Viikonloppuun sisältyi Tamperetta, omituisia ihmisiä, kampaajaleikkejä, yökyläilyä. Ja runoja.
Tamperetta juhlittiin 7.-13.6. runokaupunkina. Kaupallinen puoleni kärsi huonosti hoidetusta markkinoinnista, mutta runoja rakastava löysi itsensä uudelleen. Äitini on hyvä tässä: hän bongaa hyviä kirjallisuustapahtumia eikä minun tarvitse ikinä kyseenalaistaa niiden kiinnostavuutta, vaikken esiintyjien nimiä etukäteen tuntisi. Hänen kanssaan voi käydä niin kirjamessuilla, Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa kuin Pentinkulman päivillä Urjalassa. Nytkin siis istuimme äitini kanssa yhdessä Tampereen viihtyisimmässä kahvilassa, Kahvila Runossa, kuuntelemassa Lealiisa Kantolan runoja kahvikupin äärellä. Runoilija oli minulle tuntematon, mutta hänen kasvojensa ilmeissä, lausumisen tyylissä ja runojen rakenteissa oli jotain kaukaisuudesta tuttua. Entiset äidinkielenopettajat, kirjallisuustapahtumien esiintyjät. Opetetaanko kaikki kirjallisuutta opiskelleet esiintymään niin? Jotain samaa ilmehdintää ja sanojen painokkuutta näen myös äidissäni, kun hän pitää valmistellun puheen tai lukee säkeitä kuuntelijoille. Äidinkielenopettaja. Se tietty yleisöä läpikäyvä merkitsevä katse, joka etsii ymmärtävää vastaparia, se lievä hymy, jolla halutaan viestiä itsevarmuutta ja sanoman vahvuutta.
Huomasin kaipaavani sitä puolta itsessäni. Kirjallisuus ja runous ja nimenomaan niiden kuunteleminen ja niistä keskusteleminen on jäänyt viime aikoina niin vähälle. Siinä maailmassa on vain jokin kiehtova ilmapiiri, johon haluaisin sukeltaa useammin. Silloin tuntee olevansa jonkun tärkeän äärellä. Tunteiden. Hetkien.
Illalla menimme vielä pääkirjastolle kuuntelemaan Panu Rajalaa, joka kertoi Aila Meriluodosta ja kirjastaan "Lasinkirkas, Hullunrohkea". Hänen esiintymistään oli hieno seurata. Katse ei kierrä yleisöä, ei etsi tukea. Hän seisoo yleisölle avoimena, mutta tuntuu puhuvan enemmän itselleen. Hän naureskelee itseään huvittaville asioille, hehkuu puhuessaan innostaneista löydöistä kirjoittamisprosessin aikana. Tyyli ei ehkä noudata sääntöjä yleisön huomioonottamisesta, mutta on jotain ihan muuta kuin esiintymistä, positiivisella tavalla. Se ei vaikuta niinkään suunnitellulta yleisön kosiskelulta (sellaiselta amerikkalaiselta, tiedättehän), vaan on puhetta omasta aidosta intohimon kohteesta.
Mutta mikä ihme ihmisiä vaivaa!? Tunnin puheenvuoron jälkeen Rajala antoi tilaa yleisön kysymyksille. Nopeasti ajateltuna luulisi kuulijoiden olevan kiinnostuneita joko itse kirjoitusprosessista, Aila Meriluodon tapaamisista, kirjan lisäyksistä jo aikaisemmin kirjoitettuun, mutta ei. Eturivin kuusikymppinen herra nousee ylös ja marssii eteen. "Tässä tuli niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, että en malta olla kertomatta." Ja kertoo seuraavat kymmenen minuuttia omasta elämästään, ties mistä talkoista, käydyistä kouluista ja ammatistaan, jotka jotenkin etäisesti voi ehkä liittää Aila Meriluodon elämänkerrassa esiintyneisiin paikkakuntiin ja lasten ammatteihin. Panu Rajalan vaivautuneisuuden huomaa, mutta vaivaantunut olen minäkin. Miksi ihmeessä täytyy korostaa itseään tällaisena hetkenä, joka ei mitenkään sitä vaadi? Toinenkin herra nousee, viittaa yhdessä Meriluodon runossa mainittuun Raamatun kohtaan ja alkaa puhua heprean kielen suomennoksista ("joita Meriluoto ei varmaan tiennyt") ja esinahkojen leikkaamisesta (niin). Tunnelman vaivaantuneisuus sen kuin vahvistuu. Kiitos ihmiset, kiitos Tampere. Kiitos että saimme osoittaa kiinnostuksemme asiantuntijan osaamista ja työtä kohtaan näin omia kummallisuuksiamme julistaen.
