"When you sing from your heart, there are no wrong notes."

Tiesin, että The Swell Season olisi hyvä. En kuitenkaan arvannut, että tulisin kokemaan elämäni parhaan keikan, kun taivalsin talven pahimmassa myrskyssä Helsingin Kulttuuritalolle. Keikka kesti lähes 2,5 tuntia, eikä sen intensiivinen ote hellittänyt missään vaiheessa. Jokaisen kappaleen välissä ähkin vieressä istuvalle ystävälleni: "Mieletön, siis tää on mieletön, miten tää on näin mieletön, miten voi." Kielellinen lahjakkuus kukoisti, mutta jokin sisällä lämpeni niin, ettei millään ollut väliä. Mietin ennen keikan alkua, että onpas ankeaa istua jäykästi suorilla penkkiriveillä todellisen musiikille antautumisen sijaan, mutta jo pian totesin, ettei minulla olisi ollut voimaa seistä. Se oli niin mieletöntä.

Olisi aika hienoa omata sellainen karisma, joka nostattaa suuren yleisön leijumaan haavemaailmaansa, vaikka itse kyyhöttäisi pienenä hahmona polvillaan ison lavan keskellä. Tai laulaa ilman mikkiä niin lujaa ja niin tunteella, että kuulija saa pidättää hengitystään. Tai kertoa välispiikeissä sellasia tarinoita, että kaikki nauravat eivätkä todella vain kohteliaisuuttaan. Tai saada yleisö hyräilemään melodiaa kappaleen taustalle. Tai naksuttamaan sormiaan kappaleen ainoaksi säestykseksi. Tai nousemaan välittömästi osoittamaan suosiota seisten, kun on tauon aika ennen encorea. Ja olla samalla vain äärimmäisen sympaattinen, aito itsensä.

Niin, sanat olivat vähissä myös keikan jälkeen. Harvoin sitä saa yhden elämyksen aikana sekä haukkoa henkeään että pidättää hengitystään, pyyhkiä kyyneleitä ja nauraa vapautuneesti, jännittää koko vartalonsa keskittyneeseen kuuntelemiseen ja nauttia musiikin rytmiin liikkumisesta.

The Swell Season voimaannutti. Kaikki järjestyy. Maailmassa on hyvyyttä. Seikkailut odottavat. Haluan kokea. Minussa on voimaa.

***

Muuten elämä onkin ollut perinteistä arkista aherrusta ja elämää suurempaa pohdintaa.

Totesin ohimennen yhdessä keskustelussa ystäväni kanssa, että voisin kuluttaa ikuisesti aikaa kaikkeen tämän blogin kaltaiseen turhaan kirjoitteluun, mutta että siitä ei olisi mitään oikeaa hyötyä. Hän vastasi, että on siitä, jos itse nautit ja saat siitä jotain.

Ajatus ei kuitenkaan luovuttanut. Kuinka paljon voi elämässään tehdä asioita vain sillä perusteella, että minä itse saan tästä jotain? Kuinka paljon voi kuluttaa aikaansa yksinäiseen pohtimiseen ja kirjoittamiseen, koska vain minä saatan hyötyä siitä? On totta, että minulle on yksi elämä annettu ja make the most of it, mutta jokin tässä ajattelutavassa tökkii. Eikö minun pitäisi yrittää muokata tekemisiäni niin, että itseni lisäksi muutkin saisivat niistä jotain? Käyttää ajatuksiani johonkin yhteiskunnallisesti hyödylliseen tai vaikka ajatella vähemmän, jos se vapauttaisi aikaani ja energiaani johonkin muuhun?

Juuri siksi haluaisin tehdä työtä, jolla on tarkoitus sekä itselleni että muille. Ja juuri siksi taistelen nyt suuresti sen löytämisessä. En voi huijata itseäni ja olla ajattelematta, analysoimatta ja pohtimatta jatkuvasti. Minun täytyy vain löytää kanava, joka ohjaa sen johonkin hyvään. Helppoa...

