Aikuisen kodin onni

Muistatko sen tunteen, kun lapsena astui toisen kotiin sisään ja tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan? Ne totuudet, jotka kotona vallitsivat ruoka-ajoista, tavaroiden järjestyksestä, keskustelun voimakkuudesta, kohteliaista tavoista, tuoksusta - mikään niistä ei pitänytkään enää paikkaansa. Siinä oli jotain kutkuttavaa ja samalla kiellettyä tehdä toisin kuin kotona aina tehtiin. Siksi oli ihanaa käydä kylässä, tai parhaassa tapauksessa lähteä yksin vaikka tädin luokse toiseen kaupunkiin. Katsoin ihaillen aikuisia, joilla oli oma tyyli omassa kodissaan, jotain hieman kummallista ja hauskaa, jotain boheemia ja villiä, väriä ja kulttuuria harmaan siisteyden sijaan.

Sitten jossain välissä kaikki tasoittui ja säännöt hävisivät niin, ettei niitä aina kavereiden kotona edes huomannut. Ehkä sitä toi vahvemmin itsensä ja omat tapansa mukanaan tai muuten vain sokeutui aistimaan ympäristöään. Kaikesta tuli väliaikaista ja kevyttä, kaikkien elämäntilanne oli suurin piirtein sama, kaikki tuntuivat pitävän samantyylisistä huonekaluistakin.

Nyt kun katson ympärilleni, näen ystävieni kasvaneen niiksi samoiksi lapsena ihailemikseni aikuisiksi. Olen hämmentynyt. Milloin aikuistuimme? Milloin kasvoimme? Jälleen kurkistelen lapsuuden innolla uusiin koteihin ja elämäntyyleihin, aistin erilaista onnellisuutta. Se yhtenäinen väliaikaisuus ja samankaltaisuus johtikin eri teille. Yhden kanssa leivotaan, saunotaan ja grillataan vaahtokarkkeja Porvoon ilta-auringossa. Toisen kanssa tavataan Roomassa, pidetään elämäntilanteen väliaikaisuudesta kiinni ja kannustetaan toisiamme hyppäämään tuntemattomaan. Kolmannen kodin onnesta Tampereella puuttuu vain kissa ikkunalaudalta. Ja kun katson näitä ystäviä, niin ymmärrän että näinhän sen pitikin mennä. Jokainen rakentaa elämäänsä oman näköiseksi, sattumalta tai suunnitellen. Ja jokaisella on oma kodin tuoksu, jossa minä saan vierailla.