Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.

"Miten sä aina jaksat hakea töitä?"

minulta kysyttiin luovuttaneella äänellä. Kysyjän epäluottamus omaa hyvyttään ja osaamistaan kohtaan kuului sanojen takaa. Tarpeeksi monta "Saimme monta hyvää hakemusta, mutta valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -mailia ja usko saadaan nöyryytettyä peiton alle häpeämään. Vastaukseni: En minä aina jaksakaan. Joskus mitta täyttyy ja silloin hengitellään paperipussiin, jotta elämänhallinta palaisi. Uskon saan kyllä aina houkuteltua takaisin. Yritän kertoa miksi, jotta sinäkin saisit sen palaamaan.

Ehkä se on vain sitä, ettei minulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Jos haluan löytää jotain ja päästä eteenpäin, minun täytyy pyrkiä siihen ja etsiä lakkaamatta. Ja se onkin yksi filosofiani: Ei saa luovuttaa jos uskoo tien olevan oikea. Samalla ei saisi sokeasti mennä osoitettuun suuntaankaan, usko tiehen täytyy syntyä itsessä.

Ehkä en koe epäonnistuneeni, sillä en ole vielä hävinnyt taistelussa siitä, minkä kokisin kirjoitetuksi kohtalokseni. Olen kokeillut erilaisia mahdollisuuksia ja todennut kiinnostavia tilaisuuksia olevan olemassa, mutta en ole uskonut niistä yhdenkään olevan juuri se juttu, mikä minulle on tarkoitettu. Niin - olen lukenut liikaa romaaneja ja katsonut romantisoituja elokuvia, sillä uskon jonkun paremman olemassaoloon. Haluaisin tehdä enemmän kuin työtä, haluaisin kehittyä ja kasvaa itse. En kai voi epäonnistua taistelussa, jota en ole vielä edes aloittanut? Mutta ei se silti pysäytä minua ja saa jättämään ei-niin-hyviä tilaisuuksia käyttämättä. Eihän sitä tiedä, mistä sen oikean löytää.

Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, miten hitaasti olen tässä asiassa kypsynyt. 18-vuotiaana olin niin kiinnostunut monista aloista, että olisin voinut suunnata opiskelemaan niin uskontotieteitä kuin englantilaista filologiaa. Ja kyllä ne edelleen kiinnostavat, nyt vain ymmärrän ettei niiden parissa työskentely täyttäisi sitä sisäistä tarvetta, jonka nimeämistä harjoittelen kovasti. Tänään yritimme myös muistella kanditöiden aiheita. Jo sana 'yritimme' ehkä kertoo, että tein sen työn todella vain työn tehdäkseni, tavallaan kiinnostavasta aiheesta mutta en sellaisesta, jonka olisin todella kokenut omakseni. Kirjoitin siten, miten ajattelin vaikuttavani osaavalta ja asiantuntevalta. Kirjoitin aiheesta, joka kuulosti ihan hienolta, mutta jonka olemassaoloa työelämässä en ollut nähnyt ja joka ei siten tuntunut todelliselta. Enhän minä tiennyt mitään. Nyt hiljalleen muutaman vuoden kuluttua työpaikkailmoituksia hyvin ahkerasti lukeneena luulisin ymmärtäväni tarkemmin, millaisten työtehtävien parissa haluan päivieni tunnit käyttää. Voin toki olla väärässä ja muutaman vuoden päästä muistella näitä ajatuksia päätä hymy suussa pudistellen. Välirauha. Siinä pisteessä olen nyt.

Olen aika onnellinen siitä, että minulla on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, joiden kanssa venähtäneet rupatteluhetket kahvikupin äärellä muistuttavat aina niistä miljoonista elämänpoluista, joita maailmassa risteilee. Ei ole muottia, johon ahtautua. Ei ole yhtä putkea, johon astua. Eräskin toisesta tutkinnostaan pian valmistuva ystäväni totesi tekevänsä tutkinnon mahdollistamaa työtä ehkä seuraavat 15 vuotta, jonka jälkeen hän haluaisi opiskella lisää vielä kolmatta alaa. Hei totta! Miksi pitäisi yrittää saada itsensä nyt valmiiksi etenemään tiettyyn suuntaan tai kuvitella tietävänsä millainen ihminen on kymmenen vuoden päästä ja mitä silloin haluaa tehdä?

Silti. Kulutan vielä paljon aikaa ja energiaa löytääkseni sen paikan, jossa en joutuisi taistelemaan ollakseni sopiva ja esittämään erilaista menestyäkseni, vaan missä toiminen ja menestyminen olisi minulle luontaista. En halua hävetä etsimisen tuskaa, vaikka joskus olisikin mukava vastata ystävien työpäivän kuulumisiin omalla pienellä saavutuksella. Epävarmuudesta on ikävä puhua, mutta yritän kovasti. Epäröivin sormin kirjoitettu tekstiviesti mahdollisesta ideasta tulevaisuutta ajatellen voi saada vastaukseksi: "Hyvä Anna! Mun mielestä se sopii sulle :)". Siksi minä jaksan uskoa. Minulle vielä sopii jokin.