Starring: Me!

Blogin kirjoittamiseen liittyy jokin myötähäpeä. Että minä täällä kirjoittelen suuria ajatuksiani ja keskityn vain itseeni ja kuvittelen, että jotain tämä itsekäs lähestymistapa jaksaa vielä kiinnostaa jotakuta. Elämästäni avautuminen Facebookissa ei riitä; minun täytyy päästä päähenkilöksi tositeeveetä tyylikkäämpään formaattiin. Muotilehdistä matkittu poseeraus itse otettuun profiilikuvaan, kirjailijoiden ja muusikoiden kuolemattomia ajatuksia nätisti sivuun siteerattuna ja jo minä olen täysillä elävä viisauksia uloshengittävä filosofi, joka jättää juuri sen verran itsestään kertomatta, että syntyy mielikuva mystisestä ja taiteellisesta oman polkunsa kulkijasta. Olen jotain hienoa ja ainutlaatuista. Rohkenen kertoa itsestäni, päästää sinut elämääni, sillä kyllähän näin täyteläisestä elämästä riittää jakamista.

Hahaa, my ass, toteaa heräämistä vihaava, pakkaseen kyllästynyt ja kotisohvalla viihtyvä perusarki-ihminen. Blogin kirjoittaminen on vain niin suosittua ja päivän asuja nettiin päivittäviä teinityttöjä yhä kasvava joukko, että olen ajautunut pohdintaan kirjoittamiseni todellisista motiiveista. Yksi herättäjä tähän pohdintaan oli Pekka Pekkalan lähes kaksi viikkoa sitten Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Ehkä Facebookissa ei kannata kertoa ihan kaikkea.

Pekkala kirjoittaa: Mitä enemmän julkisuuteen pääsee itserakkaita "turhia julkkiksia", sitä useampi tavallinen ihminen alkaa pitää tällaista käytöstä normaalina. Miksi minä en jakaisi elämääni verkossa, kun minua paljon hullummat julkkikset tekevät sitä televisiossa tai Twitterissä?

Onko avoimuuden kaipuuni vain narsismin julistusta? Haluanko luoda itselleni illuusiota siitä, että elämäni ja ajatukseni ovat jotenkin merkittäviä? Olenko niin epävarma, että kaipaan julkista palautetta ja mietintöjäni kuuntelevia ihmisiä? Tulen tänne julistamaan, että minä olen kyllä muuttunut ja kokenut elämässäni monenlaista, niin, kasvanut ihmisenä, hienoa eikö. Minä pystyn katsomaan itseäni peiliin, puhumaan suuni puhtaaksi, antautumaan elämysten edessä ja olemaan parempi ihminen vain päättämällä. Täytyyhän minun tulla kertomaan, kuinka hienoa on olla minä. Ja koska tämä yksilöllisyyden korostaminen ja tirkistelyluukkujen avaaminen alkaa olla jo niin normaalia, yksityisyyttään vartioivat ihmiset herättävät ennakkoluuloa ja halveksuntaa. Miten niin et ole Facebookissa (Italiassa mies ei liity voidakseen pyörittää useampaa naista samaan aikaan, kirj.huom.), miten niin et halua meille tuntemattomille näyttää rehellisesti kasvojasi.

Ristiriitaista. Olen itse nauttinut hyvien blogien seuraamisesta. Se on kuin lukisi laadukkaita henkilöhaastatteluja tai kolumneja, jotka tavoittavat aidon ihmisen tai onnistuvat toimivilla oivalluksillaan joko viihdyttämään tai mietityttämään. Ja toisaalta koen leffojen ja tv-sarjojen luomien mielikuvien ohella virkistäväksi nähdä, mitä yhden aidon ei-kenenkään-niin-ihmeellisen elämä on. Mutta tietysti, kuka haluaa julkisesti avautua huonoista hetkistään tai epäonnistumisistaan, painattaa tietoa jota läheiset ihmiset, puolitutut tai tulevaisuuden työantajat voivat halutessaan käyttää sinua vastaan. Onko siinä silotellussa nettiprofiilissa silloin enää mitään aitoa.

En ole vielä löytänyt vastausta kysymykseen, onko tämä oman elämän nettiin levittely sairasta vai uuden avoimemman aikakauden alku. Pekkasen siteeraama Petri Korhonen on aiheesta pohtinut seuraavaa: Kaikella tällä [vääränlaisten Facebook-statusten aiheuttamilla työelämän ongelmilla, avoimesti arvostelevasta nettikirjoittelusta annettavilla rikostuomioilla] voi olla se seuraus, että osa fiksuista tai harkitsevaisista kansalaisistakin saadaan varomaan mielipiteidensä ilmaisua. Tyhmät eivät ole siitä ennenkään piitanneet, joten nettikeskustelut ja foorumit röyhyävät tänäkin vuonna asiattomuuksia ja ylilyöntejä.

Tiedän vain sen, että pelkkä sanojen ylöskirjaaminen antaa minulle paljon. Ja että olen sen ansiosta päässyt keskustelemaan ihmisten kanssa, joiden kiinnostavat mielipiteet ja näkemykset olisivat muuten jääneet minulta kuulematta. Minä minä minä.