Does anybody know what we are looking for?

Hey all, it’s been a while.



Takana on Lontoo, bussimatka nummien välitse sekä aina yhtä sykähdyttävät Torquayn kalliot. Kun olin päässyt yli suuresta turhautumisen ja raivon purkauksesta Helsinki-Vantaalla henkilökunnan näytettyä suurenmoista palvelualttiutta pyörätuolissa istuvan naisen auttamiseksi eteenpäin (voihan kirosanoja lukea huulilta?), pääsin onnelliseen matkatunnelmaan. Mutta sainko minä sitä, mitä hain? Tunnetta siitä, että on jossain, on jotakin?

Tulin takaisin täydempänä kuin lähdin. Tunnen sen selvästi. Täällä minussa oli jokin kolo, joka odotti jotain varmuutta tai tietoa, jotta voisin varmempana elää elämääni nyt ja suunnitella eteenpäin. Lentokoneessa, junassa, metrossa, bussissa matkustaessani koin ihanalla tavalla olevani itsenäinen, tekemisistäni vastuussa ja toisaalta hurmaavan vapaa myös olemaan vain itseni ja vain itseni takia. Ja ehkä löysinkin jotain, tai sain ainakin uutta energiaa etsiä.

Lontoossa tapasin niinikään töitä etsivän ystäväni, joten keskustelut polveilivat nähtävyyksien lisäksi oman työroolin etsimisessä. Missä vaiheessa kuuluu niellä ylpeys ja hankkia mitä tahansa töitä? Mihin asti on valmis lähtemään ja mistä haaveista luopumaan? Milloin on työnhakijana tehnyt tarpeeksi? Milloin on hyvä? Itseni kaltaiselle ikuiselle pohdiskelijalle tällainen pohdinta johtaa aina kaiken kyseenalaistamiseen: olenko minä ylipäätään hakemassa nyt itselleni oikealle polulle?

Astuessani sisään Charing Cross Roadin kirjakauppoihin minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että en. Halusin poimia viestinnästä, sosiologiasta, mediasta ja ties mistä kertovia kirjoja, ja istuutua korkeiden hyllyjen juurelle ja oppia. Tunnereaktio oli yllättävän vahva, sillä pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että olin Oikeassa paikassa. Että tekemättömyyden, arjen rutiinien, nähtävyyksien kiertämisen ja muun jälkeen olin jossain kokemassa juuri sitä, mitä minun kuuluikin.

Toisen täydentävän kokemuksen koin perjantaina, kun lähdin kävelemään sateiseen Notting Hilliin. Kierrettyäni aikani pieniä liikkeitä ja Portobellon kojuja istahdin kahvilaan ihmettelemään lontoolaisia ja kokemaan hetken heidän arkeaan. Viereisessä pöydässä istui kaksi nuorta naista suunnitelmiinsa uppoutuneina. Heillä oli molemmilla muistikirjat edessään, he keskustelivat innostuneina ja välillä piirsivät tai kirjoittivat ajatuksiaan ylös. Ja minä halusin olla toinen heistä. Halusin sellaisen muistikirjan, halusin luoda itse jotain, halusin ideoida jonkun kanssa, halusin kokea tekeväni jotain omaa ja jotain yhteistä. Kirjoittaa ylös mitä ajattelen, kuvailla sen mitä näen, hahmotella paperille sen mitä koen.

Tämä on varmaankin se hetki, kun pitäisi osata lopettaa haaveilu, nähdä ettei elämä ole elokuvaa, että on erikseen työ ja harrastukset, matkustaminen ja arki, unet ja todellisuus. Mutta jotakin tuosta hetkestä jäi, sillä minä kävelin seuraavaan kirjakauppaan ja ostin keltaisen muistikirjan.

Lapsena yritin päiväkirjan kirjoittamista useasti, mutta en onnistunut siinä. Kuvailin päiviäni koevastauksen hartaudella, yrittäen luoda jokaisesta tekstistä rakenteellisesti selkeää, kaikki viittaukset, nimet ja tilanteet ulkopuoliselle lukijalle selittävää. Kirjoittaminen tuntui niin kovin raskaalta ja päiväkirjaan tarttuminen tiesi pitkää istuntoa ja lyijyisiä sormia. Ja eihän siinä ei ollut yhtään minua.

Niinpä istuessani paikalleni Torquayyn matkaavaan bussiin päätin jotain: tästä muistikirjasta tulisi minua. Kirjoittaisin siihen ajatuksiani ja huomioitani täysin kritiikittömästi, sanavalintoja miettimättä ja muokkaamatta, ajatuksenkulkuja selittämättä. Ottaisin vain niin sanottuja ajatusvalokuvia, hetkellisiä välähdyksiä mielestäni.

14.11.2009 Bussissa Exeterin halki. Haikea olo, johtuukohan Mobysta, hämärästä vai muistoista. / Ihana kurkistella ihmisten elämiin. Paikallisessa uimahallissa lasten tapahtuma. Pienet uimapukuiset lämmittelevät hyppyharjoituksin ringeissä, katsomot lastensa puolesta jännittäviä aikuisia täynnä. Maailmassa tapahtuu niin paljon samaan aikaan. Tärkeitä hetkiä toisille, yhdentekevämpiä meille muille. / Bussi tärisee. Jäljellä enää minä ja muutama muu. / Ulkomailla ulkopuolisuuden tunne on ymmärrettävää. Siksikö hyvä olla?

Teksti tökkii, eikä arkisessa vaatimattomuudessaan täytä tekstille yleensä asettamiani vaatimuksia. Mutta tuon uhraamani minuutin ansiosta muistan tarkalleen mitä näin –niin silmilläni kuin mielessäni – kun bussi ajoi lasiseinäisen uimahallin ohi ja tunsin vahvasti, kuinka koko ajan, kaikkialla, on jonkun elämässä suuri hetki. On turha yrittää väkisin hankkia jonkin ulkopuolelta annetun määritelmän mukaisia saavutuksia, sillä ne muuttuvat seuraavassa tilanteessa, hetkessä, paikassa. Noille lapsille tuo uimakilpailu merkitsi paljon, vaikken minä ollut siitä tietenkään edes tietoinen. Eli uskalla Anna miettiä vain sitä, mikä juuri sinulle on tärkeää...

Torquay oli kaunis ja syksyisyydessään ihanan utuinen. Tietysti sairastuin ikävään flunssaan ja suunnittelemani koiralenkit jäivät vähäisiksi, mutta sain ihailla Musen kotimaisemia, sujauttaa jalkani kuumavesipullolla lämmitettyyn vuoteeseen ja leikkiä innostuneiden koirien kanssa reiteni mustelmille. Ensi kesänä taas. ;)

***

Ai miksi Queen? Kappaleen pakahduttava hienoushan ei ole vuosien kuluessa mihinkään kadonnut, mutta ei tässä nyt vain historian helmiä muistella. Parin päivän aikana sain nimittäin itseni koukkuun Britannian X Factoriin (Go Danyl!), missä laulettiin lauantaina – mitäpä muutakaan – Queenia. Sain lisäksi kunnon annoksen kuningaskunnan päätähden, Katie Pricen aka Jordanin, suuria ajatuksia viidakossa. Todella, tämä matka oli antoisa!