Starring: Me!

Blogin kirjoittamiseen liittyy jokin myötähäpeä. Että minä täällä kirjoittelen suuria ajatuksiani ja keskityn vain itseeni ja kuvittelen, että jotain tämä itsekäs lähestymistapa jaksaa vielä kiinnostaa jotakuta. Elämästäni avautuminen Facebookissa ei riitä; minun täytyy päästä päähenkilöksi tositeeveetä tyylikkäämpään formaattiin. Muotilehdistä matkittu poseeraus itse otettuun profiilikuvaan, kirjailijoiden ja muusikoiden kuolemattomia ajatuksia nätisti sivuun siteerattuna ja jo minä olen täysillä elävä viisauksia uloshengittävä filosofi, joka jättää juuri sen verran itsestään kertomatta, että syntyy mielikuva mystisestä ja taiteellisesta oman polkunsa kulkijasta. Olen jotain hienoa ja ainutlaatuista. Rohkenen kertoa itsestäni, päästää sinut elämääni, sillä kyllähän näin täyteläisestä elämästä riittää jakamista.

Hahaa, my ass, toteaa heräämistä vihaava, pakkaseen kyllästynyt ja kotisohvalla viihtyvä perusarki-ihminen. Blogin kirjoittaminen on vain niin suosittua ja päivän asuja nettiin päivittäviä teinityttöjä yhä kasvava joukko, että olen ajautunut pohdintaan kirjoittamiseni todellisista motiiveista. Yksi herättäjä tähän pohdintaan oli Pekka Pekkalan lähes kaksi viikkoa sitten Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Ehkä Facebookissa ei kannata kertoa ihan kaikkea.

Pekkala kirjoittaa: Mitä enemmän julkisuuteen pääsee itserakkaita "turhia julkkiksia", sitä useampi tavallinen ihminen alkaa pitää tällaista käytöstä normaalina. Miksi minä en jakaisi elämääni verkossa, kun minua paljon hullummat julkkikset tekevät sitä televisiossa tai Twitterissä?

Onko avoimuuden kaipuuni vain narsismin julistusta? Haluanko luoda itselleni illuusiota siitä, että elämäni ja ajatukseni ovat jotenkin merkittäviä? Olenko niin epävarma, että kaipaan julkista palautetta ja mietintöjäni kuuntelevia ihmisiä? Tulen tänne julistamaan, että minä olen kyllä muuttunut ja kokenut elämässäni monenlaista, niin, kasvanut ihmisenä, hienoa eikö. Minä pystyn katsomaan itseäni peiliin, puhumaan suuni puhtaaksi, antautumaan elämysten edessä ja olemaan parempi ihminen vain päättämällä. Täytyyhän minun tulla kertomaan, kuinka hienoa on olla minä. Ja koska tämä yksilöllisyyden korostaminen ja tirkistelyluukkujen avaaminen alkaa olla jo niin normaalia, yksityisyyttään vartioivat ihmiset herättävät ennakkoluuloa ja halveksuntaa. Miten niin et ole Facebookissa (Italiassa mies ei liity voidakseen pyörittää useampaa naista samaan aikaan, kirj.huom.), miten niin et halua meille tuntemattomille näyttää rehellisesti kasvojasi.

Ristiriitaista. Olen itse nauttinut hyvien blogien seuraamisesta. Se on kuin lukisi laadukkaita henkilöhaastatteluja tai kolumneja, jotka tavoittavat aidon ihmisen tai onnistuvat toimivilla oivalluksillaan joko viihdyttämään tai mietityttämään. Ja toisaalta koen leffojen ja tv-sarjojen luomien mielikuvien ohella virkistäväksi nähdä, mitä yhden aidon ei-kenenkään-niin-ihmeellisen elämä on. Mutta tietysti, kuka haluaa julkisesti avautua huonoista hetkistään tai epäonnistumisistaan, painattaa tietoa jota läheiset ihmiset, puolitutut tai tulevaisuuden työantajat voivat halutessaan käyttää sinua vastaan. Onko siinä silotellussa nettiprofiilissa silloin enää mitään aitoa.