Hämmennyinkin tänään, kun luin Gloriaa (laatulehti!). Kirsi Piha pohti kolumnissaan hyvin samoja ajatuksia. "Ihmisellä on tarve tehdä hyvää. Me haluamme, että jokapäiväinen työpanoksemme johtaisin johonkin hienoon ja konkreettiseen." Häntä ärsytti se, että nykypäivänä hieno ja arvostettava ele on siirtyä trendialoilta oman sisustusliikkeen omistajaksi tai veneiden veistäjäksi. "Miksi mainosmiehestä tulee 'ihminen', kun hän hylkää copyn uransa ja ryhtyy kirjailijaksi?"

Kuulun itse vielä siihen nuoreen ikäluokkaan, että kyseisen kaltaisia urakäännöksiä ei tehdä. Uran sijaan koetaan kyllä todella tärkeäksi ellei jopa tärkeämmäksi oma vapaa-aika, harrastukset ja ystävät. Olen itse periaatteessa aivan samoilla linjoilla, enkä halua elää vain työtä varten. Jokin tässä henkilökohtaisen edun ja nautinnon tavoittelussa kuitenkin häiritsee. En väitä, että yöhön asti venyvät konsultin päivät olisivat mitenkään ratkaisu tähän, se menee toiseen ääripäähän. Mutta voimmeko elää elämämme vain omien tarpeidemme näkökulmasta?

Pieniä kuvia

Näin naisen, joka ajoi Runeberginkadun aamuruuhkassa risteyksen läpi samalla ripsiväriä etupeilin avulla laittaen.

Näin miehen, joka nauroi horjahdukselleni autotietä ylittäessä, mutta meinasi heti itse kaatua samaan liukkaaseen kohtaan.

Näin äidin, joka kääntyi lapsistaan poispäin sytyttääkseen tupakan, jolloin isoveli alkoi lyödä rattaissa puolustuskyvyttömänä istuvaa pikkuveljeään molemmin käsin.

Näin vessapaperirullan, jonka joku toi itselleen yleiseen työpaikan vessaan. Vähän paremman ja pehmeämmän kuin työpaikan tarjoama, sivussa odottamassa tuojansa herkkää ihoa.

Näin tytön, joka otti kutoi lyhyen bussimatkan ajan, kun kaikki muut tunkivat pakkasesta kohmeisia sormiaan yhä syvemmälle taskuihin.



Ympärillä tapahtuu koko ajan pieniä kummallisia, koomisia ja koskettavia asioita, joista haluaisi ottaa valokuvan muistoksi. Tehdä niistä tauluja seinälle, jotta muistaisi miten ihmeellinen maailma on, vaikkei arjen rutinoituneelta polulta edes astuisi paljoa sivuun sitä ihmettelemään.

Kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin

Minulla on ongelma. Haluan kaiken.

1. Haluan olla akateeminen, alani todellinen asiantuntija, keskustella viisaiden ihmisten kanssa ja todella ehtiä ajattelemaan ja pohtimaan pelkän suorittamisen sijaan.
2. Haluan olla liikenainen, joka saa paljon aikaiseksi, muuttaa organisaatioita ja kehittää uutta.
3. Haluan olla kosmopoliitti vapaa kirjailija, kolumnisti ja toimittaja, joka viestittää suuren maailman ilmiöitä Suomeen ja tuntee paljon kulttuureja, kieliä ja ihmisiä. (Äitini haluaa minusta Helenan Helenan paikalle.)
4. Haluan asua Pariisissa ja Lontoossa nyt ainakin.
5. Haluan asua loistavan kämppiksen kanssa.
6. Haluan asua yksin.
   
7. Haluan käyttää kuukausia kierrellen Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Ranskassa, Australiassa.
8. Haluan oppia puhumaan sujuvammin ranskaa, italiaa, espanjaa ja ruotsia.
   
9. Haluan lukea paljon ja tietää kirjallisuuden klassikoista sekä nykypäivän kirjailijoista.
10. Haluan olla sisällä kaupunkikulttuurissa, -tapahtumissa, -ilmiöissä ja keskustelunaiheissa.
11. Haluan tuntea erilaisia ihmisiä ja viettää paljon aikaa keskustelemalla heidän kanssaan tosissaan ja oppien heiltä.
    
12. Haluan olla fyysisesti hyvässä kunnossa. Ja ehkä osata argentiinalaista tangoa.
13. ...
    
14. Haluan hatun.

(Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin. Eikä se ole missään tärkeysjärjestyksessä, sillä todellakin haluan sen hatun.)

