Ennen unia

Iltaisin pitäisi aina olla muistivihko vierellä. Juuri ennen nukahtamista mieleen kumpuaa mitä kummallisimpia muistoja, ajatusleikkejä, haaveita, pelkoja ja irrallisia lauseita, jotka siinä hetkessä tuntuvat niin merkittäviltä, että on vaikea vain antaa olla ja nukahtaa. Niinpä sitten huokaillaan ja pyöritään ja mietitään vielä uudelleen, sillä eihän sitä nousta tohdi ylös kirjoittamaan, nyt on nukkumisen aika.

Yläkerrassa stepataan. Ehkä ovat kuulleet minunkin öisin steppaavan ja innostuneet moisesta.

Eilen illalla mietin, millaista olisi olla syntynyt suurperheeseen. Vaikka seitsemän, kahdeksan sisarusta. Että olisiko sitä aivan erilainen ihminen. Ehkä sosiaalisempi, välittömämpi, avoimempi. Asioiden jakamiseen ja muiden jatkuvaan huomioonottamiseen tottunut. Mutta entä se huomion ja hoivan määrä, jonka perheen ainoana tyttärenä on saanut? Tai se, että jos oli tylsää, tekeminen piti keksiä itse tai lähteä naapureista etsimään kavereita. Kasvattaako se vahvemman ja itsenäisemmän? Vai huomiohakuisen ja itsetietoisen? Tuntisiko sitä suurperheen lapsena vanhempansa paremmin vai huonommin? Olisiko näin aikuisena kotona käyminen erilaista? Kaipaisiko sitä enemmän rauhaa vai tohinaa? Mietin ystävieni ja tuttujeni perhetaustoja ja yritin löytää vastauksia (en löytänyt). Vaihdon kylkeä ja käänsin tyynyn.

Nyt soi myös musiikki. Step step step. Minua hymyilyttää, muutkin tietävät öiden taikuuden.

Joka ilta huomaan myös toistuvan kaavan. Juuri ennen nukahtamista näen silmissäni tilanteen, jossa potkaisen treeneissä tai pyörähdän tanssissa, ja polveni menee sijoiltaan. Mielikuva ja muisto on niin vahva, että otsa rypistyy, suupielet taipuvat kuvotuksesta alaspäin ja lihakset jännittyvät vuorotellen kylmien väreiden kulkiessa. Yritän olla ajattelematta, kuinka tyytymätön ja pettynyt olen tilanteeseen, joka on vienyt minulta elämän hauskuuksia. Ei potkita ei. Eikä taideta nukkuakaan ihan vielä.

Hei, laulaako siellä joku?

Koko elämä tuntuu vähän epätodelliselta. Ajalla ei ole väliä, oikeastaan paikallakaan. Sitä kuljeksii ja miettii ja yrittää toisinaan tehdä jotain järkevää. Mutta se järkeväkin tuntuu olevan vain päätös oman mieleni huijaamiseksi, normaaliuden ja tasapainon kokemiseksi. Vähän piirustellaan kalenteriin aikatauluja ja kumma kun elämällä on taas olevinaan suunta ja tarkoitus. Mikä tässä elämässä on järkevää? Epätodellisissa hetkissä on oma viehätyksensä, mutta joskus olisi ihanaa jos tuntisi elämän olevan totta.

Steppausta ei kuulu enää. Musiikki soi hieman hiljemmalla. Ehkä noudatan yläkerran esimerkkiä ja koitan hiljentyä minäkin.

(haukotus)
Jaahas, ajatusketju taas edennyt loogisesti.
(haukotus)
Ehkä sitä joku ilta löytää mielensä off-napin eikä mietiskele kummia.
(haukotus)
Mmmmm... unia.