Mukava ei enää riitä Annalle

Olen mennyt syystuulista sekaisin.

Syleilen iltojen pimeyttä; kuvittelen aamuisin huuruavan hengityksen. Ostan kaupasta valkeita kuulaita ja fiilistelen sitä kirpeää makua, joka lapsuuden syksyistä muistuttaa. Istun kiviaidalle Kaivopuiston rannassa ja huokaan meren tyynnyttävän harmauden edessä. Katselen välkkyvää kaupunkia Tornin huipulta vilttiin kääriytyneenä ja tunnen olevani matkalla: menossa lähemmäs jotakin minulle kirjoitettua tulevaisuutta, tietyntyyppistä elämää, jonka mahdollisia osa-alueita nyt harjoittelen, muokkaan ja karsin. Kenties.

Olen innostunut elämästä. Huomaan toteuttajan luonteeni verryttelevän viime vuonna kohmenneita jäseniään. Nyt

• vaadin PÄÄTÖKSIÄ päämäärättömän suunnittelun sijaan,
• haluan PÄIVÄMÄÄRIÄ epämääräisten "pitäisi kyllä joskus" -huokailujen sijaan,
• tahdon SOPIMUKSIA, joista pidetään kiinni.

Taustalla on tarve potkia itseäni, etten laiskistuisi ja lakkaisi näkemästä sitä minkä tiedän haluavani nähdä. Miltä kaupunki näyttää tänään? Mistä lehdet kirjoittavat? Mitä ystäväni miettivät kahvitauoilla ja illalla ennen nukahtamista? Minkä värisenä näyttäytyy Hesperian puiston puurivistö? Mitä ajan ilmiöitä taiteen ja kulttuurin keinoin pyritään tulkitsemaan? Olenko tulkinnoista samaa mieltä? Yritän pitää itseni alttiina todellisuuden aistimiselle, etten käpertyisi tuttuuden pehmoiseen helppouteen. Pahoittelut, sillä taidan potkia samalla teitäkin (vaikka äiti, minä tarvitsin PÄÄTÖKSEN siitä PÄIVÄMÄÄRÄSTÄ, jolloin tulette, jotta en SOPISI jotain muuta).

Tunnen itseni energiseksi. Vaihteeksi elämä tuntuu todelliselta, ainakin hetkittäin. Ja yllättävää kyllä, en entisille tavoilleni tyypillisesti koe uupuvani rajallisen ajan ja suurten mielihalujen ristiriidassa, vaan näen mahdollisuuksien vain leijuvan ympärilläni houkuttelevina elämän rikkauden todisteina. Otan niistä kiinni vain sen minkä haluan, toisen ehkä huomenna.

Niinpä otin esimerkiksi asiakseni varata lippuja Rakkautta ja Anarkiaa -leffoihin, jottei festivaali menisi Espoo Cinén tavoin ohi ikuisesti suunnitellessa. Yhtenä iltana menemme (kriittisten) Italian ystävien kanssa katsomaan Silvio Soldinin Kun silmäni mä auki saan:

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan Annan elämässä. Hyviä ystäviä, mukava työpaikka pienessä firmassa, vakaa suhde sympaattisen Alession kanssa. Sitten Domenico rysähtää kuvioihin, lautasellinen äyriäisiä isossa kourassaan. Mukava ei enää riitä Annalle. Ensimmäistä kertaa elämässään Anna keskittyy vain ja ainoastaan rakkauteen.

Kuinka Annan käy?!

***

Kiitos Saara toiveestasi. Ihana kuulla, että joku oikein odottaa! Viime viikot ovat vain menneet niin, että saavun kotiin illalla väsyneenä ja mielen pohdinnat ovat silloin hyvin käytännöllisiä (Jaksaako tiskata? Ei jaksa.).

Tein testin siitä, millainen olen kirjoittajana:

Sinulla on suhteellisen realistinen suhtautuminen kirjoittamiseen. Ilmaiset olevasi tuotteliaisuudeltasi keskitasoa. Pitääkö tämä paikkansa, vai oletko todellisuudessa melko tuottelias? Voisit miettiä, odotteletko "inspiraatiota" turhan kauan? Alatko kirjoittaa vasta, kun on pakko? Kirjoittamalla paljon ja säännöllisesti voit kehittyä parhaimmin.

Tiedän, odotan "inspiraatiota". Haluaisin, että minulla olisi valmis aihe tai parhaimmillaan tekstin sanoma mietittynä ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Päivittäiset tunnekuohujenkaan saattelemat ajatukset eivät tunnu sopivilta irrallisuutensa vuoksi. Ristiriitaista, sillä kokemuksesta tiedän kirjoittamisen olevan se prosessi, jossa sanomat ja mielipiteet usein syntyvät. Siispä PÄÄTÄN kirjoittaa (ja toivon kehittyväni parhaimmin).