En ole vielä löytänyt vastausta kysymykseen, onko tämä oman elämän nettiin levittely sairasta vai uuden avoimemman aikakauden alku. Pekkasen siteeraama Petri Korhonen on aiheesta pohtinut seuraavaa: Kaikella tällä [vääränlaisten Facebook-statusten aiheuttamilla työelämän ongelmilla, avoimesti arvostelevasta nettikirjoittelusta annettavilla rikostuomioilla] voi olla se seuraus, että osa fiksuista tai harkitsevaisista kansalaisistakin saadaan varomaan mielipiteidensä ilmaisua. Tyhmät eivät ole siitä ennenkään piitanneet, joten nettikeskustelut ja foorumit röyhyävät tänäkin vuonna asiattomuuksia ja ylilyöntejä.

Tiedän vain sen, että pelkkä sanojen ylöskirjaaminen antaa minulle paljon. Ja että olen sen ansiosta päässyt keskustelemaan ihmisten kanssa, joiden kiinnostavat mielipiteet ja näkemykset olisivat muuten jääneet minulta kuulematta. Minä minä minä.

Rohkeus olla väärässä

Olin ennen huono puhumaan. Enkä nyt tarkoita suuren ihmismassan äärellä pidettyjä puheenvuoroja tai lapsena kärsimääni k-vikaa (kyllä, se on mahdollista ja silloin tanat sanovat tot tot). Tarkoitan mielipiteideni esittämistä ja ajatusteni kertomista. Oli vaikea valita hyviä sanoja, jotka kuvaisivat todella mitä haen takaa. Ennen kaikkea oli vaikea tietää varmaksi, mitä mieltä asiasta olin. Oli paineita tietää ja olla oikeassa. Arvauksia, luuloja ja tajunnanvirtaa ei voinut heittää ilmaan, sillä koin vahvasti kulkevani jonkinlaisen tietäjän vaatteissa. Ja eihän tietäjä voisi vaihtaa keskustelun kuluessa mielipidettään, saati sanoa seuraavana päivänä tuntevansa nyt asiaa kohtaa toisin. Niinpä halusin aina pohtia mielipiteitäni niin kauan, että saatoin olla mahdollisimman varma, ja kieltäydyin kommentoimasta, jos en oikeasti tiennyt asiasta tarpeeksi.

Voi miten kuluttavaa.

Ja voi miten erilaiseen muottiin minä kasvoin verrattuna vaikka italialaisiin lapsiin, jotka kasvatetaan puhumaan vakuuttavasti ja väittelemään aiheista, joista he eivät tiedä mitään. Niin päätin antaa itselleni luvan olla väärässä ja opettelin puhumaan. Olen riidellyt aiheesta, itkenyt aiheesta, ollut hiljaa, ollut vaikeana, yrittänyt puhua, pelännyt sanojani, pelännyt sanojen seurauksia, hävennyt tietämättömyyttäni, haaveillut varmoista mielipiteistä ja halunnut olla vahva ihminen. Hiljalleen taakka varisi harteiltani ja sanoja alkoi löytyä.

Nyt minä puhun paljon ja mitä sattuu. Paljon hauskempaa! Elämässä tapahtuu niin paljon ketään kiinnostamattomia epäolennaisuuksia, mutta minähän puhun niistäkin. Kuunnelkoon kuka jaksaa. Pyrin sanomaan mitä ajattelen kullakin hetkellä, tosin yritän myös muistuttaa, etteivät sanani ole kiveen kirjoitettuja. Ymmärrän nyt, että puhumistani rajoittanut raskas kehikko oli minun itseni rakentama ja itsestäni oli kiinni myös purkaa se.

Suuri vapaus alkaa, kun antaa itselleen luvan olla väärässä. Ja kun antaa vahvojen mielipiteiden ja tunteiden tulla ulos miettimättä liikaa, ajattelenko illalla samoin tai tunnenko näin vielä ensi viikolla. Kun hyväksyy muuttuvan minänsä ja ristiriitaisuutensa, sitä melkein elää vahvemmin. Ja todellinen ystävä ymmärtää sen ristiriitaisuuden, sillä vain siten voi olla hetkessä todella läsnä.

Pieni hetki, yhdistän

Mistä syntyy yhteys ihmisten välille.
Miksi joku ymmärtää, ja toinen ei.
Mistä syntyy se niin-hymähdys jo ennen kuin toisen lause on edes sanottu loppuun.
Miksi joku pääsee tahtomattanikin lähelle.
Kuinka vaarallista on tuo yhteys avata.

Tämän viikon pohdiskelun aiheita.

