Teetkö outoja asioita?

Unohdutko toisinaan haaveisiin ja omiin kuvitelmiisi? Joskus.

Kaupunki näyttää auringonpaisteessa kauniilta ja huokaisten antaudun ajatusteni vietäväksi. Kirpeästä ilmasta kahvilaan saapuvat punaposkiset perheet, kirkonkellojen vaimea sointi taustalla, tietokoneen takia painava laukku, Topeliuksenkatu ja tiilitalon suloiset pikkuparvekkeet. Kaikki nyökkäävät minulle kuin vanhalle tutulle. Muistoja vuosien takaa tai nostalgisia välähdyksiä jostain, mitä en enää muista. Vahva ymmärrys siitä, kuinka tämä hetki on yhteydessä kaikkeen aikaisemmin elettyyn, kuinka kaikki koettu antaa merkityksiä nykyisyyden pienille ilmiöille, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Tänään on kovin runollinen päivä. Kenties tämä on vain arkisten velvollisuuksien välttelyä tai vaikuttamaan jäänyt tunnejälki eilisestä romaanista. Luin Riikka Pulkkisen Rajan yhtä soittoa suuren kiihtymyksen vallassa, viimeisten sivujen kohdalla käperryin itkemään suunnatonta lohduttomuutta ja kirjan suljettuani säntäilin kolmelta aamuyöllä asunnossani etsien jotakin konkreettista tarttumapintaa tähän elämään, joka antaisi luvan taas olla tyytyväinen ja unohtaa tulevaisuuden kivuliaat luopumiset. Niin, tänään haluaisin olla runoilija. Vastapäisen talon varjoissa ja ohikulkijoiden ilmeissä viipyilevä katseeni kirjoittaa mieleeni irtonaisia säkeitä jotka pian unohtuvat, sillä minun pitäisi olla kirjoittamassa jotakin aivan muuta.

Pelkäätkö joskus tulevasi hulluksi? Toisinaan.

Tässä eräänä yönä palohälyttimeni tippui. Jos olisin nukkunut kevyemmin, olisin ehkä kuullut tarrakiinnityksen irtoavan kulma kerrallaan katosta. Hälytin tippui, osui sohvan reunaan ja pongahti toiselle puolen huonetta. Siihen minä heräsin. Hälyttimen pongahtaessa minäkin pongahdin, pongahdin nopeammin ylös kuin yksikään aamu. Olin aivan varma, että asunnossani oli joku. Vaikka pian paikansin hälyttimen sänkyni vierestä, tuijotin huoneeni hämäriä kulmia. Eihän palohälytin syyttä päätä pudottautua. Palohälyttimen tehtävänä on varoittaa. Sen oli oltava merkki. Hengittelin syvään ja rauhoittelin säikähtänyttä sydäntäni. Katsoin eteisen liikkumattomaan pimeyteen yrittäen paikantaa ihmisen varjon ja kuuntelin hiljaisuutta. Juuri ennen nukahtamista uskalsin kurkottaa varpaani peiton alta ilman että pelkäsin jonkun tarttuvan niihin kiinni.

Näetkö asioita, joita muut eivät näe? ...Kenties?

Eräänä iltana viittaostoksen jälkeen odotin Rautatieaseman edessä ratikkaa. Ilma oli sateinen, kadut kiiltäviä ja näkökenttää peitti sen kaltainen sumu kuin romanttisimmissa New York -kuvissa. Vieressäni seisoi mies puku päällä, toisessa kädessään salkku ja toisessa sateenvarjo. Mietin juuri kaupungin kauneutta pimeän illan tihkusateessa, kun huomasin miehen tanssivan. Lähes huomaamattomasti, niin että sen näki vain jos keskittyi katsomaan häntä. Kaikki tuntuivat kuitenkin olevan omissa ajatuksissaan, eikä kukaan kääntänyt päätään hänen suuntaansa. Mutta polvet koukistuvat aavistuksen, sateenvarjo heilui rytmissä ja varovaisesti, varovaisesti hän pyörähti ympäri. Huomasin hänen korvissaan nappikuulokkeet, mutta en ole varma huomasiko hän kasvoilleni leviävää riemastunutta hymyä hänen tanssinsa ansiosta.

Oletko itsevarma eri tilanteissa? En niin usein kuin toivoisin.

Nyt istun Cafe Lasipalatsissa kadulle katsellen, seinän korkuista ikkunaa vasten olevan kapean pöydän ääressä kahvikuppini kanssa, kuin näyteikkunassa. Näyteikkunassa todellakin, totean huomatessani lyhyen hameeni nousseen ylös baarituolille istuessani ja päätän vaihtaa paikkaa.

***

Kysymykset perustuvat muistinvaraisesti työpaikan tunneälytestiin, joka paljasti minut mielenvikaiseksi kummajaiseksi, joka miettii itseään paljon mutta jonka itsearvostus on miinuksella.