Maailma on värikäs

Pimeys yllättää joka vuosi. Ulkona kävellessä yrittää avata silmiään enemmän ja räpytellä, jotta hämärän luoma sumu silmistä katoaisi. Näkymättömyys ahdistaa, sillä pimeys todella peittää kaiken. Paitsi silloin kun sataa lunta. Silloin ilman mustuuden rikkovat valkeat pisteet, jotka juoksevat kiireellä mereltä kaupunkiin ja pyörivät leikeissään. Katulamppujen valokeilaan muodostuu liikkuvia vaaleita patsaita ja Hesperian puiston lehtimaton värisävyt tasaantuvat vaalean kellertäväksi. Pimeys ei ole enää painostava. Pimeys ei ole pysähtynyt. Ilma on liikkeessä ja se jättää nopeasti sulavat muistot silmäripsiin ja takinkaulukseen. Kuinka idyllistä onkaan katsella tätä raitiovaunun ikkunoista ja jättää askelten kuviot näyttämään tietä pysäkiltä kotiin. Ainakin vielä näin alkutalvesta...

Lumisade siis yllätti minut palatessani Kino Carusellista meren rannalta. Onneksi minulla oli ihana, harmaa piponi! Illan elokuvana oli Wim Wendersin ohjaus Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin) vuodelta 1987. Tumma, italialainen paahto maistui sodanjälkeisen ja modernin Berliinin kuvia katsellessa. Elokuva kertoo enkelistä, joka liikkuu näkymättömänä ihmisten joukossa, kuuntelee heidän ajatuksiaan ja pyrkii auttamaan yksinäisiä ja masentuneita. Sitten hän tapaa trapetsitaiteilijattaren, rakastuu ja haluaa muuttua ihmiseksi.

Nautin elokuvan tunnelmasta ja tarinasta, alun mustavalkoisuudesta ja värien lisääntymisestä enkelin ihmisyyden kasvaessa, vaikka runolliset puheenvuorot ja trapetsitaiteilukohtaukset tuntuivat välillä liian pitkiltä. Jäin kuitenkin jo heti alussa pohtimaan elokuvan teemaa ruumiillisuudesta ja henkisyydestä. Enkeli toivoi voivansa oikeasti tuntea kylmyyden, maistaa kahvin, nähdä värit ihmisten ajatusten lukemisen sijaan. Olen nimittäin miettinyt tätä itse aikaisemmin ja ajatellut, että elämä olisi niin paljon helpompaa ilman ruumiillisia paineita, odotuksia ja hyväksynnän hakemista. Millainen olisi maailma, jos ruumiilliset teot ja toiveet olisivat toissijaisia, ja ajatukset, keskustelut ja tunteet olisivat pääroolissa? Välillä tuntuu, että ainakin minä voisin silloin paremmin, kun ei tarvitsisi jatkuvasti taistella itsensä kanssa ja pyrkiä hyväksymään sitä mitä on, miltä tuntuu ja miltä näyttää. Mutta voisinko sitten luopua siitä, miltä tuntuu kun pakkasesta tullessa saa käteensä kupin kuumaa kahvia? Tai kun saunan jälkeen saa kuivata itsensä pehmeään pyyhkeeseen? Miltä painosta tullut lehti tuoksuu? Kuinka auringonpaiste kuumottaa iholla? Kun lenkin jälkeen saa nostaa jalat ylös ja tuntea väsyneen rentoutumisen leviävän lihaksiin?

Eksistentiaalinen pohdintani on siis jälleen vauhdissa. Enkä saa kysymyksiini oikein mitään vastauksia. Arjen toiminnassa ne myös unohtuvat ja hyväksyn maailman sellaisena kuin se on, vaikka jossain taustalla epäröi yhä vaimennettu ääni: miksi me olemme tällaisia?

Henkimaailma kuvattiin elokuvassa mustavalkoisena. Se sai huomion kiinnittymään kasvoihin, tunnelmaan ja varjoihin, mutta jätti silti mystisen vaikutelman, etten näe kaikkea sitä mikä on olemassa. Ja kun enkeli muuttui ihmiseksi ja sai ihmisen aistit, maailman näki todellisena kaikissa väreissään. Ehkä ruumis on siis hyväksyttävä, jotta saisi kokea sulavat lumihiutaleet poskilla, tuntea puhtaiden lakanoiden pehmeyden iholla ja maistaa pipareiden ja sinihomejuuston pettämättömän yhdistelmän - nähdä maailman kaikissa väreissään. Ehkä minä vielä opin.