Keskustelin juuri Saaran kanssa. Valintoja täytyisi uskaltaa tehdä, jotta pääsee eteenpäin. Mutta samalla tuntuu, että sulkee muita ovia, mahdollisuudet pienenevät. Jos en lähde nyt bisnekseen, se on vaikeampaa myöhemmin ja minusta ei ehkä tule koskaan mitään. Jos en nyt jatka opiskelua, saatan jumittaa liike-elämässä suorittaen, enkä kehity ja pohdi kuten haluaisin. Ja kun niin moni asia pyörii haaveissa, miten niistä yhdestäkään osaa luopua? Milloin "kaikki on mahdollista" muuttui "tiedä mitä haluat ja kunnianhimoisesti pyri sitä kohti"?

No kato musta kuullaan vielä
Mä lennän korkeella
Nimeni mä tahdon nähdä välkkyvissä valoissa

(Tehosekoitin, Kaikki nuoret tyypit)

Prosessi, jossa jokin tulee toisenlaiseksi kuin se oli.

Muutos. Se on kumma juttu. Muutosvastarinnasta aina puhutaan, mutta toisaalta juuri muutosten tarvetta kailotetaan HS.fi:n keskustelupalstat raikuen. Itse huomaan kehittämällä kehittäväni aina kaikenlaista projektia ja suunnitelmaa, jotta tuntisin maailman, elämäni ja itseni muuttuvan. Vaikka sitten tärisenkin iltaisin vuoteessa, kun kaikki epävarmuudet jännittävät niin, ettei uni millään uskalla tulla. Niinpä pelkään muutosta minäkin, vaikka jokin siinä hullussa tyhjyyteen astumisessa benjihypyn tavoin ikuisesti kiehtoo (minä vielä hyppään!).

En voisi sietää liian rutinoitunutta elämää, vaan minun on herättävä aamuuni ilman aikatauluja, vaikka sitten haahuilenkin aamuni musiikkia kuunnellen, uutisia ja blogeja lukien, kahvia tai teetä juoden ja siinä ohessa hiljalleen päivään valmistautuen. Ja illat. Haluan vapauden päättää juuri silloin mille liikuntatunnille menen vai enkö mene, menenkö ulos vai kauppaan vai kaverille. Pääsyy myöhäiseen nukkumaanmenoon on saman aamuisen haahuiluajan tarve. Olen vihdoin huomannut tämän, sillä pakotin itseni pitkään noudattamaan itse luotua viikko-ohjelmaa, jota suoritin tyytymättömänä ja sitä todellista hienoa elämää odottaen. Välillä aina unohdun tekemään kuin ennenkin, mutta sitten jokin pieni kapinallinen minussa vaatii aloittamaan uuden muutosprojektin. Vuorotellen päätän keskittyä kulttuuriin (jokin kulttuuritapahtuma kerran viikossa!), kielten opiskeluun (lue vaikka väkisin kirja ranskaksi!), liikuntaan (juostava Seurasaareen ja saari ympäri muutaman kerran viikossa!), sisustamiseen (kotona aina piristäviä leikkokukkia!). Viikon kuluttua projekti vaihtuu toiseen (ranska ei edelleenkään suju ja lumisohjossa en juokse), mutta oleellista onkin kokea alituisesti olevansa jonkin muutoksen keskellä, vaikka pienenkin. Se antaa uskomattomasti energiaa.

Tunsin tämän viime sunnuntaina matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuo niin tuttu tie ja sumuinen maisema - ja silti tunsin onnellisen odotuksen kotiinpaluusta, oman elämän uudelleenjärjestämisestä viikonlopun jälkeen, uusien arkiprojektien suunnittelusta. Pieni uusi alku jälleen, pieni muutos.

Tällä hetkellä vahvasti menossa monet suunnitteluprojektit (oma tulevaisuus lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä, kahdet häät ja kahdet polttarit), kulttuuritarpeen tyydyttämisestä huolehtiminen (kirjoja, leffoja, keikkoja, stand upia, lähtisikö joku teatteriin?), aerobic-kortin vaihtaminen hetkeksi kuntosalikorttiin ja kieli-innostuksen jälleensyttymisen odotus.

Etsin myös erittäin vahvasti hattua. Haluaisin muuttua hattuihmiseksi.

