntoa, ahdistusta ja surua. Olen vieraillut Australian maaseudulla, talvisessa Torontossa, sateisessa Irlannissa ja New Yorkin lohduttomilla kaduilla. Olen sulkenut silmäni säikähdyksestä ja peittänyt kädelläni sivun alalaidan, ettei katseeni harhailisi ratkaisuihin ennen aikojaan. Taianomainen tunnelma sai minut yöllä lähes kyyneliin, kun pidin taukoa lukemista ja kuuntelin itselleni merkittäviä kappaleita muun maailman ollessa musta ja hiljainen. Yhtäkkiä kaikki tuntui haavoittuvaiselta, kaiken loppuminen ja samalla kauneus konkreettiselta. Tunsin itsessäni vielä tunnejäljet päivän aikana koetuista voimakkaista tarinoista: pettämisestä, luopumisesta, epäuskosta, minuuden hukkaamisesta, rakkaudesta. Olin yksin ja toisaalta kaikki merkittävä oli läsnä.

Ja mietin: onko tämä todellisuutta, että kokee ja tuntee näin. Vai onko tämä vain elokuvista ja kirjoista valmiina otettua ylitunteellista kuvitelmaa, tarinoiden jäänteitä minussa. Ymmärränkö minä elämästä nyt jotain vai toistanko opittua draaman kaarta. Onko sittenkin todellisuutta se kiireinen arki, jossa tekee paljon ja pyrkii eteenpäin, mutta ei koe näin voimakkaana elämän haikeaa haurautta.

Kummallisia kysymyksiä. Suuria ja järjettömiä. Antaa niiden olla. Eikö yleensäkin elämän ihmeellisyys ole arvoituksellisuudessa ja tietämättömyydessä, kysymysten esittämisessä eikä niinkään vastauksissa. Eivätkö parhaita ole ne elokuvat, joiden loppuratkaisu jättää hämilleen penkkiin istumaan, ja kirjat joiden selittäviä jälkisanoja ei koskaan kirjoitettu. Kuvitelman ja todellisuuden välimaastossa vietetyt maagiset hetket.

Että jos sitä etsisi uuden tarinan tälle yölle.

Mekkoni kertomaa

Tänään minulla on päälläni mekko, johon pukeuduin lähtiessäni Milanosta keskikesällä kaksi vuotta sitten. Lähtö oli dramaattinen, itkuinen, vaikea ja voimaannuttava. Mekon valitsin unettoman yön tunteina ja muut vaatteet pakkasin suuriin matkalaukkuihin kyyneleet poskilla valuen. Mustavalkoinen mekko, sinä keväänä Milanosta ostettu, saisi edustaa sitä mitä minä olin ja tulisin olemaan, menneisyden vaikeuksia ja tulevaisuuden voimaa. Olin itsenäinen, olin vapaa.

Ja aikaisen aamun valjetessa puin sen ylleni, laitoin isot mustat korvakorut korviini ja ehostin silmäni, vaikka tiesin kyynelten pian sotkevan kaiken. Halusin etsiä voimaa ulkopuolelta, näyttää vahvalta, kun sisälläni sitä voimaa ei ollut. Mekko päällä istuin parvekkeen kaiteella katselemassa kaupungin heräämistä. Yllättäen tämäkin vieras kaupunki tuntui omaltani. Nyt, kun olin sieltä lähdössä. Se oli osa maailmaa, joka oli minulle avoin. Se oli osa maailmaa, josta saisin nyt ottaa vain sen, mikä oli minulle hyvä.

"Näytät kauniilta", sanoi hän, silmät itkuisina, kunnes ei enää voinut katsoa minuun päin. Minä, siinä mekossa, eikä hän sanonut enää muuta.

Tämä mekko ei merkitse minulle mitään.

Muistin täysin sattumalta sen osallisuuden menneisyyteni vaikeaan päivään, kun lähdin miettimään syitä sen roikkumiselle kaapissani. En oikeastaan edes pidä siitä, enää. Se ei näytä minulta, eikä häneltä joka haluaisin olla. Siihen liitetyt tunteet ovat jo kauan sitten haihtuneet.

Kävimme kuukausi sitten ystäväni kanssa katsomassa Acts of Clothing -nimisen esityksen, jonka aikana esityksen tekijä, Johanna Tuukkanen, kirjaimellisesti kävi läpi rekillisen vaatteitaan ja kertoi niihin liittyvistä tunteista ja elämänvaiheista. Esitys oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan hyvin aito ja osin koskettavakin. Mikä mekko edusti surua, mihin housuihin liittyi hauskoja tarinoita. Sen jälkeen totesin ystävälleni hieman hämmästellen, etten minä voisi koskaan tehdä samankaltaista esitystä. En säilytä vaatteita. Vaatteet eivät kerro minulle tarinoita.

Tarinoita kuulen toisilta. Tietty suomalainen kappale ja minua itkettää, sillä sitä itkin ja lauloin eräänä yönä, kun odotin ja oli paha olla. Tietty sitruksinen tuoksu ja palaan Englantiin, jossa vietin kuukauden lähes kymmenen vuotta sitten. Mutta vaatteet kertovat minusta vain tällä hetkellä, muistot on kirjoitettu toisiin kirjoihin.

