Keep it real.

Jos jokin on säilynyt paasaukseni kestoaiheena ja uudelleenkeksittynä elämänoppina, niin se on aitous. Polkuni kohti aitouden valaistumiskokemusta alkoi jokunen vuosi sitten ruvetessani karistamaan roolien, odotusten ja käyttäytymisrutiinien maskia yltäni. Ja pahoittelen ystäväni, tämän saarnan olette varmasti jo kuulleet.

Olen siis sitä mieltä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos olisimme aidompia keskenämme. Mutta koska olen poliittisesti korrekti ja inhoan väittelyä vain väittelyn vuoksi (Tarkoitatko nyt Anna sitä, että ihmiskunta voisi paremmin, jos jokainen heittäisi korrektiuden ja etiketit nurkkaan ja olisi aidommin oma itsekäs minänsä?), sanon että oman kokemukseni perusteella voin todeta aitouden antavan ainakin itselleni enemmän. Olen väsynyt kulttuuriin, jossa pettymyksiä ja epäonnistumisia peitellään, ja elämän tulisi täyttyä diilihuumasta ja verkostoitumisgolfista ollakseen jotain. Paineet elämän onnistumisehtojen täyttymiselle kasvavat, kun ulkokuoria kiillotellaan ja kaikki on aina niin (vahvikesana sensuroitu) hyvin. Parisuhteet kukoistavat, töissä ollaan edelläkävijöitä, omistusasunto on hankinnassa eikä onnea maan päältä puutu. Ja siksi uskallan täälläkin itkeä heikkouksiani, koska väitän, että aitous lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, toisen ihmisen todellista tuntemista ja uskoa omaan itseen vaikeuksista huolimatta. Mikä riemu, kun oivaltaa että läheisesi haluavat olla lähellä juuri aidon itsesi takia (tai siitä huolimatta). Tai kun pääset pinnallisten keskustelujen ohi aitoihin aiheisiin, joiden anti kannattelee vielä seuraavankin päivän. Tai kun taakka kevenee tajutessasi todellisen elämän olevan kaukana myyvistä mielikuvista.

Ja jos tämä kerran ei ole minulle mikään uusi oivallus, voi oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä jaksan tästä edelleen vouhkata. Syy on tietysti oma aito elämäntilanteeni. Työnetsijänä minun pitäisi osata markkinoida osaamistani (niin mitä?), sujuvasti mainostaa opintojeni antia (siis kuinka?) ja vaikuttaa päämäärätietoiselta menestyjältä, joka tietää kuka on, mitä etsii ja miten saa elämästä eniten irti. Mutta kun en minä tiedä. Minulla on aavistuksia siitä ja tiedän, millaiset mahdollisuudet houkuttavat toisia enemmän. Mutta minua kismittää suunnattomasti, että minun täytyisi vetää rooli päälle ja olla tietäväni jotain mitä en tiedä ja vaikuttaa fiksummalta kuin olen. Olisi tietysti pitänyt oppia Italian ajaltani se suunnaton itsevarmuus, jolla isketään kumppaneita ja menestytään työhaastatteluissa. Pah.

Kello on neljä yöllä ja olen hyvin tietoinen siitä. Idioottimaista olla hereillä. Jotenkin yöllä asiat vain tuntuvat – kyllä vain, aidommilta. Päivän touhotus on tiessään, kun on vain aikaa, hiljaisuutta ja pimeyttä. Toki yöllä myös kriisit ja ongelmat tuppaavat paisumaan ja pyörteillään täyttämään pään (huono yö), mutta toisaalta maailman pysähtyessä asioiden kauneuden ehtii huomata (hyvä yö). Varsinkin, kun kävelee tähtien alla ja seisahtaa katselemaan liikkumatonta maailmaa, voi kokea ymmärtävänsä, mikä maailmassa on aidosti tärkeää.

***

Ja muutaman tunnin kuluttua minun ihan aidosti pitäisi herätä ja olla virkeä uppoutumaan kirja- ja viinimessujen maailmaan. Tai sitten voisin vain yrittää vaikuttaa virkeältä ollakseni hyvää seuraa ja leikkiä uppoutuvani saadakseni kulturellin imagon.