***

Ja niin, tulevaisuus on edelleen auki. Keksin melkein mitä ehkä voisin mahdollisesti haluta tehdä, mutta se on niin epävarmaa sekä onnistumisen että mielialani kannalta (olen todennut olevani erittäin ristiriitainen henkilö mitä tulevaisuuden suunnitteluun ja mielipiteisiin tulee) että hys hys vain.

Inhorealismin hyökkäys

Punaiset kynnet auttoivat kärttyisyyteen, mutta tuttu, raskaampi paino nousi hartioille taas. Tällä hetkellä paras sana kuvaamaan sitä painoa on pelko. Pelko siitä, että haaveeni ja odotukseni elämälle eivät täyty, koska en kunnianhimoisesti tavoittele nyt mitään. En tiedä mitä tavoitella. Innostun tänään tästä ja huomenna tuosta, enkä osaa enää eritellä, mikä siinä on minua ja mikä muiden hyvää myyntipuhetta.

Sillä neuvojiahan riittää. "Et voi tietää varmaksi, mitä haluat tulevaisuudessa tehdä, mutta voit miettiä millaisen elämän haluat kun olet 50. Mitkä asiat ovat tärkeitä, mitä haluat saavuttaa. Ja pidä kuva siitä elämästä mielessäsi joka päivä." Ote eilisestä keskustelusta erään professorin huoneessa. "Elämässä pitää olla kunnianhimoa, kukaan ei sulle tule koskaan tarjoamaan mitään." Entä jos sille kunnianhimolle ei löydä sanoja? En halua pysähtyä. Haluan kehittyä, päästä eteenpäin, asua eri paikoissa, tavata erilaisia ihmisiä, työstää erilaisia asioita, olla hyödyksi muille, antaa ajattelun aihetta, nähdä uudenlaisella tavalla ja näyttää kokemaani muillekin. Tälle en ole vielä löytänyt ammattinimikettä.

Yritäpä sitten keskittyä täysillä yhtään mihinkään, kun pelko ajan kulumisesta huokailee koko ajan hiljaista valitustaan. Pelkään, että ajelehdin. Pelkään, että ajaudun. Pelkään, etten pääse ikinä mihinkään. "Miettiminen, ajattelu, reflektointi, ne on tosi tärkeitä. Mutta lopulta ne ei pelkästään tuo ratkaisua. On pakko kokeilla." Kun on valmistunut jo, niin kuinka monta kertaa tässä uskaltaa enää kokeilla? En ole vielä sillä tiellä, jossa suorittaminen ja kulkeminen veisi eteenpäin. Täytyisi löytää sen tien portti, enkä todella tiedä mihin uskallan edes astua sisään.

"Kaunokirjallisuuden lukeminen on todella tärkeää." Halleluja! "Voit olla kiitollinen, että perheesi on kasvattanut sinut nauttimaan kaunokirjallisuudesta ja tarvitsemaan sitä. Monet elävät elämänsä tietyssä putkessa, eivätkä näe kaikkia niitä kysymyksiä, mitä putken ulkopuolinen elämä tarjoaa. Mutta kaunokirjallisuus! Juuri kaunokirjallisuus vie sinut uudenlaisiin maailmoihin. Tiedät enemmän, mitä elämällä on tarjota, eikä sinun tarvitse kokeilla kaikkea itse." Tänään haluaisin pakata laukkuuni pinon venäläisiä klassikoita ja lähteä junalla Pietariin. Tuleeko joku mukaan?

"Mieti ja harkitse."

Raskas pää.

Baby, I hate days like this

Huh ja puh. Viimeiset kaksi päivää olen hiihdellyt hermot kireellä ja jotenkin niin väsyneenä ja turtuneena. Olen surrut tunnetta siitä, että elän taas 'sitten kun' -elämää, odottaen viikonloppua, jolloin ehdin ehkä paremmin ottamaan ajatuksistani kiinni. Olen harrastanut liikuntaa täysin puhdittomana ja väkisin, harmitellut kun peilistä näkyy vain tunkkainen iho ja sähköiset hiukset. Missä on kesä ja päivetys ja pisamat ja iloinen hymy?!

