Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta

Minulla on ollut pitkäaikaisena haaveena käydä jazzbaarissa. Mielenkiintoista sinällään, sillä varsinkin nykyjazz raivostuttaa minua toisinaan epärytmisyydellään ja –johdonmukaisuudellaan. Haaveeni taustalla onkin ollut jazzbaarin tunnelma, jonka kuvittelen intiimiksi ja runolliseksi. Että musiikilleen elävä bändi soittaa hämyisessä valossa kuuntelijoiden kadotessa tästä maailmasta sävelten mukana. Tänä iltana pääsin lähelle tätä haavetta (enkä edes itkenyt!).

Tutustuin Jippuun oikeastaan vasta viime syksynä, jolloin haltioiduin saman tien hänen äänensä koskettavasta karheudesta ja ostin molemmat levyt. Hieman pelkäsin livekeikalle menoa, sillä biisithän on ovat tunnetusti erittäin tuskastuneita, ahdistuneita ja murheellisia. Mutta Jippu eli Meri-Tuuli Elorinne olikin ihanan eloisa ja nauravainen biisien välissä, sellainen jonka kanssa olisi halunnut jäädä keskustelemaan elämän iloista ja suruista. Hän on kokenut vanhempien eron, isäpuolen alkoholismin, itsetuhoiset ajatukset ja lastenkodin. Ja hän on ikäiseni.

Tänään hän oli Bulevardin kahvisalongissa Timo Kiiskisen kanssa. Kuvitelkaa kahvilamiljöö puisine tuoleineen ja pienine pöytineen, jokunen nahkasohva ja tauluja seinille (todella kuvitelkaa, sillä arvasin keikan olevan niin herkkä, etten halunnut sitä kamerani salamalla pilata). Kulmaan hento vaalea Jippu, takanaan yhtye ja ihanan vanhanaikainen kontrabasso. Ja suuren kahvilan ikkunan taakse jää pimeä, syksyinen Helsinki, raitiovaunut, ohikulkijat. Parhaat hetket ovat niitä, kun on onnellinen ollessaan juuri tässä. Tämä oli sellainen.

Massiivisissa stadionkeikoissa on aina oma suuren show’n tuntunsa, joka on vaikuttavuudessaan ainutlaatuista. Jippu Café tuntui kuitenkin henkilökohtaisemmalta ja aidommalta ja jotenkin niin ainutkertaiselta, että koin sen hyvin omakseni. Tiedän, että Jippu saa aikaan ristiriitaisia reaktioita ennen kaikkea sanoitusten lohduttomuuden takia, mutta keikka ei ollut ollenkaan lohduton. Yritinkin etsiä livevideota, joka todistaisi Jipun antaumuksellisen läsnäolon keikoilla, mutta en löytänyt aivan etsimääni. Alla oleva video kuitenkin toivottavasti viestittää edes hieman siitä herkkyydestä ja tunteenpalosta, mitä me kahvisalongissa koimme. Hänen tapansa esiintyä on minusta kehittynyt tai sitten läheinen ja kotoisa kahvilaympäristö vain sopii hänelle videolla olevaa suurta lavaa paremmin.

Kaipaisin Hartwallin ja Tavastian ohelle lisää tällaisia idyllisiä keikkapaikkoja. Menin kahvilaan kahden ystäväni kanssa ja keikan jälkeen astuimme kaikki ulos inspiroituneina. Kerrottehan minulle, kun Helsinki taas tarjoaa tunnelmallisia livekeikkoja?