Olen viettänyt nyt kaksi viikkoa ympäristössä, jossa yhteyden saaminen ihmisiin on tuntunut haasteelliselta. Meillä ei ehkä pintapuolisesti katsoen tunnu olevan yhteisiä kiinnostuksen kohteita, sillä en osaa ottaa kantaa autoihin tai maalämmön ominaisuuksiin. Ehkä minä näytän kauppiksenkin viilaamilla käytöstavoillani jotenkin poikkeavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Olen nainen, minulla on korkokengät ja hame ja puhun kovaäänisesti. Muistan, kuinka nuorempana tuntemattomat pitivät minua aina ylimielisenä tai kuinka Montrealissa 17-vuotias ranskalaistyttö ei uskaltanut puhua minulle mitään, vaikka olin hänen kämppiksensä. Siksi onkin mielenkiintoista kysyä uusilta tuttavuuksilta, miltä minä vaikutan, saako minuun yhteyttä.

Ja joku saa. Joku ystävä on sellainen, jonka kanssa keskustelut aina venyvät aamuyön puolelle ja johon turvautuu aina tuskailun hetkellä, sillä tietää saavansa sieltä parasta ymmärrystä ja tukea. On paljon ihmisiä, joille asioistaan voi puhua, mutta jokin osa yhteydestä puuttuu. Nämä ihmiset kuuntelevat, tuovat ehkä erilaisen, virkistävän näkökulman, mutta eivät välttämättä poista todellista yksinäisyydenpelkoa, vastaa tarpeeseeni tulla hyväksytyksi ja katseellaan vakuuta, että olen oikein, olen hyvä. Mutta joku ihminen ymmärtää, että sanon nyt näin, koska minun on pakko, mutta huomenna saatan jo nähdä asian hieman eri tavoin. Että älä pidä minua vastuussa kaikesta sanomastani, anna minun olla läsnä ristiriitaisine ajatuksineni. Saanhan sanoa kaiken, vaikka tärkeämpää on itse sanominen kuin sanat, jotka valitsen.

Nyt kahden viikon jälkeen tunnen saavani näistä ihmisistä jotenkin kiinni. Keskustelun aloittaminen vaikuttaa olevan usein vastuullani, mutta olen kyllä valmis heittämään palasen itsestäni kehän keskelle arvosteltavaksi. Heikkouden tai naiiviuden paljastaminen usein auttaa rikkomaan jään ja tuomaan esiin inhimillisyyden, johon (toivottavasti) jokainen voi samaistua. Puhun ilmapiiristä, kauppislaisena olosta, kotona käymisen aiheuttamista tunteista, ahdistavista leffakokemuksista – jopa itsetunnosta. Minä hyväksyn ne puolet itsessäni, joten niiden paljastaminen ei satuta.

Mutta se ihminen, jonka edessä laskee suojaavan naamionsa, hän pääsee lähelle. Silloin paljaisiin kasvoihin koskeminen saattaa sattua, enkä ole enää ollenkaan varma haluanko astua sen arvostelevan kehän keskelle. Silloin tuon esiin puolia, joita en itsessäni tunne enkä ehkä hyväksy. Haluan olla läsnä ja näyttää kuka olen, mutta en edes itse tiedä uskallanko katsoa peiliin ilman naamiota.

Niin, miksi sitten jonkun kanssa kaikesta huolimatta syntyy yhteys. Osaksi uskon, että se on rohkeutta ja halua synnyttää. Uskallusta tuoda esiin itsensä ja halua katsoa, kuka edessäni seisoo. Ehkä myös tarvetta jakaa itsestään ja saada jotain takaisin. Mutta eihän se riitä. Taustalla on oltava jokin käsittämättömämpi voima, joka luo yhteyden ilman sanojakin.

Ehkä se on jumaluutta.

Junassa

Istun junassa matkalla Tampereelta takaisin Helsinkiin. Maisema on uskomattoman valkoinen. Edessäni on nainen, joka istuu penkillä sivuttain, jalat punaisen leveähelmaisen hameen alle nostettuna, kengistä päästetyt varpaat vapauttaan kipristellen. Hänellä on sylissään kirja: Jane Austen, Sense and Sensibility. Ja jotenkin minä kadehdin häntä. Olen aina halunnut olla sellainen, joka uppoutuu julkisilla paikoilla omaan maailmaansa, kirjallisuuden klassikoiden menneeseen huumaan ulkonäönkin korostaessa vahvaa identiteettiä ja runollista sielua. Englanninkielinen kellastunut pokkari vain lisää kuvan vanhanaikaista romanttisuutta.

Riihimäki. On hienoa, että saa kulkea ihmisten keskellä. Inspiroitua muiden tavasta elää, muistaa mitä haaveellisia puolia itsestäkin löytyy.

