Tiesin, että The Swell Season olisi hyvä. En kuitenkaan arvannut, että tulisin kokemaan elämäni parhaan keikan, kun taivalsin talven pahimmassa myrskyssä Helsingin Kulttuuritalolle. Keikka kesti lähes 2,5 tuntia, eikä sen intensiivinen ote hellittänyt missään vaiheessa. Jokaisen kappaleen välissä ähkin vieressä istuvalle ystävälleni: "Mieletön, siis tää on mieletön, miten tää on näin mieletön, miten voi." Kielellinen lahjakkuus kukoisti, mutta jokin sisällä lämpeni niin, ettei millään ollut väliä. Mietin ennen keikan alkua, että onpas ankeaa istua jäykästi suorilla penkkiriveillä todellisen musiikille antautumisen sijaan, mutta jo pian totesin, ettei minulla olisi ollut voimaa seistä. Se oli niin mieletöntä.
Olisi aika hienoa omata sellainen karisma, joka nostattaa suuren yleisön leijumaan haavemaailmaansa, vaikka itse kyyhöttäisi pienenä hahmona polvillaan ison lavan keskellä. Tai laulaa ilman mikkiä niin lujaa ja niin tunteella, että kuulija saa pidättää hengitystään. Tai kertoa välispiikeissä sellasia tarinoita, että kaikki nauravat eivätkä todella vain kohteliaisuuttaan. Tai saada yleisö hyräilemään melodiaa kappaleen taustalle. Tai naksuttamaan sormiaan kappaleen ainoaksi säestykseksi. Tai nousemaan välittömästi osoittamaan suosiota seisten, kun on tauon aika ennen encorea. Ja olla samalla vain äärimmäisen sympaattinen, aito itsensä.
Niin, sanat olivat vähissä myös keikan jälkeen. Harvoin sitä saa yhden elämyksen aikana sekä haukkoa henkeään että pidättää hengitystään, pyyhkiä kyyneleitä ja nauraa vapautuneesti, jännittää koko vartalonsa keskittyneeseen kuuntelemiseen ja nauttia musiikin rytmiin liikkumisesta.
The Swell Season voimaannutti. Kaikki järjestyy. Maailmassa on hyvyyttä. Seikkailut odottavat. Haluan kokea. Minussa on voimaa.
***
Muuten elämä onkin ollut perinteistä arkista aherrusta ja elämää suurempaa pohdintaa.
Totesin ohimennen yhdessä keskustelussa ystäväni kanssa, että voisin kuluttaa ikuisesti aikaa kaikkeen tämän blogin kaltaiseen turhaan kirjoitteluun, mutta että siitä ei olisi mitään oikeaa hyötyä. Hän vastasi, että on siitä, jos itse nautit ja saat siitä jotain.
Ajatus ei kuitenkaan luovuttanut. Kuinka paljon voi elämässään tehdä asioita vain sillä perusteella, että minä itse saan tästä jotain? Kuinka paljon voi kuluttaa aikaansa yksinäiseen pohtimiseen ja kirjoittamiseen, koska vain minä saatan hyötyä siitä? On totta, että minulle on yksi elämä annettu ja make the most of it, mutta jokin tässä ajattelutavassa tökkii. Eikö minun pitäisi yrittää muokata tekemisiäni niin, että itseni lisäksi muutkin saisivat niistä jotain? Käyttää ajatuksiani johonkin yhteiskunnallisesti hyödylliseen tai vaikka ajatella vähemmän, jos se vapauttaisi aikaani ja energiaani johonkin muuhun?
Juuri siksi haluaisin tehdä työtä, jolla on tarkoitus sekä itselleni että muille. Ja juuri siksi taistelen nyt suuresti sen löytämisessä. En voi huijata itseäni ja olla ajattelematta, analysoimatta ja pohtimatta jatkuvasti. Minun täytyy vain löytää kanava, joka ohjaa sen johonkin hyvään. Helppoa...
Hämmennyinkin tänään, kun luin Gloriaa (laatulehti!). Kirsi Piha pohti kolumnissaan hyvin samoja ajatuksia. "Ihmisellä on tarve tehdä hyvää. Me haluamme, että jokapäiväinen työpanoksemme johtaisin johonkin hienoon ja konkreettiseen." Häntä ärsytti se, että nykypäivänä hieno ja arvostettava ele on siirtyä trendialoilta oman sisustusliikkeen omistajaksi tai veneiden veistäjäksi. "Miksi mainosmiehestä tulee 'ihminen', kun hän hylkää copyn uransa ja ryhtyy kirjailijaksi?"
