Vapauden hurmaa(?)

Mihin ihmeeseen kaikki aika menee?! Yhtäkkiä huomaan, että neljäsosa ylistämästäni helmikuusta on jo ohi, enkä ole ehtinyt yhtään miettiä tai varsinkaan edistää suunnitelmiani ja haaveitani (enkä myöskään kirjoittaa tänne mitään...). Näin sunnuntai-iltana käymään tulee käymään se perinteinen ahdistus siitä, että ensi kerran ehtii pysähtymään vasta viikon päästä. Ja sitten on jo helmikuun puoliväli! Pitäisi tehdä. Pitäisi saada aikaan. Pitäisi miettiä ja valmistella.

Tämä paine tuntuu entistä vahvemmalta nyt, kun se innostus tosiaan odotetusti vaihtui luuserifiilikseen. Vapaus huumaa hyvinä, aurinkoisina päivinä; heikkoina hetkinä sitä leijuu tyhjyydessä ilman pohjaa, johon tukeutua. Aika menee, eikä mikään oikeasti etene. Ulkona tarvotaan samassa loskassa, pöly kasaantuu sohvan alle ja polvi muljuu aerobictunneilla. Pelkään väsynyttä jumitusta ja siksi ohjelmoin arki-iltani täyteen asioita, joita elämääni haluan. Silti huomasin tänään kaipaavani aikaa, jolloin saisin edistettyä tätä oman tulevaisuuden pohdintaa. En haluaisi suorittaa arkeani putkessa miettimättä, mitä ulkopuolella on.

En ole siis edennyt, mutta olenpahan syönyt maailman parhaita ja pehmoisia laskiaispullia. Ihastellut hyvän ystävän unelmien kotia. Istunut 6 tuntia hääpalaverissa. Nauranut kofeiinihumalassa silmät kyynelissä. Katsonut Kummisetä III:n, arvostellut sen epätasaisuutta ja huonoja kohtauksia ja pidätellyt silti itkua lopun käänteissä. Miettinyt omia ristiriitaisuuksiani ja herkkiä kohtiani, toivonut vahvistuvani niissä.

Loppujen lopuksi vapaus tarkoittaa mahdollisuuksia ja niitä minä haluan. En haluakaan tietää tulevaisuutta, vaan haluan nauttia yllättävien tilanteiden jännityksestä ja hypätä mukaan ilman sitoumusten kahleita. Kunpa sen vain muistaisi aina, eikä vertaisi itseään muihin, joilla tuntuu olevan enemmän konkreettisia asioita elämässään. Koen hirveän vahvasti, että näin haluankin asioiden olevan juuri nyt. Silti en osaa olla vertaamatta itseäni muihin ja juoksematta kiireellä kotiin, jossa saan olla kuka olen ja unohtaa ulkoiset paineet. Ympärilläni ihmiset sitoutuvat toiseen loppuelämäkseen, ostavat omia asuntoja, työstävät uraansa vakituisissa työpaikoissa. Sillä välillä minä... teen vähän erilaisia juttuja ja lentelen haaveissani kulttuurista ja ammatista toiseen. En omista asuntoa, en autoa, en edes tv:tä. En tiedä mitä teen muutaman kuukauden päästä. Ei ole tukevaa maata jolla astella, mutta kyllä nämä siivet kestävät. Kestäväthän..?