Viime aikoina kaksi asiaa on valjennut minulle: saatan olla äärimmäisen herkkä ja välttelen yksityiskohtia. Ensimmäinen liittyy siihen, että saatan reagoida hyvin vahvasti mielikuviin, tarinoihin, musiikkiin ja ihmisiin yleensä. En voi todella lukea Haitin maanjäristyksen uhreista aamukahvia juodessa tai keskustella eläinlääketieteellisessä opiskelevan teurastamokokemuksista. Turhalta tuntuvat tv-sarjat ja elokuvat voivat saada minut kyyneliin ja talvinen kävely hämärällä Hietsun uimarannalla voi herättää paranoiani henkiin muuttaen kesäisen onnelan pelottavan uhkaavaksi. Toiseen liittyen olin jo pitkään ihmetellyt, miksi muistan niin huonosti vuosilukuja, nimiä ja paikannimiä. Vastaus: minä välttelen niitä. Tajusin sen selvästi lukiessani Westön kirjan kohtausta, jossa kerrottiin yhden päähenkilön nuoruuden illoista paikallisella kalliolla. Ohitin suoraan ja ajattelematta lauseen, jonka näin sisältävän liikaa nimiä. Pysähdyin hämmentyneenä, kun tajusin lukemiseni olevan kovin valikoitunutta. En siis tiedä, ketkä tuolla kalliolla istuivat. Minä muistan vain, mitä kallio päähenkilölle merkitsi, mitä tunteita sillä koettiin, mitä kalliolla oleminen kirjan maailmassa viestitti. (Älä siis minua tietokilpailujoukkueeseesi ikinä.)

Kävimme Tampereella teatterissa katsomassa Kellariteatterissa esitetyn näytelmän Pieni raha. Enkä muista näyttelijöiden nimiä, vaikka niistä puhuttiin, valikoiva tarkkaavaisuuteni toimi jälleen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja oli kuitenkin Sirkku Peltola - nimi jonka muistan, koska hänen näytelmiään olen nähnyt usean ennenkin. Kun luin näytelmän kuvausta alkuviikosta, muistan hengähtäneeni tyytyväisyydestä: kuvaus alkoi sanoin ”vanhanaikainen näytelmä”. Liian moni nykynäytelmä mielestäni kalastelee yleisön reaktioita turhalla huudolla, liioitellulla kiroilemisella ja kyseenalaisella huumorilla. Siis kyllä minäkin kiroilen ja huumorintajustani voi olla montaa mieltä, mutta en minä sitä mene teatteriin kokemaan. Ei se ole enää rajojen rikkomista ja yleisön provosoimista, saman näkemiseen tarvitaan yksi yöbussimatka Helsingissä. Hyvien näyttelijöiden roolisuoritukset jäävät kaiken juoksemisen ja teinikielen varjoon, eikä teatterista kävele ulos yhtään aidompaa ja hienompaa tunne-elämystä kokenut yleisö. Pieni raha lunasti tunne-elämysodotukseni, vaikka katsoinkin viimeisen puoliajan fyysisesti ahdistuneena kuvatun elämän ankeudesta, yksinkertaisuudesta ja julmuudesta. Sain kuitenkin mukaani muiston siitä, kuinka teatterin ei tarvitse olla huutoa ja showta, vaan pääosan esittäjä voi antaa katsojalleen oikean elämyksen, olkoonkin se sitten ahdistava. Minä haluan kokea jotain sisälläni, sillä tiedän sen olevan mahdollista.

Lisää lumisia maisemia kuuntelemani musiikin kirjailemassa kehyksessä. Tikkurila. Pasila. Hyvät matkustajat, saavumme Helsinkiin.

Haudankaivaja

Näin tänä aamuna haudankaivajan työssään.

Istuin täydessä bussissa ja katselin aamupöhnäisillä silmilläni Hietaniemen hautausmaalle. Kiviset muistot vieri vieressä kertoivat menneistä talvista, syntymäpäivistä, perheiden perustamisesta ja väistämättömästä erosta. Ja siellä mies seisoi, niiden kivikumpujen keskellä.

Ensin hätkähdin hieman. Täytyi katsoa uudestaan. Vieressä mainosvaloissa välkkyvä Ruoholahti, kädessä ipod ja mielessä päivän aikataulut. Siinä asetelmassa haudankaivaja tuntui väärältä ja ulkopuoliselta, oikeastaan vanhanaikaiselta, sillä onhan kuolema meistä nykyihmisistä vieroitettu epätodelliseksi elokuvien juonenkäänteeksi.