Kuulun itse vielä siihen nuoreen ikäluokkaan, että kyseisen kaltaisia urakäännöksiä ei tehdä. Uran sijaan koetaan kyllä todella tärkeäksi ellei jopa tärkeämmäksi oma vapaa-aika, harrastukset ja ystävät. Olen itse periaatteessa aivan samoilla linjoilla, enkä halua elää vain työtä varten. Jokin tässä henkilökohtaisen edun ja nautinnon tavoittelussa kuitenkin häiritsee. En väitä, että yöhön asti venyvät konsultin päivät olisivat mitenkään ratkaisu tähän, se menee toiseen ääripäähän. Mutta voimmeko elää elämämme vain omien tarpeidemme näkökulmasta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Minä elän itselleni enkä häpeä tai koe sitä vääränä. Loppujen lopuksi kaikki työ mitä tekee hyödyttää muita, ei mikään firma ole olemassa vain olemassa olon ilosta vaan tuottamassa hyötyä jollekin, joka on valmis maksamaan siitä. En siksi koe, että minun olisi erityisesti etsittävä ala tai työ mistä on mahdollisimman paljon hyötyä muille vaan voin etsiä tehtäviä, jotka kiinnostavat, ilostuttavat ja palkitsevat itseäni.
Maailmassa on kenties yhtä monta elämän filosofiaa kuin on ihmisiäkin ja minun on vastuullinen elämästä nauttiminen.
Toki voimme elää elämäämme tyydyttäen lähinnä vain omia tarpeitamme. Meillä on siihen täysi vapaus.
Itse henkilökohtaisesti kuitenkin koen pelkästään omien tarpeideni tyydyttämisen ja oman nautintoni etsimisen hieman rajoittavaksi asiaksi elämässäni. Uskon, että elämä voi tarjota minulle paljon enemmän kun uskallan lähteä "omasta pienestä maailmastani". Ja voiko ihminen ikinä saavuttaa täydellisen tyytyväisyyden tilaa omia tarpeitaan tyydyttäen?
Toisaalta myös ajattelen, että jos minä olen saanut elämässäni näin paljon kaikkea hyvää, olen lähes velvoitettu jakamaaan sitä hyvää myös muille. Tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi moraaliseksi vastuuksi.
Olen huomannut olevani aika vahvasti idealisti. Tiedän, että yrityksillä on tehtävänsä maailmassa ja kaikelle on tarkoitus. Siitä huolimatta haluan enemmän! Asiat voisi aina tehdä paremmin, tuotteita tehdä ja myydä rehellisemmin/paremmin/ympäristöystävällisemmin, työviihtyvyydestä ja -hyvinvoinnista voisi pitää paremmin huolta, epäoikeudenmukaisuuksia korjata... Maailmassa on niin kaikenlaista firmaa ja organisaatiota, eikä se että jokin asiakas sattuu jotain ostamaan tee vielä toiminnasta tärkeää ja merkittävää. Minulle.
Jotenkin tarvitsen tunteen siitä, että siitä mitä teen on jotain konkreettista hyötyä myös ulkopuolisille. Kuulostaa ällökiihkoilulta ja itseänikin vähän puistattaa tämä julistus, mutta en voi sulkea silmiäni muilta.
Oon anna aivan ihastunut sun tapaan kyseenalaistaa yritysten toimintaa. Mäkään en halua sokeutua niiden toiminnalle...
Musta on ihanaa käyttää koko päivä hesarin lukemiseen, käydä meren rannalla kävelyllä ja iltaisin nähdä ystäviä. Kohta tietysti siirryn työelämään. Mutta on vaan niin ihanaa olla ja nauttia elämästä! Miksi pitäisi hirveästi stressata uraa? Koska niin "pitää" muiden mielestä tehdä? Ketä muuta varten muka elän kuin itseäni? Ja sehän ei ole sama asia kuin itsekeskeisyys! Mietinkö vanhana, että olisi pitänyt tehdä töitä enemmän vai että tein juuri niitä asioita, joita halusinkin? Aivan varmasti en tule ikinä katumaan tätä laiskotteluani. Opiskeluaika on ollut mielettömän ihanaa ja olen todella onnellinen joka päivä! :)
En tietenkään ole laiskottelua vastaan tai sitä vastaan, että tekee asioita itsensä tähden. Pohjimmiltaan myös halu saada laajemmin jotain merkittävää aikaan lähtee myös itsestäni, eli itseänihän toteuttaisin silloinkin.
Uraa ei kannata stressata, kokemuksesta voi kertoa ettei auta mitään. :)
Pointti olikin enemmän se, että jos minulle on annettu keinot ja kyvyt tehdä jotain hyvää muillekin ja nauttisin siitä vielä itsekin, miksen tekisi niin? Miksi keskittyisin vain itseeni, jos voisin tehdä jotain mikä antaisi myös muille jotain?
Mistä on hyötyä muille onkin sitten vaikeampi määritellä. Eikä sen tarvitsekaan olla minkään yhteiskunnan toteamaa merkittävää työtä, mutta itse haluaisin vain kokea antavani oikeasti itsestäni jotain.
Lähetä kommentti