Tarinoiden viikonloppu

Tämän viikonlopun olen seikkaillut tarinoissa. Kolme kertaa olen istunut elokuvateatterin viileässä hämäryydessä ja antautunut toinen toistaan intensiivisempien Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvien surumielisiin, kieroihin ja kauniisiin kuviin. Teatterista ulos astuessani olen haukkonut happea, ravistellut itseäni ja yrittänyt totuttautua takaisin todellisuuden kirkkauteen.

Kolme kertaa olen tarttunut Paul Austerin New York -trilogiaan, vaikka suunnitelmissa oli lukea jotain todellisempaa, hyödyllisempää ja asiapitoisempaa. Olen keittänyt liioitellun paljon kahvia ja lukenut yöllä keittiön pöydän ääressä yhdeksän kynttilän valaisemana. Kahvi on unohtunut mukiin, kynttilät sammuneet. Väsymyksen aiheuttama päänsärky on lopulta kantanut minut vuoteeseen ja omituisiin uniin.

Tämä viikonloppu on ollut ihmeellinen. Tarinoiden äärellä olen tuntenut kaipuuta, myötätuntoa, ahdistusta ja surua. Olen vieraillut Australian maaseudulla, talvisessa Torontossa, sateisessa Irlannissa ja New Yorkin lohduttomilla kaduilla. Olen sulkenut silmäni säikähdyksestä ja peittänyt kädelläni sivun alalaidan, ettei katseeni harhailisi ratkaisuihin ennen aikojaan. Taianomainen tunnelma sai minut yöllä lähes kyyneliin, kun pidin taukoa lukemista ja kuuntelin itselleni merkittäviä kappaleita muun maailman ollessa musta ja hiljainen. Yhtäkkiä kaikki tuntui haavoittuvaiselta, kaiken loppuminen ja samalla kauneus konkreettiselta. Tunsin itsessäni vielä tunnejäljet päivän aikana koetuista voimakkaista tarinoista: pettämisestä, luopumisesta, epäuskosta, minuuden hukkaamisesta, rakkaudesta. Olin yksin ja toisaalta kaikki merkittävä oli läsnä.

Ja mietin: onko tämä todellisuutta, että kokee ja tuntee näin. Vai onko tämä vain elokuvista ja kirjoista valmiina otettua ylitunteellista kuvitelmaa, tarinoiden jäänteitä minussa. Ymmärränkö minä elämästä nyt jotain vai toistanko opittua draaman kaarta. Onko sittenkin todellisuutta se kiireinen arki, jossa tekee paljon ja pyrkii eteenpäin, mutta ei koe näin voimakkaana elämän haikeaa haurautta.

Kummallisia kysymyksiä. Suuria ja järjettömiä. Antaa niiden olla. Eikö yleensäkin elämän ihmeellisyys ole arvoituksellisuudessa ja tietämättömyydessä, kysymysten esittämisessä eikä niinkään vastauksissa. Eivätkö parhaita ole ne elokuvat, joiden loppuratkaisu jättää hämilleen penkkiin istumaan, ja kirjat joiden selittäviä jälkisanoja ei koskaan kirjoitettu. Kuvitelman ja todellisuuden välimaastossa vietetyt maagiset hetket.

Että jos sitä etsisi uuden tarinan tälle yölle.