Suomalainen sunnuntai

Miten väsynyt viikonloppu. Ylitöitä joka ikinen arkipäivä, eikä niitä hyväksi havaittuja 13 tunnin yöunia perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kirjan lukeminen niin lauantaina kuin sunnuntaina johti pitkiin, vaarallisen syviin päiväuniin, joista ylösnousemiseen ei pelkkä tahdonvoima riittänyt. Sen avulla tosin näki hyvin realistisia unia hereillä olosta, tekstiviestien lähettämisestä, valmistautumisesta ulos lähtemiseen, kunnes yllätti itsensä edelleen makaamasta silmät kiinni.

Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä. Suomalaisuuden rakkaita ja vähemmän rakkaita piirteitä on analysoitu ystäväpiirissäni tarkasti, mutta yksi niistä rakkaimmista kohtasi minut tänään ratikkapysäkillä. Kävelin Hesperian puiston läpi suuntanani WSOY:n runotapahtuma - hieman aikataulusta myöhässä, tietenkin. Alunperin tarkoituksenani oli kävellä, mutta kiivaasti etenevä kello suositteli julkista liikennettä. Ja onneksi suositteli, sillä pysäkilläni kanssani odottivat herra ja rouva Ahtisaari.

Missä muualla maan tunnetuin ja arvostetuin henkilö voi odottaa vaimonsa kanssa aivan rauhassa ratikkaa ilman yhtään turvamiestä – tai edes tarvetta niille? Missä muualla entinen presidentti ja Nobel-palkittu mies valitsisi kulkuvälineekseen ruuhkaisen ratikan taksin tai oman auton sijaan? Oi, Suomi. Eeva kiinnitti huomioni ensiksi. Tyylikkäästi ikääntynyt nainen kamelinvärisessä viittamaisessa takissaan huokui eleganssia vain kumartuessaan katsomaan pysäkin aikataulua. Martti sen sijaan oli kuin kuka tahansa 70-vuotias suomalainen mies, niin värittömän tavallinen että pysäkille tulleet ulkomaalaiset kiilasivat tyynesti hänen eteensä. Hetken kestäneen odotuksemme jälkeen saapunut ratikka oli aivan täysi, eikä kukaan huomannut entisen tasavallan presidentin läsnäoloa. Hän ei tehnyt pienintäkään numeroa itsestään, maksoi matkansa matkakortilla kuin muutkin ja kiitti vieressä ollutta naista kortin käytön opastuksesta. Seisoi vaimonsa kanssa edessäni pitäen samasta tangosta kiinni, sillä kukaan ei noussut antamaan heille istumapaikkaa. En tiedä, onko tämä tasa-arvoa vai piittaamattomuutta, mutta tuo hetki, jonka ikääntyneen pariskunnan kanssa jaoin, tuntui niin hellyttävältä ja herttaiselta, että sen hetken olin hyvin ylpeä Suomesta.

Ahtisaaret jäivät ratikkaan, mutta minä poistuin Lasipalatsilla ja kävelin Sanomatalolle. Astuin sisään jo alkaneeseen suloisen vähäeleiseen runotapahtumaan, jossa kuitenkin sain kuulla maan kuuluisimpien runoilijoiden tuotoksia heidän itsensä lausumina. Claes Anderssonin runo lokakuusta sai minut ostamaan hänen uusimman runokirjansakin:

Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut
maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa
Raitis ilma saa sydämen iloitsemaan luuhäkissään
tunkkaisen kesän jälkeen. Kaupassa ollaan yhtä mieltä, ettei
ilma ole kummoinen mutta viimein voi olla oma itsensä
toivoton janoinen allapäin äkäinen tyly paranoidi rahaton ja ruma

Niin masentava ja todellinen, mutta Anderssonin itsensä lausumana lähes koominen ja yleisön innostuneet reaktiot herättävä.

(Luetaan näitä taas ääneen syysöinä, sisaret. Ruokaa, viiniä ja runoja. Eikä haittaa, vaikka puheenaiheiden vakavuus veisikin minut hetkeksi viereiseen huoneeseen itkemään. Olette ystäviäni, ja minä saan olla minä. Kaikessa heikkoudessani ja epävarmuudessani ja totuuksissani, jotka valheiksi tai haaveiksi vielä joskus paljastuvat. Mutta saan olla ilman yhtään neuvoa siitä, mikä olisi minulle parempi tai miten tulisi toimia. Se on harvinaista, sisaret.)

Ei lokakuu ole minulle silti Anderssonin runon kaltainen, vaikka sen karu rehellisyys puhutteleekin. Se on kiirettä ja kynttilöitä. Se on keskusteluita, joita ei haluaisi keskeyttää, ja elämää, josta ei saa tarpeekseen. Väsymystä ja täyttä vauhtia.

Päiväni, viikkoni kuluvat nopeaan. Työmatkalla iloitsen ruskasta ja mietin, onko Hietaniemen hautausmaa kauneimmillaan nyt suurten lehtipuiden loistaessa oransseina ja värittäessä haudat pudonneilla lehdillään vai talvella, lohdullisten kynttilöiden loistaessa pimeydessä. Haaveilen aurinkoisista kävelyistä niiden lehtien tuoksussa, vaikka iltaisin väsymys viekin haaveilusta voiton. Tänään kuitenkin kävelimme kauppatorin rantaan katsomaan laivoja. Silja Line. Viking Line. Kaksi suurta purjealusta. Kaikki saman kuvan sisään mahtuneena, epätodellisena yhdistelmänä. Aurinko hehkui vielä merellä itse torin ollessa jo iltaa merkitsevän varjon peittämä. Mieletön tunne siitä, että elää tapahtumien keskellä, mahdollisuuksien satamassa. Helsinki on kaunis.