Varovaisesti

Olen vältellyt.

Kirjoittanut ajatuksia vihkoihin ja puhelimeen, mutta pelännyt niihin tarttumista. En haluaisi tuhlata niitä huonoihin kirjoituksiin, joihin en osaa nyt panostaa. En tunne itsessäni sitä luovuutta ja energiaa, jonka vallassa olen aina ennen halunnut kirjoittaa. Olen selitellyt sitä kiireellä (mikä ei pidä enää paikkaansa) ja tekstin ympärillä muutenkin pyörivillä päivillä (vaikka luulisi että sen tarkkaan määritellyn kirjoittamisen jälkeen juuri haluaisikin repäistä). Lueskelen kyllä ahkerasti muiden juttuja ja hämmästelen heidän jokapäiväistä kykyään henkilökohtaisen tekstin tuottamiseen.

Alan taas ymmärtää, miksi niin moni haluaa täyttää arkensa kiireellä. Oman tyhjyytensä kohtaaminen on hämmentävää. Tällä hetkellä läheiseni käyvät suuria asioita läpi ja haluan antaa niihin kaiken tukeni. En mitään kiitos-mitalia tavoitellen vaan omastakin tarpeestani. Kun ei elämässä mikään ole suurempaa tai tärkeämpää kuin läheiset ja hyvinvointi. Mutta sitten tässä yksin ollessani istun hiljaa, kädet näppäimistöllä. Kokeilen näppäinten painamista, mutta pyyhin kirjaimet nopeasti pois. Ei minulla ole nyt kirjoitettavaa.

Mutta kaikkihan on hyvin! Järjestimme reilu viikko sitten onnistuneet yllätyspolttarit, joissa nauroin morsiamen kanssa yhtä paljon kuin aikoinaan ranskan tunneilla. Menin italian kurssini viimeisellä kerralla ravintolaan syömään ja sain jälleen nauraa tilanteen absurdiutta, kun opettaja neuvoi italiankielisiä kirosanoja vastapäätäni istuneille vanhemmille naisille, jotka niitä sitten tietysti harjoittelivat, italialaisen ravintolanpitäjän kuunnellessa. Viime viikolla kävin yksin KOM-teatterissa katsomassa Odotuksen ja nauroin ihanan yksinkertaisesti rakennettujen kohtausten aidolle, elämänläheiselle huumorille. Yhtenä päivänä tässä Kauko Röyhkä tuli perässäni kassajonoon ja hämmennyksessäni pakkasin muovipussitelineetkin mukaan, mikä aiheutti kaupan ulkopuolella epätoivoisesti pidäteltyjä naurunpyrskähdyksiä. Ja osasin vappuna niin hyvin Ressu Redfordin kappaleiden sanat, etten voinut olla repeilemättä sekä itselleni että lavalla pullistelevalle takavuosien hittimiehelle. Mutta silti naurun jälkeen mieleeni laskeutuu haikeus. Silloin kaupunkikin on maalattu hempeillä akvarelliväreillä ja tuntuu kuin jokin muutos tai lähtö olisi aivan kulman takana.

Niin, paljon tapahtuu. Elämä tuntuu silti omituiselta ja väliaikaiselta, oikeastaan epätodelliselta. Haluaisin taas tuntea kiehtovan elämisen kuplivan vatsassani ja kirjoittaa elämykset muistiin. Kenties ne kuplat näin varovaisesti yrittämällä taas syntyvät ja nousevat pintaan.