A+

Miten käy, kun ohjelmoi iltansa täyteen ohjelmaa? Ja nimenomaan sellaista "lue tämä", "korjaa tätä", "kirjoita tämä" ja "mieti tätä" -ajatustyötä vaativaa ohjelmaa? Alkuviikon ehkä painaa sisulla ja pyhällä hengellä, mutta viimeistään torstaina kirja tipahtaa käsistä ja sitä nukkuu lukuasennossa, polvet koukussa, antoisat puolitoista tuntia suloista iltaunta. Herättyä pää on pehmeä ja vartalo voimaton; se niistä suunnitelmista ja tehokkaasta illasta. Kuntosali vaihtuu yritykseen kirkastaa mieltä raittiissa ilmassa ja loppuilta haukotellaan. Olisiko kenties viikonlopun aika?

Työelämän ilmiöt viihtymisestä jaksamiseen ja itsensä toteuttamiseen kiinnostavat minua ja tuo kirja, joka käsistäni tänään tippui, oli viime kirjamessuilta Talentumin osastolta mukaan poimimani Työelämän valttikortit (Kevätsalo, Puntari & Roos, 2006). Kirjan kirjoittajat kuvaavat omia kokemuksiaan palkkatyöstä ja yrittämisestä ja keskustelevat teksteissään niin työn mielekkyydestä kuin uupumisesta. Lueskelen sitä aina silloin tällöin, sillä minusta on ihana kuulla, miten ihmiset avoimesti epäonnistumisia peittelemättä analysoivat suhdettaan työhön.

"'Hyvä työssä' tarkoittaa monia asioita. Useimmiten työnantajat arvostavat sitä, että palkansaaja on uskollinen, nöyrä vakiintuneille käytännöille sekä huolellinen ja tunnollinen niiden tehtävien suorittamisessa, jotka on tehtäväksi saanut. En ole koskaan ollut sellainen."

Jostain syystä koin tällä viikolla vahvasti elämän - ja etenkin työelämän - muodostaman suurennuslasin, jolla tekemisiä tarkkaillaan. Kuinka kaikessa tekemisessään sitä altistuu arvioinnille, kuinka aina vertaillaan ja asetetaan tavoitteita. Kuinka työtä hakiessa joutuu taistelemaan asettuakseen arvosteluasteikolla parhaimmaksi, nykyään haastattelujen lisäksi myös psykologisissa testeissä, ja kuinka siitä vasta kaikki alkaa. Suorituksen mittaus, tulostavoite, benchmarking, kilpailu ylennyksistä, kehityskeskustelut. Toimintaa seurataan ja parhaiten menestyy julkisuuskuvansa hyvin kiillottanut henkilö, joka menestyy jokaisella mittarilla. Ja viikonloppuisin hengitetään vai?

"Tiedän, millaista on, kun aika ja energia eivät riitä tekemään kaikkea, mitä luulee odotettavan."

Lounaspöydässä keskusteltiin liikuntaharrastuksista ja muiden kilpatanssikuvausten jälkeen oli hieman latistavaa sanoa, että minä nyt vähän jumppailen ja lenkkeilen ja muuta sellaista mielenvirkistystä, että ei minua kukaan arvioi eikä minulla ole mitään menestymistavoitteita. Keskustelu siirtyi lasten kouluarvosanoihin ja hämmästeltiin, että ekaluokkalaiset saavat numeron sijaan todistukseensa hymynaaman, että kyllä ennen oli kunnon arvostelu heti ensimmäisellä luokalla. Yritin siinä todistella, että minusta nyt olisi hienoa jos edes lapset saisivat nauttia tekemisestä ja oppimisesta ilman lannistavaa vertailua, kilpailua ja arvostelemista.

"Työ ei ole taakka. Työ on jotain, mitä on oikeus tehdä."

Kyllähän minä tiedän että mittaaminen ja arviointi ovat tehokkaita motivointikeinoja. Siten näkee myös itse helposti vahvuutensa ja parannuskohteensa. Ja Suomi selviytyy globaalissa maailmassa juuri huippuosaamisen ansiosta, näinhän sitä sanotaan. On vain jotenkin väsyttävä ajatus, että minun pitäisi kaikessa jaksaa pyrkiä parhaaseeni, heikkouksistani huomautellaan ja suorituksen tasosta piirretään hienot kaaviot. Tai ehkä sitä pitäisi vaan olla vahvempi, olla välittämättä, keskittyä siihen mistä pitää ja tehdä itselleen sopivaa jälkeä. Voisinhan minä vaikka hioa näitäkin tekstejä paremmiksi ja toimivimmiksi, sillä onhan tämäkin jollain tavalla julkinen osoitus siitä mitä olen ja kuinka hyvin osaan. Voitte sitten kommenteissa arvostella, että ei Anna, ei näin. Tai ehkä minun pitää nyt vain hyväksyä jatkuva suurennuslasin alla oleminen. Ja muistaa etteivät ne arvioinnit oikeasti muuta minua mitenkään.

"Euroilla voi halutessaan verrata itseään muihin. Aina on niitä, jotka hankkivat enemmän. Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä. Kannattaa miettiä, missä kilpailussa sen kuluttaa."

(lainaukset mainitusta Työelämän valttikortit -kirjasta)