Ihanaa, helmikuu!
Kaipaan valoa, lämpöä, kevättakkeja, lenkkipolkuja joilla hiekka rahisee, lempeän tuulen sekoittamaa tukkaa, ruohikon tuoksua ja kadunreunaa alas valuvaa sulaneen lumen puroa. Pimeä ja pitkä tammikuu on ohi ohi ohi ja kohta alkavat toteutua tämän vuoden suuret odotukset, suunnitelmat ja haaveet!
Syksyllä tulevaisuuden avoimuus tuntui painostavalta ja pelottavalta, mutta nyt se on pukeutunut vapauden hurmaan. Miten kävikään niin, että minä, kouluni ja elämäni niin pitkälle sääntöjen mukaan suorittanut ihminen, herään nyt 24-vuotiaana unohtamaan säännöt ja vihdoin tajuamaan, että minulle on vain yksi elämä annettu. Haluanko harmaapäisenä todeta, että elin sääntöjen mukaan? Että hienoa Anna, sinäpä elit järkevästi? En todella. Haluan elää niin, että voin sanoa uskaltaneeni tavoitella hullujakin haaveita. Ja toteuttaneeni ajatuksia, joita en uskaltanut edes haaveiksi kutsua. Ja jotenkin näen nyt, ettei näiden ajatusten tarvitse kuulua mihinkään suurempaan suunnitelmaan, joka veisi minua elämäni suurta päämäärää kohti. Niiden ei tarvitse olla pysyviä päätöksiä, minulle lopulta edes sopivia kokeiluja. Mutta ne voivat silti olla elämyksiä, jotka näyttävät tästä maailmasta uuden puolen ja vievät minua eteenpäin sillä henkilökohtaisen kehittymisen tiellä, joka on minulle kaikkia maailman urapolkuja tärkeämpi. Kaikkea ei tarvitse suorittaa huolella loppuun asti alkuperäisen agendan mukaan.
Niinpä olen sitten kehitellyt hulluja suunnitelmia, jotka vaihtelevat uuden alan opiskelusta ulkomaille lähtemiseen. En osaa sanoa, mikä toteutuu tai toteutuuko mikään. Pelkkä ilmassa leijuvien vaihtoehtojen näkeminen saa vain minut tuntemaan itsenikin kevyemmäksi.
Vihdoin tuntuu, että olen löytänyt jonkinlaisen hetkittäisen tasapainon. En stressaa. En murehdi. Mietin, mutta en tuskastu ajatusten paljouteen. Nautin elämän monipuolisuudesta.
***
Katsotaan sitten ensi viikolla uudestaan, kun kirosanoja lentelee niin, että saan taas saarnan vanhemmiltani nuorelle naiselle sopimattomasta kielenkäytöstä.
***
The Swell Season 20.2. Kulttuuritalolla!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Voi Anna, taas sinun ajatuksesi ja kirjoituksesi kolahtivat niin täysillä. Minä olen nyt kolmekymppisenä, epätyydyttävässä työssä ja muutenkin kaikinpuolin innottomassa elämässäni tullut siihen pisteeseen, että jotain ON tehtävä. Mietin ja pohdin juurikin uuden opiskelua (aiemmin olen opiskellut 'jotain järkevää', mutta nyt olen antamassa periksi sisälläni asuvalle taiteilijalle) sekä ulkomaille - tarkemmin sanottuna Lontooseen - muuttoa. Vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien määrä on rajaton ja se todella on päivästä riippuen joko huimaavan ihanaa tai sitten maailman suurimman ahdistuksen syy. Mutta elämä on todellakin NYT ja NYT on uskallettava tehdä niin kuin sydän sanoo. Yksi lempisitaateistani on Keane-yhtyeen Tim Rice-Oxleyn sanoma 'I'd rather be preposterous and fail than be safe and succeed'. Tuon kun saisi vielä toteutukseen asti omassakin elämsään.
Toivottavasti sinunkin hullut suunnitelmasi toteutuvat, kirosanoilla tai ilman. Nauti vapauden ja mahdollisuuksien määrästä, koska siinä voi hyvinkin piileksiä joku iso totuus elämästä.
P.S. Pakko vielä kysyä, että olitko se sinä, joka toivoit Marina and the Diamondsia Suomeen facebookissa? Joku Anna Suomesta nimittäin esitti tuon toiveen ennen minua, ja muistin heti, että sinähän puhuit bändistä jokunen aika sitten täällä blogissa. En siis ole hullu stalkkeri, laskin vain yhteen yksi plus yksi ja sain tulokseksi...niin, mitä?
Ja sen lisäksi, että matemaattiset lahjani ovat mitä ovat, en näköjään osaa oikein kirjoittaakaan. No, sattuuhan sitä :)
Se olen juurikin minä, ja stalkkasin ihan yhtä lailla. :D Siis kyllähän Marinan pitäisi tulla Suomeen!
Stalkkaus kunniaan! :D Ja jos Marina Suomeen saapuu, niin olen varmasti eturivissä fanittamassa. Ihana nainen.
Mutta siis päästä sisäinen taiteilijasi valloilleen! Hienoa, että osaat jo määritellä, mitä haluat. Itselläni on vielä koko prosessi kesken, mutta ajattelin, että ehkä yrityksen ja erehdyksen kautta pääsee pidemmälle kuin yrittämättä lainkaan.
Big Up Anna! Hyvä päätös.
Itse koin samantapaisen kriisin jonkun aikaa sitten, kun rupesin miettimään mistä todella nautin. Rupesin opettelemaan levyjen soittelua kymmenen vuotta liian vanhana enkä todellakaan kadu.
Monta kertaa olen joutunut nöyrtymään ja oppinut samalla ehkä vähän nöyryyttäkin. Samalla olen oppinut itsestäni paljon. Eilenkin tajusin kuinka tärkeää on pitää oma linja ja olla pelkäämättä epäonnistumista. Onnistuakseen on hyväksyttävä epäonnistumisen mahdollisuus eikä mokaaminenkaan niin kamalaa ole.
Samalla olen törmännyt niin moneen loistotyyppiin ettei todeksi voisi uskoa. Olen oppinut ihmisiltä ja ihmisistä paljon.
Niin ja Marina Faib myös Suomeen...
http://www.youtube.com/watch?v=vkJ6MZg6_aE
Lähetä kommentti