Näin tänä aamuna haudankaivajan työssään.
Istuin täydessä bussissa ja katselin aamupöhnäisillä silmilläni Hietaniemen hautausmaalle. Kiviset muistot vieri vieressä kertoivat menneistä talvista, syntymäpäivistä, perheiden perustamisesta ja väistämättömästä erosta. Ja siellä mies seisoi, niiden kivikumpujen keskellä.
Ensin hätkähdin hieman. Täytyi katsoa uudestaan. Vieressä mainosvaloissa välkkyvä Ruoholahti, kädessä ipod ja mielessä päivän aikataulut. Siinä asetelmassa haudankaivaja tuntui väärältä ja ulkopuoliselta, oikeastaan vanhanaikaiselta, sillä onhan kuolema meistä nykyihmisistä vieroitettu epätodelliseksi elokuvien juonenkäänteeksi.
Bussi pysähtyi valoihin, joten katselin miestä hetken. Sohjoisesta maisemasta ja kiireisestä aamusta huolimatta tuli turvallisen rauhallinen olo. Jotkut asiat maailmassa eivät muutu. Ei, vaikka kuinka kehitymme ja teknologia vie meitä eteenpäin, työmme koostuu kymmensormijärjestelmän osaamisesta ja suurten tietomäärien omaksumisesta. Näyn surumielisyydestä huolimatta tuo mies toikin lohdutusta. Maailmassa perusasiat edelleen määräävät.
Aina toisinaan ahdistun nykymaailmasta ja siitä, kuinka merkitystä ja arvoa väkisin luodaan pinnallisille asioille, tämän hetken trendeille, keksityille menestystekijöille ja mainoksista luetuille elämän arvon mittareille. Vuosi sitten mummoni oli jonkin aikaa sairaalassa ja vierailimme hänen luonaan. Muistan kuinka levollinen oloni oli silloin kaikesta tilanteen rankkuudesta ja surusta huolimatta. Koko syksy oli ollut jonkinlaista ahdistusta ja hakemista ja maailmantuskaa, ja yllättäen siellä sairaalassa tunsin vihdoin olevani aitojen arvojen ympäröimänä: perheen, läheisten, välittämisen, ystävällisyyden, hyvinvoinnin, rakkauden, yhdessäolon. Vaikka itketti, niin hetki oli aito ja tärkeä, minun piti olla juuri siinä juuri niin. Pysähtyminen ja elämän todellisen arvon muistaminen tuntui hyvältä. Jonkin muiston tuosta tunteesta antoi haudankaivaja minulle tänään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Jälleen kerran pysäyttävän hieno kirjoitus. Olen jo jonkin aikaa lukenut blogiasi, ja miltei joka kerta kokenut saman 'hei just noin minäkin ajattelen/ tunnen ja just näin kirjoittaisin jos osaisin ilmaista itseäni kirjoittamalla'-tunteen. Eli kiitos siitä, ehkä kauan kadoksissa ollut kaksoseni :)
Voi kuinka ihana kuulla! Koska juuri tänään mietin, että kaikki kirjoitukseni ja ajatukseni kertovat jostain niin perusjutusta. En kirjoita säkenöivistä tulevaisuuden ilmiöistä tai pohdi kuumia ajankohtaisia teemoja; sen sijaan olen niin back to basics, pohdinnan kohteena elämän perusarvot ja miksi täällä olemme. Tuli tunne, että minun pitäisi olla jotain hienompaa ja enemmän. Mutta ei, elämän perusarvot kunniaan. :)
Vähän sekavia kommentteja, mutta yritän vain jotenkin reflektoida kaikkia niitä ajatuksia, joita teksti herätti.
Pakko kompata Astaa ja hehkuttaa (taas kerran) kirjoitustasi!
Olen itsekin painiskellut samojen asioiden kanssa aika usein. Omat arvoni ovat vieläkin hakusessa, vaikka jotain merkityksellistä olen silloin tällöin löytänyt.
Elämän perusarvoja ei koskaan voi pohtia liikaa, vaikka niillä on usein tapana paljastua liiankin yksinkertaisiksi. Elämän, niin oman kuin muidenkin, arvostaminen ja kunnioittaminen tuntuu minulle yhdeltä niistä.
"Tuli tunne, että minun pitäisi olla jotain hienompaa ja enemmän. Mutta ei, elämän perusarvot kunniaan. :)"
Todellakin! Ainakin itse tunnen oman elämäni mielekkäämmäksi silloin, kun pystyn arvostamaan sitä mitä teen ja olen juuri nyt. Samalla kaikki muukin sujuu paremmin.
Se, että pitäisi olla jotain enemmän tuntuu aika usein vain suurelta huijaukselta. Jokaisen "saavutukseni" jälkeen olen joutunut pettymään. Ehkä olen ihminen, jolta puuttuu kunnianhimoa, mutta toivottavasti minulla on sen sijaan jotain muuta.
Haudankaivajista ja kuolemasta puhuttaessa tulee mieleen joku synkkä Heidegger-sitaatti, jonka jätän kuitenkin googletattamatta.
Tosi hienoa lukea, että löysit jotain kaunista ja koskettavaa haudankaivajasta. Usein ne hienoimmat jutut ovat silmiemme edessä silloin, kun vaivaudumme kiinnittämään niihin huomiota. Itse vain tuppaan unohtamaan tämän asian liian usein.
Täytyy Tantor todella kiittää, että jaksat kommentoida! On ihanaa saada palautetta, että joku muukin on pohtinut samoja asioita - tai ehkä muistanut tekstini ansiosta ajatuksiaan, kenties ajatellut uutta.
Ja olet niin oikeassa siinä, että ns. suuret saavutukset ovat suurta huijausta. Ne ovat suuria saavutuksia ehkä paperilla, mutta ne itselle suuret saavutukset ovatkin sitten jotain aivan muuta.
Kiva lukea sun tekstiä. Mietin juuri pari päivää sitten, että en osaa käyttää kymmensormijärjestelmää, vaikka opiskelen neljättä vuotta yliopistossa. Olen tehnyt siitä itselleni elämää suuremman ongelman ja taivutellut sormia oppimaan tuloksetta kunnes ymmärsin, että mun ei tarvitse olla kuin oma itseni tässäkin ja lopetin vaivalloisen näpyttelyn. Tämä maailma elää niin armottomassa tehokkuus-ajattelussa. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja tehokasta. Ihmisen arvo ei enää ole persoonassa vaan siinä, kuinka hyvin hän suoriutuu kaikista hänelle asetettujen odotusten täyttämisestä. Onneksi elämä välillä vielä pysäyttää huomaamaan aidot asiat ja katsomaan ytimeen, rakkauteen ja välittämiseen.
Lotta
Lähetä kommentti