Mekkoni kertomaa

Tänään minulla on päälläni mekko, johon pukeuduin lähtiessäni Milanosta keskikesällä kaksi vuotta sitten. Lähtö oli dramaattinen, itkuinen, vaikea ja voimaannuttava. Mekon valitsin unettoman yön tunteina ja muut vaatteet pakkasin suuriin matkalaukkuihin kyyneleet poskilla valuen. Mustavalkoinen mekko, sinä keväänä Milanosta ostettu, saisi edustaa sitä mitä minä olin ja tulisin olemaan, menneisyden vaikeuksia ja tulevaisuuden voimaa. Olin itsenäinen, olin vapaa.

Ja aikaisen aamun valjetessa puin sen ylleni, laitoin isot mustat korvakorut korviini ja ehostin silmäni, vaikka tiesin kyynelten pian sotkevan kaiken. Halusin etsiä voimaa ulkopuolelta, näyttää vahvalta, kun sisälläni sitä voimaa ei ollut. Mekko päällä istuin parvekkeen kaiteella katselemassa kaupungin heräämistä. Yllättäen tämäkin vieras kaupunki tuntui omaltani. Nyt, kun olin sieltä lähdössä. Se oli osa maailmaa, joka oli minulle avoin. Se oli osa maailmaa, josta saisin nyt ottaa vain sen, mikä oli minulle hyvä.

"Näytät kauniilta", sanoi hän, silmät itkuisina, kunnes ei enää voinut katsoa minuun päin. Minä, siinä mekossa, eikä hän sanonut enää muuta.

Tämä mekko ei merkitse minulle mitään.

Muistin täysin sattumalta sen osallisuuden menneisyyteni vaikeaan päivään, kun lähdin miettimään syitä sen roikkumiselle kaapissani. En oikeastaan edes pidä siitä, enää. Se ei näytä minulta, eikä häneltä joka haluaisin olla. Siihen liitetyt tunteet ovat jo kauan sitten haihtuneet.

Kävimme kuukausi sitten ystäväni kanssa katsomassa Acts of Clothing -nimisen esityksen, jonka aikana esityksen tekijä, Johanna Tuukkanen, kirjaimellisesti kävi läpi rekillisen vaatteitaan ja kertoi niihin liittyvistä tunteista ja elämänvaiheista. Esitys oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan hyvin aito ja osin koskettavakin. Mikä mekko edusti surua, mihin housuihin liittyi hauskoja tarinoita. Sen jälkeen totesin ystävälleni hieman hämmästellen, etten minä voisi koskaan tehdä samankaltaista esitystä. En säilytä vaatteita. Vaatteet eivät kerro minulle tarinoita.

Tarinoita kuulen toisilta. Tietty suomalainen kappale ja minua itkettää, sillä sitä itkin ja lauloin eräänä yönä, kun odotin ja oli paha olla. Tietty sitruksinen tuoksu ja palaan Englantiin, jossa vietin kuukauden lähes kymmenen vuotta sitten. Mutta vaatteet kertovat minusta vain tällä hetkellä, muistot on kirjoitettu toisiin kirjoihin.

Tai ehkä en ole vain kohdannut sitä oikeaa.
Vaatetta.