Haluaisin taas lukea. Jättää selailuun tarkoitetut värikkäät naistenlehdet kaupan lehtihyllyihin ja hakea kirjastosta pino kirjoja. Perehtyä paremmin jonkun kirjailijan tuotantoon ja yrittää ymmärtää sen taustalla näkyvät henkilökohtaisen elämän muutokset. Nähdä elämän kaari, tuntea toisen kirjoittamat kokemukset vahvoina itsessään, oppia mielialojen ilmaisemista. Kolme sisarta, milloin luemme jälleen?
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Ennen unia
Iltaisin pitäisi aina olla muistivihko vierellä. Juuri ennen nukahtamista mieleen kumpuaa mitä kummallisimpia muistoja, ajatusleikkejä, haaveita, pelkoja ja irrallisia lauseita, jotka siinä hetkessä tuntuvat niin merkittäviltä, että on vaikea vain antaa olla ja nukahtaa. Niinpä sitten huokaillaan ja pyöritään ja mietitään vielä uudelleen, sillä eihän sitä nousta tohdi ylös kirjoittamaan, nyt on nukkumisen aika.
Yläkerrassa stepataan. Ehkä ovat kuulleet minunkin öisin steppaavan ja innostuneet moisesta.
Eilen illalla mietin, millaista olisi olla syntynyt suurperheeseen. Vaikka seitsemän, kahdeksan sisarusta. Että olisiko sitä aivan erilainen ihminen. Ehkä sosiaalisempi, välittömämpi, avoimempi. Asioiden jakamiseen ja muiden jatkuvaan huomioonottamiseen tottunut. Mutta entä se huomion ja hoivan määrä, jonka perheen ainoana tyttärenä on saanut? Tai se, että jos oli tylsää, tekeminen piti keksiä itse tai lähteä naapureista etsimään kavereita. Kasvattaako se vahvemman ja itsenäisemmän? Vai huomiohakuisen ja itsetietoisen? Tuntisiko sitä suurperheen lapsena vanhempansa paremmin vai huonommin? Olisiko näin aikuisena kotona käyminen erilaista? Kaipaisiko sitä enemmän rauhaa vai tohinaa? Mietin ystävieni ja tuttujeni perhetaustoja ja yritin löytää vastauksia (en löytänyt). Vaihdon kylkeä ja käänsin tyynyn.
Nyt soi myös musiikki. Step step step. Minua hymyilyttää, muutkin tietävät öiden taikuuden.
Joka ilta huomaan myös toistuvan kaavan. Juuri ennen nukahtamista näen silmissäni tilanteen, jossa potkaisen treeneissä tai pyörähdän tanssissa, ja polveni menee sijoiltaan. Mielikuva ja muisto on niin vahva, että otsa rypistyy, suupielet taipuvat kuvotuksesta alaspäin ja lihakset jännittyvät vuorotellen kylmien väreiden kulkiessa. Yritän olla ajattelematta, kuinka tyytymätön ja pettynyt olen tilanteeseen, joka on vienyt minulta elämän hauskuuksia. Ei potkita ei. Eikä taideta nukkuakaan ihan vielä.
Hei, laulaako siellä joku?
Koko elämä tuntuu vähän epätodelliselta. Ajalla ei ole väliä, oikeastaan paikallakaan. Sitä kuljeksii ja miettii ja yrittää toisinaan tehdä jotain järkevää. Mutta se järkeväkin tuntuu olevan vain päätös oman mieleni huijaamiseksi, normaaliuden ja tasapainon kokemiseksi. Vähän piirustellaan kalenteriin aikatauluja ja kumma kun elämällä on taas olevinaan suunta ja tarkoitus. Mikä tässä elämässä on järkevää? Epätodellisissa hetkissä on oma viehätyksensä, mutta joskus olisi ihanaa jos tuntisi elämän olevan totta.
Steppausta ei kuulu enää. Musiikki soi hieman hiljemmalla. Ehkä noudatan yläkerran esimerkkiä ja koitan hiljentyä minäkin.
(haukotus)
Jaahas, ajatusketju taas edennyt loogisesti.
(haukotus)
Ehkä sitä joku ilta löytää mielensä off-napin eikä mietiskele kummia.
