Junamietteitä 1

Menin eilen nukkumaan seitsemältä illalla. Väsymys oli kiristänyt päätä koko päivän ja tiesin, etten pysyisi hereillä edes lasten nukkumaanmenoaikojen yli. (Sellaisten kuvitteellisten, lähipiirissäni ei lapsia ole (vielä)). Varttia vaille kahdeksan heräsin, kun oli pakko nousta vessaan. Aamulla.

Elämänhallinnassani on varmasti jotain pielessä kun tämä oli kolmas viikko, jolloin minun täytyy nukkua yli kellon ympäri kerätäkseni voimani jälleen. Minkä minä sille voin, että olen onnellisimmillani iltamyöhällä enkä malta mennä nukkumaan. Ja sitä paitsi näen toisinaan hyvin kummallisia unia ja viime yön kaltaiset pitkät yöunet tuntuvat olevan oivallinen maaperä niiden synnylle. Osa tietääkin väkivaltaisen lusikkauneni, jossa yritin selvitä Matrixin vihollisten tavoin sikiävien miesten käsistä – ainoana aseenani lusikka, jota survoin sitkeään lihaan. Tai yöllisen kohtaamiseni silpojamiehen kanssa, jonka kyseenalaisen harrastuksen yritin rakkaudellani muuttaa. Viime yönä sen sijaan näin positiivisemman unen. Veljeni oli raskaana. Kyllä, se tuntui yhtä luonnolliselta kuin kirjoitettuna näyttää. Hänen vaimonsa oli jonkin aikaa poissa, joten he olivat sopineet, että veljeni voisi hoitaa synnyttämisen. Miten tasa-arvoinen suhde! Vatsakumpu oli suuri ja täydellisen muotoinen, mutta synnytys oli niin lähellä, että se hieman vaikeutti jo olemista ja veljeni lepäilikin paljon. Koko aamun harmittelin, etten ehtinyt nähdä vauvaa, ennen kuin uni eteni seuraavaan lukuun.

Arkiaamut eivät suju yhtä hymyilyttävissä mietteissä. Saan itseni hereille sillä, että unohdan aikataulut ja suorittamisen hetkeksi ja keskityn kunkin päivän mielentilaan parhaiten sopivan musiikin löytämiseen. Jos onnistun, aamusta tulee onnistunut ja tyytyväinen, ja kasvoille räkivä räntäsadekin vain kuuluu musiikin luomaan kokonaiskuvaan. Bussissa vietän aina minuutin meditaatiohetken ja kuulostelen itseäni: Miten voin tänään? Millä mielellä menen töihin? Liian monena aamuna olen haikaillut olemattoman syysloman perään, mutta onneksi olen useimmiten ollut odottavaisen tyytyväinen.

Viime aikoina olen ajatellut paljon. Osa ajatuksista on niin tunnepitoisia tai henkilökohtaisia, joko minulle tai jollekin läheiselleni, etten osaa niistä oikein kirjoittaa. Monta viikkoa olen esimerkiksi tuntenut selittämätöntä luopumisen pelkoa, rintaa painavaa huolta siitä, että hetki on lyhyt ja läheiseni minulla vain sen hetken lainassa. Taistelen itsekkäiden halujen ja todellisen, avoimen läsnäolon välillä. Eikä tähän ollut edes mitään konkreettista syytä – ainakaan aluksi. Äidiltä tullut viesti mummon huonosta kunnosta sai minut hätääntyneeksi ja tuntemaan itseni huonoksi. Niin paljon minä pelkään pohjoisen matkojen kaivertamaa tyhjyyttä sisälle, elämänvoimien vähenemisen todistamista, paluumatkan surullisuutta ja oman elämäni pinnallisuuden näkemistä, etten ole lähellä vanhaa ihmistä. En osaa olla, en pääse. En kestä toisen kyyneliä, kun ne jäävät minulle etäisiksi enkä pääse toisen sisintä tarpeeksi lähelle. Miten tästä heikkoudestaan sitten keskustelisi.

Mutta tänään päivä on aurinkoinen ja olen matkalla Tampereelle. Ystäviä, teatteria, illallista ja virkistäviä ajatuksia. Intercity vaihtui ilokseni pikajunaan ja tietokoneen akku loppuu muutaman minuutin kuluttua. Jatketaan huomenna paluumatkalla.