Junassa

Istun junassa matkalla Tampereelta takaisin Helsinkiin. Maisema on uskomattoman valkoinen. Edessäni on nainen, joka istuu penkillä sivuttain, jalat punaisen leveähelmaisen hameen alle nostettuna, kengistä päästetyt varpaat vapauttaan kipristellen. Hänellä on sylissään kirja: Jane Austen, Sense and Sensibility. Ja jotenkin minä kadehdin häntä. Olen aina halunnut olla sellainen, joka uppoutuu julkisilla paikoilla omaan maailmaansa, kirjallisuuden klassikoiden menneeseen huumaan ulkonäönkin korostaessa vahvaa identiteettiä ja runollista sielua. Englanninkielinen kellastunut pokkari vain lisää kuvan vanhanaikaista romanttisuutta.

Riihimäki. On hienoa, että saa kulkea ihmisten keskellä. Inspiroitua muiden tavasta elää, muistaa mitä haaveellisia puolia itsestäkin löytyy.

Viime aikoina kaksi asiaa on valjennut minulle: saatan olla äärimmäisen herkkä ja välttelen yksityiskohtia. Ensimmäinen liittyy siihen, että saatan reagoida hyvin vahvasti mielikuviin, tarinoihin, musiikkiin ja ihmisiin yleensä. En voi todella lukea Haitin maanjäristyksen uhreista aamukahvia juodessa tai keskustella eläinlääketieteellisessä opiskelevan teurastamokokemuksista. Turhalta tuntuvat tv-sarjat ja elokuvat voivat saada minut kyyneliin ja talvinen kävely hämärällä Hietsun uimarannalla voi herättää paranoiani henkiin muuttaen kesäisen onnelan pelottavan uhkaavaksi. Toiseen liittyen olin jo pitkään ihmetellyt, miksi muistan niin huonosti vuosilukuja, nimiä ja paikannimiä. Vastaus: minä välttelen niitä. Tajusin sen selvästi lukiessani Westön kirjan kohtausta, jossa kerrottiin yhden päähenkilön nuoruuden illoista paikallisella kalliolla. Ohitin suoraan ja ajattelematta lauseen, jonka näin sisältävän liikaa nimiä. Pysähdyin hämmentyneenä, kun tajusin lukemiseni olevan kovin valikoitunutta. En siis tiedä, ketkä tuolla kalliolla istuivat. Minä muistan vain, mitä kallio päähenkilölle merkitsi, mitä tunteita sillä koettiin, mitä kalliolla oleminen kirjan maailmassa viestitti. (Älä siis minua tietokilpailujoukkueeseesi ikinä.)

Kävimme Tampereella teatterissa katsomassa Kellariteatterissa esitetyn näytelmän Pieni raha. Enkä muista näyttelijöiden nimiä, vaikka niistä puhuttiin, valikoiva tarkkaavaisuuteni toimi jälleen. Käsikirjoittaja ja ohjaaja oli kuitenkin Sirkku Peltola - nimi jonka muistan, koska hänen näytelmiään olen nähnyt usean ennenkin. Kun luin näytelmän kuvausta alkuviikosta, muistan hengähtäneeni tyytyväisyydestä: kuvaus alkoi sanoin ”vanhanaikainen näytelmä”. Liian moni nykynäytelmä mielestäni kalastelee yleisön reaktioita turhalla huudolla, liioitellulla kiroilemisella ja kyseenalaisella huumorilla. Siis kyllä minäkin kiroilen ja huumorintajustani voi olla montaa mieltä, mutta en minä sitä mene teatteriin kokemaan. Ei se ole enää rajojen rikkomista ja yleisön provosoimista, saman näkemiseen tarvitaan yksi yöbussimatka Helsingissä. Hyvien näyttelijöiden roolisuoritukset jäävät kaiken juoksemisen ja teinikielen varjoon, eikä teatterista kävele ulos yhtään aidompaa ja hienompaa tunne-elämystä kokenut yleisö. Pieni raha lunasti tunne-elämysodotukseni, vaikka katsoinkin viimeisen puoliajan fyysisesti ahdistuneena kuvatun elämän ankeudesta, yksinkertaisuudesta ja julmuudesta. Sain kuitenkin mukaani muiston siitä, kuinka teatterin ei tarvitse olla huutoa ja showta, vaan pääosan esittäjä voi antaa katsojalleen oikean elämyksen, olkoonkin se sitten ahdistava. Minä haluan kokea jotain sisälläni, sillä tiedän sen olevan mahdollista.

Lisää lumisia maisemia kuuntelemani musiikin kirjailemassa kehyksessä. Tikkurila. Pasila. Hyvät matkustajat, saavumme Helsinkiin.