(haukotus)
Mmmmm... unia.
Yläkerrassa stepataan. Ehkä ovat kuulleet minunkin öisin steppaavan ja innostuneet moisesta.
Eilen illalla mietin, millaista olisi olla syntynyt suurperheeseen. Vaikka seitsemän, kahdeksan sisarusta. Että olisiko sitä aivan erilainen ihminen. Ehkä sosiaalisempi, välittömämpi, avoimempi. Asioiden jakamiseen ja muiden jatkuvaan huomioonottamiseen tottunut. Mutta entä se huomion ja hoivan määrä, jonka perheen ainoana tyttärenä on saanut? Tai se, että jos oli tylsää, tekeminen piti keksiä itse tai lähteä naapureista etsimään kavereita. Kasvattaako se vahvemman ja itsenäisemmän? Vai huomiohakuisen ja itsetietoisen? Tuntisiko sitä suurperheen lapsena vanhempansa paremmin vai huonommin? Olisiko näin aikuisena kotona käyminen erilaista? Kaipaisiko sitä enemmän rauhaa vai tohinaa? Mietin ystävieni ja tuttujeni perhetaustoja ja yritin löytää vastauksia (en löytänyt). Vaihdon kylkeä ja käänsin tyynyn.
Nyt soi myös musiikki. Step step step. Minua hymyilyttää, muutkin tietävät öiden taikuuden.
Joka ilta huomaan myös toistuvan kaavan. Juuri ennen nukahtamista näen silmissäni tilanteen, jossa potkaisen treeneissä tai pyörähdän tanssissa, ja polveni menee sijoiltaan. Mielikuva ja muisto on niin vahva, että otsa rypistyy, suupielet taipuvat kuvotuksesta alaspäin ja lihakset jännittyvät vuorotellen kylmien väreiden kulkiessa. Yritän olla ajattelematta, kuinka tyytymätön ja pettynyt olen tilanteeseen, joka on vienyt minulta elämän hauskuuksia. Ei potkita ei. Eikä taideta nukkuakaan ihan vielä.
Hei, laulaako siellä joku?
Koko elämä tuntuu vähän epätodelliselta. Ajalla ei ole väliä, oikeastaan paikallakaan. Sitä kuljeksii ja miettii ja yrittää toisinaan tehdä jotain järkevää. Mutta se järkeväkin tuntuu olevan vain päätös oman mieleni huijaamiseksi, normaaliuden ja tasapainon kokemiseksi. Vähän piirustellaan kalenteriin aikatauluja ja kumma kun elämällä on taas olevinaan suunta ja tarkoitus. Mikä tässä elämässä on järkevää? Epätodellisissa hetkissä on oma viehätyksensä, mutta joskus olisi ihanaa jos tuntisi elämän olevan totta.
Steppausta ei kuulu enää. Musiikki soi hieman hiljemmalla. Ehkä noudatan yläkerran esimerkkiä ja koitan hiljentyä minäkin.
(haukotus)
Jaahas, ajatusketju taas edennyt loogisesti.
(haukotus)
Ehkä sitä joku ilta löytää mielensä off-napin eikä mietiskele kummia.
(haukotus)
Mmmmm... unia.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.
"Miten sä aina jaksat hakea töitä?"
minulta kysyttiin luovuttaneella äänellä. Kysyjän epäluottamus omaa hyvyttään ja osaamistaan kohtaan kuului sanojen takaa. Tarpeeksi monta "Saimme monta hyvää hakemusta, mutta valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -mailia ja usko saadaan nöyryytettyä peiton alle häpeämään. Vastaukseni: En minä aina jaksakaan. Joskus mitta täyttyy ja silloin hengitellään paperipussiin, jotta elämänhallinta palaisi. Uskon saan kyllä aina houkuteltua takaisin. Yritän kertoa miksi, jotta sinäkin saisit sen palaamaan.
Ehkä se on vain sitä, ettei minulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Jos haluan löytää jotain ja päästä eteenpäin, minun täytyy pyrkiä siihen ja etsiä lakkaamatta. Ja se onkin yksi filosofiani: Ei saa luovuttaa jos uskoo tien olevan oikea. Samalla ei saisi sokeasti mennä osoitettuun suuntaankaan, usko tiehen täytyy syntyä itsessä.
