lauantai 17. lokakuuta 2009

Stop chasing shadows/Just enjoy the ride

Haaveilin uuden blogin kirjoittamisesta pitkään. Jokin palo kirjoittamiseen on poltellut jo kauan, mutta toisaalta olen pelännyt sitä kuin suurta vihollista. Välttänyt kirjoittamasta ajatusta ylös, jotta sen suuruus ei katoaisi. Mielikuva siitä, että osaa ilmaista itseään jotenkin ja on oivaltanut elämästä jotain, on niin hauras, etten uskaltanut altistaa sitä todelliselle testille. Mutta tämähän taistelee kaikkia periaatteitani vastaan! Kuinka elämässä on uskallettava, jotta voi saada. Kuinka pitää heittäytyä, vaikkei tunne pohjaa. Kuinka todellista epäonnistumista ei ole, vain huonoja tilanteita ja välttämättömiä oppimiskokemuksia. Joten minähän kirjoitan.

Sillä kirjoittamalla minä ajattelen. Hahmotan epämääräisen elämäni ja hallitsen kaaosta. Kaikille niille tunteille ja melkein kiinni saaduille totuuksille joutuu piirtämään muodon. Ja kun ne saa edes tyydyttävästi kuvattua, voi huokaista ja kuvitella päässeensä eteenpäin elämässä ja kasvaneensa ihmisenä. Tämän totuudenmukaisuudella ei ole edes väliä; olo on kevyempi ja – surullista melkein – viisaampi. Oman elämän sekava pohdinta lisää viisautta. Ihmismieli on kummallinen.

Ja miksen sitten kirjoittaisi vain päiväkirjaa, niin kuin kaikki kiltit tytöt, lukitsisi sitä pienellä kultaisella avaimella ja sulkisi lipaston laatikkoon seuraavaa avautumiskertaa odottamaan? Koska tiedän, että silloin tämä jää. Tiedän, että äitini tulee lukemaan tätä, ja se on jo suuri painostus pitämään ajatusprosessi yllä. Haluanhan minä kokea olevani viisastunut! Kiitos äiti.

Valmistuin lähes kuukausi sitten korkeakoulusta ja etsin edelleen töitä. Nykyinen vapaa-ajan määrä on käsittämätöntä verrattuna opiskelun ja työn täyttämiin vuosiin, jolloin käytin metromatkankin tehokkaasti kalenteri kädessä tulevien päivien suunnitteluun. Nyt minulla on aikaa ajatella. Lukuun ottamatta väistämättä toistuvia epätoivon hetkiä, jolloin yksinäisyys valtaa, työhakemuksien kieltävät vastaukset lannistavat tai elämä tuntuu valuvan käsistä aivan turhaan jotain suurta odottaessa, olen tyyni. Tämä hämmästyttää minua. Kun joutuu viettämään aikaa yksin ja joka aamu herätessään keksimään tekemistä päivälle, joutuu kohtaamaan itsensä. Tapaamisesta toiseen ja töistä harrastuksiin juokseminen on kuluttavaa, mutta kaikessa ajattelemattomuudessaan helppoa. Minä vain noudatan ohjeita ja sääntöjä. Mutta ei, nyt joudun oppimaan elämään itseni kanssa, ymmärtämään todellisia toiveitani ja unelmiani ja tuomaan työttömään elämääni niitä elementtejä, joista oikeasti nautin. Ympäristön paine kehottaa menestyksennälkään ja suorittamiseen, mihin verrattuna minun elämänvaiheeni vaikuttaa epäonnistumiselta. Toki se siltä välillä tuntuukin, mutta yritän ajatella rakentavasti. Tämä kasvattaa. (Joohan?)

Eilen kävin lenkillä. Nautin syksyn raikkaista tuulista suunnattomasti ja odotan sitä päivää, kun pystyn taas juoksemaan Seurasaareen. Matkalla pysähdyn usein katselemaan merta. Meilahden sairaala-alueen takana oleville kalliolle saapui myös nuori tyttö kainalosauvan kanssa. Hän itki. Tilanne oli jotenkin niin lohduton, kun meri oli harmaa ja syksyn raivostuttama ja itsekin kiipesin polvitukeni kanssa kallioita ylös yrittäen astua niin ettei vihlaisisi. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin tunnelma valtaa, ja minuakin itketti. Maailma tuntui vahvalta, elämä suurelta ja päätin, etten saa pelätä. Edes tätä kirjoittamista.

With the moonlight to guide you
Feel the joy of being alive

The day that you stop running
Is the day that you arrive



4 kommenttia:

Katia Mariana kirjoitti...

kaunis. kaunis. kaunis.
ei vain helsinki, vaan myös blogisi: teksti, kuvat ja musiikki. tätä lukiessa ja katsellessa tulee levollinen olo.

Katia Mariana kirjoitti...

eikä niitä luusereita ole. ihan tavallisia ihmisiä vain erilaisissa elämäntilanteissa.

Saara kirjoitti...

Kiitos Anna kun jaat ajatuksiasi, annat ajattelemisen aihetta, kuten aina :)

-Saara

Miu kirjoitti...

Hei Kaunis,

olet kulta lahjakas ilmaisemaan itseäsi kirjallisesti! Blogisi on koskettava ja AITO, jotain, mitä uskoisin sun haluavankin sen olevan ;) Joten sanon sen ääneen -se on sitä!

<3