Bussi pysähtyi valoihin, joten katselin miestä hetken. Sohjoisesta maisemasta ja kiireisestä aamusta huolimatta tuli turvallisen rauhallinen olo. Jotkut asiat maailmassa eivät muutu. Ei, vaikka kuinka kehitymme ja teknologia vie meitä eteenpäin, työmme koostuu kymmensormijärjestelmän osaamisesta ja suurten tietomäärien omaksumisesta. Näyn surumielisyydestä huolimatta tuo mies toikin lohdutusta. Maailmassa perusasiat edelleen määräävät.

Aina toisinaan ahdistun nykymaailmasta ja siitä, kuinka merkitystä ja arvoa väkisin luodaan pinnallisille asioille, tämän hetken trendeille, keksityille menestystekijöille ja mainoksista luetuille elämän arvon mittareille. Vuosi sitten mummoni oli jonkin aikaa sairaalassa ja vierailimme hänen luonaan. Muistan kuinka levollinen oloni oli silloin kaikesta tilanteen rankkuudesta ja surusta huolimatta. Koko syksy oli ollut jonkinlaista ahdistusta ja hakemista ja maailmantuskaa, ja yllättäen siellä sairaalassa tunsin vihdoin olevani aitojen arvojen ympäröimänä: perheen, läheisten, välittämisen, ystävällisyyden, hyvinvoinnin, rakkauden, yhdessäolon. Vaikka itketti, niin hetki oli aito ja tärkeä, minun piti olla juuri siinä juuri niin. Pysähtyminen ja elämän todellisen arvon muistaminen tuntui hyvältä. Jonkin muiston tuosta tunteesta antoi haudankaivaja minulle tänään.

Uudenvuodenlupaus 1.

Haluaisin olla spontaani ihminen, joka sanoo kyllä erilaisille ehdotuksille, lähtee hetken mielijohteesta kokeilemaan uusia asioita, näkee tapahtumien virran ympärillään ja rohkeasti hyppää mukaan. Sellainen joka soittaisi ystävilleen, että hei, tänään ois tällainen huippujuttu, tuuthan mukaan (kyllä, erityisesti tässä olisi harjoittelemista). Ei sellainen, joka jää kotiin ja tuttuun tapaan elää, näkee ja tekee vain koska se on helpompaa. Haluaisin tuntea elämän säihkeen ja sykkeen ympärilläni!

Toisaalta haluaisin ehtiä elämässäni paljon ja täyttää arkeni itselleni tärkeillä asioilla. Haluaisin varata aikaa liikkumiselle, hyvinvoinnille, lukemiselle, ajattelulle, kielten opiskelulle, matkustamiselle. Haluaisin tietää enemmän musiikista, maailman ilmiöistä, filosofiasta, psykologiasta, viestinnästä. Haluaisin ymmärtää maailman uskontojen erilaisuudet ja yhtäläisyydet. Haluaisin muistaa edes oman makuni mukaiset hyvät viinit. Haluaisin nauttia siitä, että juuri nyt on talvi. Haluaisin näyttää tyylikkäältä ja osata tehdä hiuksilleni jotain. Haluaisin viihtyisän kodin, jonne mielelläni kutsuisin ystäviäni. Haluaisin käydä useammin museoissa ja teatterissa. Haluaisin kokeilla, pidänkö oopperasta. Haluaisin hypätä benjin.

Tuntuu, että haluan niin paljon, mutta suunnittelematta aika vain valuu sormien välistä, enkä pääse missään yhtään eteenpäin. Hengaan kotona collegehousuissa. Ja vaikka kuinka haluaisin olla spontaani, nautin suunnitelmien tekemisestä, aikataulujen hahmottamisesta, to-do-listojen kokoamisesta.

Ostin uuden kalenterin, jonka punaiset nahkakannet ja eteeni kauniisti levittyvä viikkoaukeama pakottavat tarttumaan kätevästi mukana kulkevaan kynään ja ohjelmoimaan tulevan viikon (kuukauden...kevään!) elämän. Ja kun jokaisen tunnin kohdalla on kaksi riviä tilaa, syntyy illuusio siitä että ehtisin elämässäni saada aikaan mitä tahansa, minkä noille kahdelle riville mahtuu kirjoittamaan. Tälle sunnuntaillekin on varattu 13 riviä. Olen ahkerasti täyttänyt niitä ja suunnitellut viisirivisen ohjelman! Tuleville viikoille on raapusteltu myös, sillä sen lisäksi, että aloitan nyt huomenna kirjoittamaan erästä tieteellistä artikkelia normaaleina työaikoina, tyhjiä rivejä varten täytyi aloittaa myös pari kielikurssia iltoja varten, suunnitella muutamat liikuntapäivät ja varata aikaa edellisen projektin raportin kirjoittamiselle, ystävieni häiden suunnittelulle...