Ehkä en koe epäonnistuneeni, sillä en ole vielä hävinnyt taistelussa siitä, minkä kokisin kirjoitetuksi kohtalokseni. Olen kokeillut erilaisia mahdollisuuksia ja todennut kiinnostavia tilaisuuksia olevan olemassa, mutta en ole uskonut niistä yhdenkään olevan juuri se juttu, mikä minulle on tarkoitettu. Niin - olen lukenut liikaa romaaneja ja katsonut romantisoituja elokuvia, sillä uskon jonkun paremman olemassaoloon. Haluaisin tehdä enemmän kuin työtä, haluaisin kehittyä ja kasvaa itse. En kai voi epäonnistua taistelussa, jota en ole vielä edes aloittanut? Mutta ei se silti pysäytä minua ja saa jättämään ei-niin-hyviä tilaisuuksia käyttämättä. Eihän sitä tiedä, mistä sen oikean löytää.
Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, miten hitaasti olen tässä asiassa kypsynyt. 18-vuotiaana olin niin kiinnostunut monista aloista, että olisin voinut suunnata opiskelemaan niin uskontotieteitä kuin englantilaista filologiaa. Ja kyllä ne edelleen kiinnostavat, nyt vain ymmärrän ettei niiden parissa työskentely täyttäisi sitä sisäistä tarvetta, jonka nimeämistä harjoittelen kovasti. Tänään yritimme myös muistella kanditöiden aiheita. Jo sana 'yritimme' ehkä kertoo, että tein sen työn todella vain työn tehdäkseni, tavallaan kiinnostavasta aiheesta mutta en sellaisesta, jonka olisin todella kokenut omakseni. Kirjoitin siten, miten ajattelin vaikuttavani osaavalta ja asiantuntevalta. Kirjoitin aiheesta, joka kuulosti ihan hienolta, mutta jonka olemassaoloa työelämässä en ollut nähnyt ja joka ei siten tuntunut todelliselta. Enhän minä tiennyt mitään. Nyt hiljalleen muutaman vuoden kuluttua työpaikkailmoituksia hyvin ahkerasti lukeneena luulisin ymmärtäväni tarkemmin, millaisten työtehtävien parissa haluan päivieni tunnit käyttää. Voin toki olla väärässä ja muutaman vuoden päästä muistella näitä ajatuksia päätä hymy suussa pudistellen. Välirauha. Siinä pisteessä olen nyt.
Olen aika onnellinen siitä, että minulla on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, joiden kanssa venähtäneet rupatteluhetket kahvikupin äärellä muistuttavat aina niistä miljoonista elämänpoluista, joita maailmassa risteilee. Ei ole muottia, johon ahtautua. Ei ole yhtä putkea, johon astua. Eräskin toisesta tutkinnostaan pian valmistuva ystäväni totesi tekevänsä tutkinnon mahdollistamaa työtä ehkä seuraavat 15 vuotta, jonka jälkeen hän haluaisi opiskella lisää vielä kolmatta alaa. Hei totta! Miksi pitäisi yrittää saada itsensä nyt valmiiksi etenemään tiettyyn suuntaan tai kuvitella tietävänsä millainen ihminen on kymmenen vuoden päästä ja mitä silloin haluaa tehdä?
Silti. Kulutan vielä paljon aikaa ja energiaa löytääkseni sen paikan, jossa en joutuisi taistelemaan ollakseni sopiva ja esittämään erilaista menestyäkseni, vaan missä toiminen ja menestyminen olisi minulle luontaista. En halua hävetä etsimisen tuskaa, vaikka joskus olisikin mukava vastata ystävien työpäivän kuulumisiin omalla pienellä saavutuksella. Epävarmuudesta on ikävä puhua, mutta yritän kovasti. Epäröivin sormin kirjoitettu tekstiviesti mahdollisesta ideasta tulevaisuutta ajatellen voi saada vastaukseksi: "Hyvä Anna! Mun mielestä se sopii sulle :)". Siksi minä jaksan uskoa. Minulle vielä sopii jokin.
minulta kysyttiin luovuttaneella äänellä. Kysyjän epäluottamus omaa hyvyttään ja osaamistaan kohtaan kuului sanojen takaa. Tarpeeksi monta "Saimme monta hyvää hakemusta, mutta valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -mailia ja usko saadaan nöyryytettyä peiton alle häpeämään. Vastaukseni: En minä aina jaksakaan. Joskus mitta täyttyy ja silloin hengitellään paperipussiin, jotta elämänhallinta palaisi. Uskon saan kyllä aina houkuteltua takaisin. Yritän kertoa miksi, jotta sinäkin saisit sen palaamaan.
