Omenoita ja muita ajatuksia

Viikko sitten vietin yhden tähänastiseni elämäni onnellisimmista päivistä, kun veljeni meni naimisiin. Vihkiharjoituksissa itkin niin, etten tiennyt miten kykenisin ylipäätään olemaan paikalla oikean vihkimisen aikaan. Mutta sitten kun kävelin eteen ja näin morsiamen astelevan veljeni rinnalle niin onnellinen hymy huulillaan, tunsin voimani kasvavan sisälläni ja yhdyin hymyyn. Isien ja kummitädin tarinat hääparista saivat kyyneleeni jälleen virtaamaan, kaason ja bestmanin puheet taputtamaan, noutopöydän herkut syömään liikaa, ohjelmat kuplivan ilon taas liikkeelle ja ihanat häävieraat keskustelemaan olevasta ja tulevasta. Ja sitten tanssittiin niin, että päkiäni olivat tunnottomat vielä maanantaina. Pyörittiin, valssattiin, hypittiin, heiluttiin ja keinuttiin. Äidit, isät, tädit, serkut, ystävät ja naapurit. Korkokengät heitettiin sivuun ja tanssittiin vielä kovemmin. Niin iloisen vapautunut olo, että olisin voinut jatkaa aamuun asti.

Ystäväni kysyi minulta, tarttuiko hääkuume. Tuttu professori kirjoitti seuraavaksi vietettävän minun häitä, joita muut saavat suunnitella. Morsiamen polttareissa muutama osallistujista oli jo naimisissa ja toinen muutama suunnitteli häitään. Tunsin itseni erilaiseksi, kysymyksiin ja toteamuksiin sopimattomaksi, sillä en minä suunnittele. En voi edes suoraan väittää, että haluaisin naimisiin, haluaisin äidiksi tai haluaisin perheen. Mahdollisesti, jos elämä siihen suuntaan vie ja se tuntuu hyvältä. Mutta ei se ole minulle itsestäänselvyys. Yritän olla kiinnostunut ihmisistä ihmisinä ja suhtautua elämään seikkailuna, joka vie kohti tarkoitustaan. Ehkä minulla ei sitten ole kunnianhimoa tai ehkä yritän turhaan vastustaa elämän kulkua. Ehkä pelkään etsimistä, sillä silloin luulee löytävänsä koska haluaa löytää, vaikkei oikeasti olisi edes lähellä. En haluaisi määritellä asioita, joita haluan, sillä eivät ne välttämättä ole edes mahdollisia. Vaikka tiedän minä yhden suunnitelman. Joskus, jonnekin - minä vielä lähden. Paikalla ei ole niin väliä.

Tämän viikonlopun olen viettänyt flunssaisena kotona. Yksin kotona, unohtaen kellon ja ulkopuolisen maailman. Tehnyt jalkakylvyn ja nukkunut liikaa. Miten virkistävää ja rentouttavaa. Olen lukenut kirjoja ja lehtiä ja pysähtynyt haaveilemaan. Kehittelin eilen mielessäni monia runollisen kauniita lauseita kirjoitettavaksi, mutta päänsisäinen suhina esti keskittymästä mihinkään. Huomasin odottavani alkamassa olevaa syksyä. Kaipaavani lapsuudenkodin yhdeksää omenapuuta, joiden sadon ympärillä suuri osa syksystä aina ennen pyöri. Päivä mehustamossa, äidin tekemien omenasoseiden tuoksu, sunnuntaiset omenapiirakat. Ulko-oven vieressä kori tai kaksi kukkuroillaan omenoita. Muistelin kirpeiden syysaamujen raikkautta, iltakävelyiden tähtitaivaita. Ja jotenkin syksyn ajatteleminen palautti minut taas Montrealiin, kaupunkiin jota olen osin yrittänyt olla ajattelematta. Haluaisin taas tuntikausiksi kävelemään Mount Royalille ja sieltä keskustaan, kahviloiden upottaviin nojatuoleihin lueskelemaan, kurkkimaan juoksulenkillä lähikatujen asuntojen ikkunoista sisään hengityksen jo hieman huurutessa. Se oli kaunis syksy.

Kuuntelin koko päivän Bonoboa. Ehkä sekin oli omiaan upottamaan minut kaihoisiin tunnelmiin.

Bonobo - Stay The Same (feat. Andreya Triana)



Levyn viimeinen ja samalla nimikkobiisi on kuin sydämellisestä ranskalaisesta kertoneen elokuvan (Amélie-vivahduksia kenties?) loppumusiikki, sellainen jossa kokee vielä häivähdyksen paikalla olleesta tärkeästä ja toisaalta tuntee rauhoittavan levon hetken koittaneen. Sen jälkeen on hyvä nukahtaa muistaen, että ihmeitä on vielä näkemättä.

Bonobo - Black Sands