Luin Gloriasta Nelosen uutisankkuri Jesca Muyingosta ja voi että kärttyisyys sen kuin paisui. Jesca itse vaikutti erittäin mukavalta ja todella fiksulta, ja sehän se ongelma varmaan olikin. Hän on opiskellut Bostonissa kriisinhallintaa, asunut Genevessä ylioppilaskirjoitusten jälkeen, työskennellyt Roomassa neljä vuotta YK:n palveluksessa, asunut Lontoossa useaan otteeseen. Hän harrastaa urheilua, musiikkia, vapaaehtoistyötä ja erilaisia verkostoja. "Vaikka olen hyvin kurinalainen ihminen, olen myös nautiskelija." "Olen aina tiennyt mitä haluan tehdä ja olen ollut onnekas saatuani tehdä niin mielekkäitä töitä." Hei olen Anna, en ole koskaan tiennyt mitä haluan tehdä, enkä tee mielekkäitä töitä. En ole kurinalainen ihminen ja nautiskelusta koen huonoa omaatuntoa.

Poljettuani vielä yhden puhdittoman spinning-tunnin päätin, että nyt saa riittää. Kaksi päivää on tarpeeksi, että itseäni alkaa ärsyttämään. En kestä itseäni, asennettani ja elämän muka-suurta vaikeutta ja epäoikeudenmukaisuutta. En jaksa olla rasittava, vaikea ja ristiriitainen. Ratkaisuyrityksenä lähden tarkoituksellisesti muuttamaan ulkoisia asioita. Ehkä jokin sisäinen ongelma huuhtoutuisi samalla.

Niinpä

• Laitoin Mikan The Boy Who Knew Too Much -levyn soimaan.
  
• Imuroin.
• Pesin pyykkiä.
  
• Valitsin huomiselle feel-good-vaatteet.
• Laitoin sängyn viereen uuden kirjan luettavaksi (Maarit Verrosen Saari kaupungissa, joka takakannen mukaan kartoittaa pelkistetyn paljastavasti ihmisyyden peruskysymyksiä. Potentiaalia sopia täydellisesti tähän hetkeen!)
  
• Aloitin elämän pituisen kehitysprojektin: Älä vertaa itseäsi muihin, vaan inspiroidu heidän esimerkistään.
• Lakkasin kynteni hehkuvan punaisiksi.

Minä toimin näin aina. Silloin kun elämä on hajalla ja itkettää, lähden ulos kiiltävässä mekossa suurimmat korvikset heiluen.

Vapauden hurmaa(?)

Mihin ihmeeseen kaikki aika menee?! Yhtäkkiä huomaan, että neljäsosa ylistämästäni helmikuusta on jo ohi, enkä ole ehtinyt yhtään miettiä tai varsinkaan edistää suunnitelmiani ja haaveitani (enkä myöskään kirjoittaa tänne mitään...). Näin sunnuntai-iltana käymään tulee käymään se perinteinen ahdistus siitä, että ensi kerran ehtii pysähtymään vasta viikon päästä. Ja sitten on jo helmikuun puoliväli! Pitäisi tehdä. Pitäisi saada aikaan. Pitäisi miettiä ja valmistella.

Tämä paine tuntuu entistä vahvemmalta nyt, kun se innostus tosiaan odotetusti vaihtui luuserifiilikseen. Vapaus huumaa hyvinä, aurinkoisina päivinä; heikkoina hetkinä sitä leijuu tyhjyydessä ilman pohjaa, johon tukeutua. Aika menee, eikä mikään oikeasti etene. Ulkona tarvotaan samassa loskassa, pöly kasaantuu sohvan alle ja polvi muljuu aerobictunneilla. Pelkään väsynyttä jumitusta ja siksi ohjelmoin arki-iltani täyteen asioita, joita elämääni haluan. Silti huomasin tänään kaipaavani aikaa, jolloin saisin edistettyä tätä oman tulevaisuuden pohdintaa. En haluaisi suorittaa arkeani putkessa miettimättä, mitä ulkopuolella on.

En ole siis edennyt, mutta olenpahan syönyt maailman parhaita ja pehmoisia laskiaispullia. Ihastellut hyvän ystävän unelmien kotia. Istunut 6 tuntia hääpalaverissa. Nauranut kofeiinihumalassa silmät kyynelissä. Katsonut Kummisetä III:n, arvostellut sen epätasaisuutta ja huonoja kohtauksia ja pidätellyt silti itkua lopun käänteissä. Miettinyt omia ristiriitaisuuksiani ja herkkiä kohtiani, toivonut vahvistuvani niissä.