Ehkä se on vain sitä, ettei minulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Jos haluan löytää jotain ja päästä eteenpäin, minun täytyy pyrkiä siihen ja etsiä lakkaamatta. Ja se onkin yksi filosofiani: Ei saa luovuttaa jos uskoo tien olevan oikea. Samalla ei saisi sokeasti mennä osoitettuun suuntaankaan, usko tiehen täytyy syntyä itsessä.
Ehkä en koe epäonnistuneeni, sillä en ole vielä hävinnyt taistelussa siitä, minkä kokisin kirjoitetuksi kohtalokseni. Olen kokeillut erilaisia mahdollisuuksia ja todennut kiinnostavia tilaisuuksia olevan olemassa, mutta en ole uskonut niistä yhdenkään olevan juuri se juttu, mikä minulle on tarkoitettu. Niin - olen lukenut liikaa romaaneja ja katsonut romantisoituja elokuvia, sillä uskon jonkun paremman olemassaoloon. Haluaisin tehdä enemmän kuin työtä, haluaisin kehittyä ja kasvaa itse. En kai voi epäonnistua taistelussa, jota en ole vielä edes aloittanut? Mutta ei se silti pysäytä minua ja saa jättämään ei-niin-hyviä tilaisuuksia käyttämättä. Eihän sitä tiedä, mistä sen oikean löytää.
Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, miten hitaasti olen tässä asiassa kypsynyt. 18-vuotiaana olin niin kiinnostunut monista aloista, että olisin voinut suunnata opiskelemaan niin uskontotieteitä kuin englantilaista filologiaa. Ja kyllä ne edelleen kiinnostavat, nyt vain ymmärrän ettei niiden parissa työskentely täyttäisi sitä sisäistä tarvetta, jonka nimeämistä harjoittelen kovasti. Tänään yritimme myös muistella kanditöiden aiheita. Jo sana 'yritimme' ehkä kertoo, että tein sen työn todella vain työn tehdäkseni, tavallaan kiinnostavasta aiheesta mutta en sellaisesta, jonka olisin todella kokenut omakseni. Kirjoitin siten, miten ajattelin vaikuttavani osaavalta ja asiantuntevalta. Kirjoitin aiheesta, joka kuulosti ihan hienolta, mutta jonka olemassaoloa työelämässä en ollut nähnyt ja joka ei siten tuntunut todelliselta. Enhän minä tiennyt mitään. Nyt hiljalleen muutaman vuoden kuluttua työpaikkailmoituksia hyvin ahkerasti lukeneena luulisin ymmärtäväni tarkemmin, millaisten työtehtävien parissa haluan päivieni tunnit käyttää. Voin toki olla väärässä ja muutaman vuoden päästä muistella näitä ajatuksia päätä hymy suussa pudistellen. Välirauha. Siinä pisteessä olen nyt.
Olen aika onnellinen siitä, että minulla on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, joiden kanssa venähtäneet rupatteluhetket kahvikupin äärellä muistuttavat aina niistä miljoonista elämänpoluista, joita maailmassa risteilee. Ei ole muottia, johon ahtautua. Ei ole yhtä putkea, johon astua. Eräskin toisesta tutkinnostaan pian valmistuva ystäväni totesi tekevänsä tutkinnon mahdollistamaa työtä ehkä seuraavat 15 vuotta, jonka jälkeen hän haluaisi opiskella lisää vielä kolmatta alaa. Hei totta! Miksi pitäisi yrittää saada itsensä nyt valmiiksi etenemään tiettyyn suuntaan tai kuvitella tietävänsä millainen ihminen on kymmenen vuoden päästä ja mitä silloin haluaa tehdä?
Silti. Kulutan vielä paljon aikaa ja energiaa löytääkseni sen paikan, jossa en joutuisi taistelemaan ollakseni sopiva ja esittämään erilaista menestyäkseni, vaan missä toiminen ja menestyminen olisi minulle luontaista. En halua hävetä etsimisen tuskaa, vaikka joskus olisikin mukava vastata ystävien työpäivän kuulumisiin omalla pienellä saavutuksella. Epävarmuudesta on ikävä puhua, mutta yritän kovasti. Epäröivin sormin kirjoitettu tekstiviesti mahdollisesta ideasta tulevaisuutta ajatellen voi saada vastaukseksi: "Hyvä Anna! Mun mielestä se sopii sulle :)". Siksi minä jaksan uskoa. Minulle vielä sopii jokin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
