Tarinoiden viikonloppu

Tämän viikonlopun olen seikkaillut tarinoissa. Kolme kertaa olen istunut elokuvateatterin viileässä hämäryydessä ja antautunut toinen toistaan intensiivisempien Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvien surumielisiin, kieroihin ja kauniisiin kuviin. Teatterista ulos astuessani olen haukkonut happea, ravistellut itseäni ja yrittänyt totuttautua takaisin todellisuuden kirkkauteen.

Kolme kertaa olen tarttunut Paul Austerin New York -trilogiaan, vaikka suunnitelmissa oli lukea jotain todellisempaa, hyödyllisempää ja asiapitoisempaa. Olen keittänyt liioitellun paljon kahvia ja lukenut yöllä keittiön pöydän ääressä yhdeksän kynttilän valaisemana. Kahvi on unohtunut mukiin, kynttilät sammuneet. Väsymyksen aiheuttama päänsärky on lopulta kantanut minut vuoteeseen ja omituisiin uniin.

Tämä viikonloppu on ollut ihmeellinen. Tarinoiden äärellä olen tuntenut kaipuuta, myötätuntoa, ahdistusta ja surua. Olen vieraillut Australian maaseudulla, talvisessa Torontossa, sateisessa Irlannissa ja New Yorkin lohduttomilla kaduilla. Olen sulkenut silmäni säikähdyksestä ja peittänyt kädelläni sivun alalaidan, ettei katseeni harhailisi ratkaisuihin ennen aikojaan. Taianomainen tunnelma sai minut yöllä lähes kyyneliin, kun pidin taukoa lukemista ja kuuntelin itselleni merkittäviä kappaleita muun maailman ollessa musta ja hiljainen. Yhtäkkiä kaikki tuntui haavoittuvaiselta, kaiken loppuminen ja samalla kauneus konkreettiselta. Tunsin itsessäni vielä tunnejäljet päivän aikana koetuista voimakkaista tarinoista: pettämisestä, luopumisesta, epäuskosta, minuuden hukkaamisesta, rakkaudesta. Olin yksin ja toisaalta kaikki merkittävä oli läsnä.

Ja mietin: onko tämä todellisuutta, että kokee ja tuntee näin. Vai onko tämä vain elokuvista ja kirjoista valmiina otettua ylitunteellista kuvitelmaa, tarinoiden jäänteitä minussa. Ymmärränkö minä elämästä nyt jotain vai toistanko opittua draaman kaarta. Onko sittenkin todellisuutta se kiireinen arki, jossa tekee paljon ja pyrkii eteenpäin, mutta ei koe näin voimakkaana elämän haikeaa haurautta.

Kummallisia kysymyksiä. Suuria ja järjettömiä. Antaa niiden olla. Eikö yleensäkin elämän ihmeellisyys ole arvoituksellisuudessa ja tietämättömyydessä, kysymysten esittämisessä eikä niinkään vastauksissa. Eivätkö parhaita ole ne elokuvat, joiden loppuratkaisu jättää hämilleen penkkiin istumaan, ja kirjat joiden selittäviä jälkisanoja ei koskaan kirjoitettu. Kuvitelman ja todellisuuden välimaastossa vietetyt maagiset hetket.

Että jos sitä etsisi uuden tarinan tälle yölle.

Mekkoni kertomaa

Tänään minulla on päälläni mekko, johon pukeuduin lähtiessäni Milanosta keskikesällä kaksi vuotta sitten. Lähtö oli dramaattinen, itkuinen, vaikea ja voimaannuttava. Mekon valitsin unettoman yön tunteina ja muut vaatteet pakkasin suuriin matkalaukkuihin kyyneleet poskilla valuen. Mustavalkoinen mekko, sinä keväänä Milanosta ostettu, saisi edustaa sitä mitä minä olin ja tulisin olemaan, menneisyden vaikeuksia ja tulevaisuuden voimaa. Olin itsenäinen, olin vapaa.

Ja aikaisen aamun valjetessa puin sen ylleni, laitoin isot mustat korvakorut korviini ja ehostin silmäni, vaikka tiesin kyynelten pian sotkevan kaiken. Halusin etsiä voimaa ulkopuolelta, näyttää vahvalta, kun sisälläni sitä voimaa ei ollut. Mekko päällä istuin parvekkeen kaiteella katselemassa kaupungin heräämistä. Yllättäen tämäkin vieras kaupunki tuntui omaltani. Nyt, kun olin sieltä lähdössä. Se oli osa maailmaa, joka oli minulle avoin. Se oli osa maailmaa, josta saisin nyt ottaa vain sen, mikä oli minulle hyvä.

"Näytät kauniilta", sanoi hän, silmät itkuisina, kunnes ei enää voinut katsoa minuun päin. Minä, siinä mekossa, eikä hän sanonut enää muuta.

Tämä mekko ei merkitse minulle mitään.

Muistin täysin sattumalta sen osallisuuden menneisyyteni vaikeaan päivään, kun lähdin miettimään syitä sen roikkumiselle kaapissani. En oikeastaan edes pidä siitä, enää. Se ei näytä minulta, eikä häneltä joka haluaisin olla. Siihen liitetyt tunteet ovat jo kauan sitten haihtuneet.

Kävimme kuukausi sitten ystäväni kanssa katsomassa Acts of Clothing -nimisen esityksen, jonka aikana esityksen tekijä, Johanna Tuukkanen, kirjaimellisesti kävi läpi rekillisen vaatteitaan ja kertoi niihin liittyvistä tunteista ja elämänvaiheista. Esitys oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan hyvin aito ja osin koskettavakin. Mikä mekko edusti surua, mihin housuihin liittyi hauskoja tarinoita. Sen jälkeen totesin ystävälleni hieman hämmästellen, etten minä voisi koskaan tehdä samankaltaista esitystä. En säilytä vaatteita. Vaatteet eivät kerro minulle tarinoita.