Loppujen lopuksi vapaus tarkoittaa mahdollisuuksia ja niitä minä haluan. En haluakaan tietää tulevaisuutta, vaan haluan nauttia yllättävien tilanteiden jännityksestä ja hypätä mukaan ilman sitoumusten kahleita. Kunpa sen vain muistaisi aina, eikä vertaisi itseään muihin, joilla tuntuu olevan enemmän konkreettisia asioita elämässään. Koen hirveän vahvasti, että näin haluankin asioiden olevan juuri nyt. Silti en osaa olla vertaamatta itseäni muihin ja juoksematta kiireellä kotiin, jossa saan olla kuka olen ja unohtaa ulkoiset paineet. Ympärilläni ihmiset sitoutuvat toiseen loppuelämäkseen, ostavat omia asuntoja, työstävät uraansa vakituisissa työpaikoissa. Sillä välillä minä... teen vähän erilaisia juttuja ja lentelen haaveissani kulttuurista ja ammatista toiseen. En omista asuntoa, en autoa, en edes tv:tä. En tiedä mitä teen muutaman kuukauden päästä. Ei ole tukevaa maata jolla astella, mutta kyllä nämä siivet kestävät. Kestäväthän..?

Helmiä

Ihanaa, helmikuu!

Kaipaan valoa, lämpöä, kevättakkeja, lenkkipolkuja joilla hiekka rahisee, lempeän tuulen sekoittamaa tukkaa, ruohikon tuoksua ja kadunreunaa alas valuvaa sulaneen lumen puroa. Pimeä ja pitkä tammikuu on ohi ohi ohi ja kohta alkavat toteutua tämän vuoden suuret odotukset, suunnitelmat ja haaveet!

Syksyllä tulevaisuuden avoimuus tuntui painostavalta ja pelottavalta, mutta nyt se on pukeutunut vapauden hurmaan. Miten kävikään niin, että minä, kouluni ja elämäni niin pitkälle sääntöjen mukaan suorittanut ihminen, herään nyt 24-vuotiaana unohtamaan säännöt ja vihdoin tajuamaan, että minulle on vain yksi elämä annettu. Haluanko harmaapäisenä todeta, että elin sääntöjen mukaan? Että hienoa Anna, sinäpä elit järkevästi? En todella. Haluan elää niin, että voin sanoa uskaltaneeni tavoitella hullujakin haaveita. Ja toteuttaneeni ajatuksia, joita en uskaltanut edes haaveiksi kutsua. Ja jotenkin näen nyt, ettei näiden ajatusten tarvitse kuulua mihinkään suurempaan suunnitelmaan, joka veisi minua elämäni suurta päämäärää kohti. Niiden ei tarvitse olla pysyviä päätöksiä, minulle lopulta edes sopivia kokeiluja. Mutta ne voivat silti olla elämyksiä, jotka näyttävät tästä maailmasta uuden puolen ja vievät minua eteenpäin sillä henkilökohtaisen kehittymisen tiellä, joka on minulle kaikkia maailman urapolkuja tärkeämpi. Kaikkea ei tarvitse suorittaa huolella loppuun asti alkuperäisen agendan mukaan.

Niinpä olen sitten kehitellyt hulluja suunnitelmia, jotka vaihtelevat uuden alan opiskelusta ulkomaille lähtemiseen. En osaa sanoa, mikä toteutuu tai toteutuuko mikään. Pelkkä ilmassa leijuvien vaihtoehtojen näkeminen saa vain minut tuntemaan itsenikin kevyemmäksi.

Vihdoin tuntuu, että olen löytänyt jonkinlaisen hetkittäisen tasapainon. En stressaa. En murehdi. Mietin, mutta en tuskastu ajatusten paljouteen. Nautin elämän monipuolisuudesta.

***

Katsotaan sitten ensi viikolla uudestaan, kun kirosanoja lentelee niin, että saan taas saarnan vanhemmiltani nuorelle naiselle sopimattomasta kielenkäytöstä.


***

The Swell Season 20.2. Kulttuuritalolla!