Tai ehkä en ole vain kohdannut sitä oikeaa.
Vaatetta.

Mukava ei enää riitä Annalle

Olen mennyt syystuulista sekaisin.

Syleilen iltojen pimeyttä; kuvittelen aamuisin huuruavan hengityksen. Ostan kaupasta valkeita kuulaita ja fiilistelen sitä kirpeää makua, joka lapsuuden syksyistä muistuttaa. Istun kiviaidalle Kaivopuiston rannassa ja huokaan meren tyynnyttävän harmauden edessä. Katselen välkkyvää kaupunkia Tornin huipulta vilttiin kääriytyneenä ja tunnen olevani matkalla: menossa lähemmäs jotakin minulle kirjoitettua tulevaisuutta, tietyntyyppistä elämää, jonka mahdollisia osa-alueita nyt harjoittelen, muokkaan ja karsin. Kenties.

Olen innostunut elämästä. Huomaan toteuttajan luonteeni verryttelevän viime vuonna kohmenneita jäseniään. Nyt

• vaadin PÄÄTÖKSIÄ päämäärättömän suunnittelun sijaan,
• haluan PÄIVÄMÄÄRIÄ epämääräisten "pitäisi kyllä joskus" -huokailujen sijaan,
• tahdon SOPIMUKSIA, joista pidetään kiinni.

Taustalla on tarve potkia itseäni, etten laiskistuisi ja lakkaisi näkemästä sitä minkä tiedän haluavani nähdä. Miltä kaupunki näyttää tänään? Mistä lehdet kirjoittavat? Mitä ystäväni miettivät kahvitauoilla ja illalla ennen nukahtamista? Minkä värisenä näyttäytyy Hesperian puiston puurivistö? Mitä ajan ilmiöitä taiteen ja kulttuurin keinoin pyritään tulkitsemaan? Olenko tulkinnoista samaa mieltä? Yritän pitää itseni alttiina todellisuuden aistimiselle, etten käpertyisi tuttuuden pehmoiseen helppouteen. Pahoittelut, sillä taidan potkia samalla teitäkin (vaikka äiti, minä tarvitsin PÄÄTÖKSEN siitä PÄIVÄMÄÄRÄSTÄ, jolloin tulette, jotta en SOPISI jotain muuta).

Tunnen itseni energiseksi. Vaihteeksi elämä tuntuu todelliselta, ainakin hetkittäin. Ja yllättävää kyllä, en entisille tavoilleni tyypillisesti koe uupuvani rajallisen ajan ja suurten mielihalujen ristiriidassa, vaan näen mahdollisuuksien vain leijuvan ympärilläni houkuttelevina elämän rikkauden todisteina. Otan niistä kiinni vain sen minkä haluan, toisen ehkä huomenna.

Niinpä otin esimerkiksi asiakseni varata lippuja Rakkautta ja Anarkiaa -leffoihin, jottei festivaali menisi Espoo Cinén tavoin ohi ikuisesti suunnitellessa. Yhtenä iltana menemme (kriittisten) Italian ystävien kanssa katsomaan Silvio Soldinin Kun silmäni mä auki saan:

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan Annan elämässä. Hyviä ystäviä, mukava työpaikka pienessä firmassa, vakaa suhde sympaattisen Alession kanssa. Sitten Domenico rysähtää kuvioihin, lautasellinen äyriäisiä isossa kourassaan. Mukava ei enää riitä Annalle. Ensimmäistä kertaa elämässään Anna keskittyy vain ja ainoastaan rakkauteen.

Kuinka Annan käy?!

***

Kiitos Saara toiveestasi. Ihana kuulla, että joku oikein odottaa! Viime viikot ovat vain menneet niin, että saavun kotiin illalla väsyneenä ja mielen pohdinnat ovat silloin hyvin käytännöllisiä (Jaksaako tiskata? Ei jaksa.).

Tein testin siitä, millainen olen kirjoittajana:

Sinulla on suhteellisen realistinen suhtautuminen kirjoittamiseen. Ilmaiset olevasi tuotteliaisuudeltasi keskitasoa. Pitääkö tämä paikkansa, vai oletko todellisuudessa melko tuottelias? Voisit miettiä, odotteletko "inspiraatiota" turhan kauan? Alatko kirjoittaa vasta, kun on pakko? Kirjoittamalla paljon ja säännöllisesti voit kehittyä parhaimmin.

Tiedän, odotan "inspiraatiota". Haluaisin, että minulla olisi valmis aihe tai parhaimmillaan tekstin sanoma mietittynä ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Päivittäiset tunnekuohujenkaan saattelemat ajatukset eivät tunnu sopivilta irrallisuutensa vuoksi. Ristiriitaista, sillä kokemuksesta tiedän kirjoittamisen olevan se prosessi, jossa sanomat ja mielipiteet usein syntyvät. Siispä PÄÄTÄN kirjoittaa (ja toivon kehittyväni parhaimmin).