Tarvitsemme enemmän runoja

Viikonloppuun sisältyi Tamperetta, omituisia ihmisiä, kampaajaleikkejä, yökyläilyä. Ja runoja.

Tamperetta juhlittiin 7.-13.6. runokaupunkina. Kaupallinen puoleni kärsi huonosti hoidetusta markkinoinnista, mutta runoja rakastava löysi itsensä uudelleen. Äitini on hyvä tässä: hän bongaa hyviä kirjallisuustapahtumia eikä minun tarvitse ikinä kyseenalaistaa niiden kiinnostavuutta, vaikken esiintyjien nimiä etukäteen tuntisi. Hänen kanssaan voi käydä niin kirjamessuilla, Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa kuin Pentinkulman päivillä Urjalassa. Nytkin siis istuimme äitini kanssa yhdessä Tampereen viihtyisimmässä kahvilassa, Kahvila Runossa, kuuntelemassa Lealiisa Kantolan runoja kahvikupin äärellä. Runoilija oli minulle tuntematon, mutta hänen kasvojensa ilmeissä, lausumisen tyylissä ja runojen rakenteissa oli jotain kaukaisuudesta tuttua. Entiset äidinkielenopettajat, kirjallisuustapahtumien esiintyjät. Opetetaanko kaikki kirjallisuutta opiskelleet esiintymään niin? Jotain samaa ilmehdintää ja sanojen painokkuutta näen myös äidissäni, kun hän pitää valmistellun puheen tai lukee säkeitä kuuntelijoille. Äidinkielenopettaja. Se tietty yleisöä läpikäyvä merkitsevä katse, joka etsii ymmärtävää vastaparia, se lievä hymy, jolla halutaan viestiä itsevarmuutta ja sanoman vahvuutta.

Huomasin kaipaavani sitä puolta itsessäni. Kirjallisuus ja runous ja nimenomaan niiden kuunteleminen ja niistä keskusteleminen on jäänyt viime aikoina niin vähälle. Siinä maailmassa on vain jokin kiehtova ilmapiiri, johon haluaisin sukeltaa useammin. Silloin tuntee olevansa jonkun tärkeän äärellä. Tunteiden. Hetkien.

Illalla menimme vielä pääkirjastolle kuuntelemaan Panu Rajalaa, joka kertoi Aila Meriluodosta ja kirjastaan "Lasinkirkas, Hullunrohkea". Hänen esiintymistään oli hieno seurata. Katse ei kierrä yleisöä, ei etsi tukea. Hän seisoo yleisölle avoimena, mutta tuntuu puhuvan enemmän itselleen. Hän naureskelee itseään huvittaville asioille, hehkuu puhuessaan innostaneista löydöistä kirjoittamisprosessin aikana. Tyyli ei ehkä noudata sääntöjä yleisön huomioonottamisesta, mutta on jotain ihan muuta kuin esiintymistä, positiivisella tavalla. Se ei vaikuta niinkään suunnitellulta yleisön kosiskelulta (sellaiselta amerikkalaiselta, tiedättehän), vaan on puhetta omasta aidosta intohimon kohteesta.

Mutta mikä ihme ihmisiä vaivaa!? Tunnin puheenvuoron jälkeen Rajala antoi tilaa yleisön kysymyksille. Nopeasti ajateltuna luulisi kuulijoiden olevan kiinnostuneita joko itse kirjoitusprosessista, Aila Meriluodon tapaamisista, kirjan lisäyksistä jo aikaisemmin kirjoitettuun, mutta ei. Eturivin kuusikymppinen herra nousee ylös ja marssii eteen. "Tässä tuli niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, että en malta olla kertomatta." Ja kertoo seuraavat kymmenen minuuttia omasta elämästään, ties mistä talkoista, käydyistä kouluista ja ammatistaan, jotka jotenkin etäisesti voi ehkä liittää Aila Meriluodon elämänkerrassa esiintyneisiin paikkakuntiin ja lasten ammatteihin. Panu Rajalan vaivautuneisuuden huomaa, mutta vaivaantunut olen minäkin. Miksi ihmeessä täytyy korostaa itseään tällaisena hetkenä, joka ei mitenkään sitä vaadi? Toinenkin herra nousee, viittaa yhdessä Meriluodon runossa mainittuun Raamatun kohtaan ja alkaa puhua heprean kielen suomennoksista ("joita Meriluoto ei varmaan tiennyt") ja esinahkojen leikkaamisesta (niin). Tunnelman vaivaantuneisuus sen kuin vahvistuu. Kiitos ihmiset, kiitos Tampere. Kiitos että saimme osoittaa kiinnostuksemme asiantuntijan osaamista ja työtä kohtaan näin omia kummallisuuksiamme julistaen.

Haluaisin taas lukea. Jättää selailuun tarkoitetut värikkäät naistenlehdet kaupan lehtihyllyihin ja hakea kirjastosta pino kirjoja. Perehtyä paremmin jonkun kirjailijan tuotantoon ja yrittää ymmärtää sen taustalla näkyvät henkilökohtaisen elämän muutokset. Nähdä elämän kaari, tuntea toisen kirjoittamat kokemukset vahvoina itsessään, oppia mielialojen ilmaisemista. Kolme sisarta, milloin luemme jälleen?