Mutta toisaalta tuntuu, että nautin tästä kalenterini täyttämisestä enemmän kuin itse asioiden tekemisestä. Veikkauksena on, että tämän päivän suunnitelmista saan toteutettua ehkä 3 riviä. Tai oikeammin, haluaisin toteuttaa kaikki suunnitelmani ja elää kalenterini mukaisesti, mutta olen vihdoin oppinut elämään tätä hetkeä enkä tulevaisuuden "sitten kun" -hetkeä varten. Niinpä unohdun haaveilemaan, suunnittelemaan ja kehittelemään pieniä spontaaneja yllätyksiä silloinkin, kun pitäisi vain keskittyä. Enhän halua jumittua suorittamaan, kun elämän voisi elääkin!

Ehkä tässä olisi uudenvuodenlupaukselle tilaa. Oppia elämään sekä että. Tehdä välillä tosissaan ja spontaaneilla sen jälkeen urakalla. Sillä siihenhän kalenterin pitäisi opastaa. Varaamaan aikaa tekemiselle, jotta mieli olisi vapaa lentämään muulloin.

Opettelu alkakoon.

Elämyksiä

Kuinka ihana onkaan se tunne, kun joku elämys onnistuu painamaan mielihyvähermoa sisällä lamauttaen koko vartalon ja mielen keskittyneeseen lumoukseen. Aistit herkistyvät vaikka jäsenet eivät liiku ja rintaan aukeaa kuoppa, joka janoaa lisää elämystä täyttyäkseen.

Aloitin lukemaan joululahjakirjaani Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja niin voi ensimmäinen lause tyydyttää kirjallisen kauneuden kaipuun. Jotkut ihmiset taivaltavat läpi koko elämänsä oma riittämättömyys kasvoihin ja ruumiin liikkeisiin kirjoitettuna. Olen pitänyt Westöstä hurjan paljon ennenkin; kirjan aloittaminen oli kuin paluu kotiin, alkusanat lupaus siitä, että pääsisin mukaan tarinoihin, joiden jokainen lause olisi huolella valittu.

Olen myös viime päivinä huokaillut musiikin äärellä. Vaikka musiikki soi kotonani aina ja ipod on päällä jo ennen ulos astumista, on silti yhtä mieletön kokemus syttyä johonkin kappaleeseen ensi kuuntelulla ja todeta, ettei sen koskettavuus katoa muutaman päivän repeat-soiton jälkeenkään.

Yksi tällainen kappale on ruotsalaisen Frida Hyvösen Dirty Dancing. Joku laittoi sen uuden vuoden aattona soimaan. Kaiken hälinän, paukkeen ja pyörteen keskellä kappale pysäytti, vangitsi ja minun oli laitettava se muistiin. Onneksi sen tein, sillä nyt se on muistuttanut minua elämän hauraasta kauneudesta viimeiset viisi päivää.



Toinen, aivan erilainen kappale pumppasi sisääni sykkivää energiaa hieman surumielisillä toivon rippeillä höystettynä. Oih.



Tarpeeni päästä niille hämyisille, intiimeille keikoille kasvaa kasvamistaan...

Kuten tekstistä ehkä väistämättä paistaa läpi, kevään odotus ja innostus ja toiveikkuus ja elämisen onni ovat vallanneet minut taas. Koko viime vuoden taakkana painaneet asiat tuntuvat vihdoin kaukaisilta ja nyt haluan kokea uutta, hypätä tuntemattomaan ja nauttia tekemisestä. Ja ennen kaikkea nyt luotan että näin tulee käymään.

PS. Kööpenhaminan tuliaisina sain hienot polvesta revityt farkut. Tämä vain todistaa, että hameiden käyttöä tulisi suosia tulevaisuudessakin, tulevathan rikkinäiset sukkahousut pitkällä tähtäimellä farkkuja selvästi halvemmiksi. Pystyssä pysyminen on sen sijaan yliarvostettua.