Näin naisen, joka ajoi Runeberginkadun aamuruuhkassa risteyksen läpi samalla ripsiväriä etupeilin avulla laittaen.
Näin miehen, joka nauroi horjahdukselleni autotietä ylittäessä, mutta meinasi heti itse kaatua samaan liukkaaseen kohtaan.
Näin äidin, joka kääntyi lapsistaan poispäin sytyttääkseen tupakan, jolloin isoveli alkoi lyödä rattaissa puolustuskyvyttömänä istuvaa pikkuveljeään molemmin käsin.
Näin vessapaperirullan, jonka joku toi itselleen yleiseen työpaikan vessaan. Vähän paremman ja pehmeämmän kuin työpaikan tarjoama, sivussa odottamassa tuojansa herkkää ihoa.
Näin tytön, joka otti kutoi lyhyen bussimatkan ajan, kun kaikki muut tunkivat pakkasesta kohmeisia sormiaan yhä syvemmälle taskuihin.
Ympärillä tapahtuu koko ajan pieniä kummallisia, koomisia ja koskettavia asioita, joista haluaisi ottaa valokuvan muistoksi. Tehdä niistä tauluja seinälle, jotta muistaisi miten ihmeellinen maailma on, vaikkei arjen rutinoituneelta polulta edes astuisi paljoa sivuun sitä ihmettelemään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Miksi pitäisi ottaa kuvia? Voihan tollasia juttuja muutenkin "dokumentoida". Eräs muusikkotuttuni kuvittelee mainitsemasi kaltaiset tapahtumat ääniksi ja tekee näkemästään biisejä...
Big Up muuten jälleen kerran! Pienien asioiden katselu on harvinainen taito.
Eipä niiden kuvia tarvitsekaan olla. Joskus juuri musiikki saa aikaan paljon vahvempia reaktioita.
Itse kuitenkin nautin vahvasti visuaalisuudesta. Ja toisaalta jo pieni kuvan vilkaisu muistuttaa ympärille katsomisen tärkeydestä, johonkin muuhun kun pitäisi ehkä enemmän keskittyä saman kokemuksen saamiseksi. Tarkoituksena kun ei ole vain ikuistaa juuri noita pieniä hetkiä, vaan ottaa enemmän tavaksi pitää silmät auki.
Lähetä kommentti