Tarinoita kuulen toisilta. Tietty suomalainen kappale ja minua itkettää, sillä sitä itkin ja lauloin eräänä yönä, kun odotin ja oli paha olla. Tietty sitruksinen tuoksu ja palaan Englantiin, jossa vietin kuukauden lähes kymmenen vuotta sitten. Mutta vaatteet kertovat minusta vain tällä hetkellä, muistot on kirjoitettu toisiin kirjoihin.

Tai ehkä en ole vain kohdannut sitä oikeaa.
Vaatetta.

Mukava ei enää riitä Annalle

Olen mennyt syystuulista sekaisin.

Syleilen iltojen pimeyttä; kuvittelen aamuisin huuruavan hengityksen. Ostan kaupasta valkeita kuulaita ja fiilistelen sitä kirpeää makua, joka lapsuuden syksyistä muistuttaa. Istun kiviaidalle Kaivopuiston rannassa ja huokaan meren tyynnyttävän harmauden edessä. Katselen välkkyvää kaupunkia Tornin huipulta vilttiin kääriytyneenä ja tunnen olevani matkalla: menossa lähemmäs jotakin minulle kirjoitettua tulevaisuutta, tietyntyyppistä elämää, jonka mahdollisia osa-alueita nyt harjoittelen, muokkaan ja karsin. Kenties.

Olen innostunut elämästä. Huomaan toteuttajan luonteeni verryttelevän viime vuonna kohmenneita jäseniään. Nyt

• vaadin PÄÄTÖKSIÄ päämäärättömän suunnittelun sijaan,
• haluan PÄIVÄMÄÄRIÄ epämääräisten "pitäisi kyllä joskus" -huokailujen sijaan,
• tahdon SOPIMUKSIA, joista pidetään kiinni.

Taustalla on tarve potkia itseäni, etten laiskistuisi ja lakkaisi näkemästä sitä minkä tiedän haluavani nähdä. Miltä kaupunki näyttää tänään? Mistä lehdet kirjoittavat? Mitä ystäväni miettivät kahvitauoilla ja illalla ennen nukahtamista? Minkä värisenä näyttäytyy Hesperian puiston puurivistö? Mitä ajan ilmiöitä taiteen ja kulttuurin keinoin pyritään tulkitsemaan? Olenko tulkinnoista samaa mieltä? Yritän pitää itseni alttiina todellisuuden aistimiselle, etten käpertyisi tuttuuden pehmoiseen helppouteen. Pahoittelut, sillä taidan potkia samalla teitäkin (vaikka äiti, minä tarvitsin PÄÄTÖKSEN siitä PÄIVÄMÄÄRÄSTÄ, jolloin tulette, jotta en SOPISI jotain muuta).

Tunnen itseni energiseksi. Vaihteeksi elämä tuntuu todelliselta, ainakin hetkittäin. Ja yllättävää kyllä, en entisille tavoilleni tyypillisesti koe uupuvani rajallisen ajan ja suurten mielihalujen ristiriidassa, vaan näen mahdollisuuksien vain leijuvan ympärilläni houkuttelevina elämän rikkauden todisteina. Otan niistä kiinni vain sen minkä haluan, toisen ehkä huomenna.

Niinpä otin esimerkiksi asiakseni varata lippuja Rakkautta ja Anarkiaa -leffoihin, jottei festivaali menisi Espoo Cinén tavoin ohi ikuisesti suunnitellessa. Yhtenä iltana menemme (kriittisten) Italian ystävien kanssa katsomaan Silvio Soldinin Kun silmäni mä auki saan:

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan Annan elämässä. Hyviä ystäviä, mukava työpaikka pienessä firmassa, vakaa suhde sympaattisen Alession kanssa. Sitten Domenico rysähtää kuvioihin, lautasellinen äyriäisiä isossa kourassaan. Mukava ei enää riitä Annalle. Ensimmäistä kertaa elämässään Anna keskittyy vain ja ainoastaan rakkauteen.

Kuinka Annan käy?!

***

Kiitos Saara toiveestasi. Ihana kuulla, että joku oikein odottaa! Viime viikot ovat vain menneet niin, että saavun kotiin illalla väsyneenä ja mielen pohdinnat ovat silloin hyvin käytännöllisiä (Jaksaako tiskata? Ei jaksa.).

Tein testin siitä, millainen olen kirjoittajana:

Sinulla on suhteellisen realistinen suhtautuminen kirjoittamiseen. Ilmaiset olevasi tuotteliaisuudeltasi keskitasoa. Pitääkö tämä paikkansa, vai oletko todellisuudessa melko tuottelias? Voisit miettiä, odotteletko "inspiraatiota" turhan kauan? Alatko kirjoittaa vasta, kun on pakko? Kirjoittamalla paljon ja säännöllisesti voit kehittyä parhaimmin.

Tiedän, odotan "inspiraatiota". Haluaisin, että minulla olisi valmis aihe tai parhaimmillaan tekstin sanoma mietittynä ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Päivittäiset tunnekuohujenkaan saattelemat ajatukset eivät tunnu sopivilta irrallisuutensa vuoksi. Ristiriitaista, sillä kokemuksesta tiedän kirjoittamisen olevan se prosessi, jossa sanomat ja mielipiteet usein syntyvät. Siispä PÄÄTÄN kirjoittaa (ja toivon kehittyväni parhaimmin).