Mistä syntyy yhteys ihmisten välille.
Miksi joku ymmärtää, ja toinen ei.
Mistä syntyy se niin-hymähdys jo ennen kuin toisen lause on edes sanottu loppuun.
Miksi joku pääsee tahtomattanikin lähelle.
Kuinka vaarallista on tuo yhteys avata.
Tämän viikon pohdiskelun aiheita.
Olen viettänyt nyt kaksi viikkoa ympäristössä, jossa yhteyden saaminen ihmisiin on tuntunut haasteelliselta. Meillä ei ehkä pintapuolisesti katsoen tunnu olevan yhteisiä kiinnostuksen kohteita, sillä en osaa ottaa kantaa autoihin tai maalämmön ominaisuuksiin. Ehkä minä näytän kauppiksenkin viilaamilla käytöstavoillani jotenkin poikkeavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Olen nainen, minulla on korkokengät ja hame ja puhun kovaäänisesti. Muistan, kuinka nuorempana tuntemattomat pitivät minua aina ylimielisenä tai kuinka Montrealissa 17-vuotias ranskalaistyttö ei uskaltanut puhua minulle mitään, vaikka olin hänen kämppiksensä. Siksi onkin mielenkiintoista kysyä uusilta tuttavuuksilta, miltä minä vaikutan, saako minuun yhteyttä.
Ja joku saa. Joku ystävä on sellainen, jonka kanssa keskustelut aina venyvät aamuyön puolelle ja johon turvautuu aina tuskailun hetkellä, sillä tietää saavansa sieltä parasta ymmärrystä ja tukea. On paljon ihmisiä, joille asioistaan voi puhua, mutta jokin osa yhteydestä puuttuu. Nämä ihmiset kuuntelevat, tuovat ehkä erilaisen, virkistävän näkökulman, mutta eivät välttämättä poista todellista yksinäisyydenpelkoa, vastaa tarpeeseeni tulla hyväksytyksi ja katseellaan vakuuta, että olen oikein, olen hyvä. Mutta joku ihminen ymmärtää, että sanon nyt näin, koska minun on pakko, mutta huomenna saatan jo nähdä asian hieman eri tavoin. Että älä pidä minua vastuussa kaikesta sanomastani, anna minun olla läsnä ristiriitaisine ajatuksineni. Saanhan sanoa kaiken, vaikka tärkeämpää on itse sanominen kuin sanat, jotka valitsen.
Nyt kahden viikon jälkeen tunnen saavani näistä ihmisistä jotenkin kiinni. Keskustelun aloittaminen vaikuttaa olevan usein vastuullani, mutta olen kyllä valmis heittämään palasen itsestäni kehän keskelle arvosteltavaksi. Heikkouden tai naiiviuden paljastaminen usein auttaa rikkomaan jään ja tuomaan esiin inhimillisyyden, johon (toivottavasti) jokainen voi samaistua. Puhun ilmapiiristä, kauppislaisena olosta, kotona käymisen aiheuttamista tunteista, ahdistavista leffakokemuksista – jopa itsetunnosta. Minä hyväksyn ne puolet itsessäni, joten niiden paljastaminen ei satuta.
Mutta se ihminen, jonka edessä laskee suojaavan naamionsa, hän pääsee lähelle. Silloin paljaisiin kasvoihin koskeminen saattaa sattua, enkä ole enää ollenkaan varma haluanko astua sen arvostelevan kehän keskelle. Silloin tuon esiin puolia, joita en itsessäni tunne enkä ehkä hyväksy. Haluan olla läsnä ja näyttää kuka olen, mutta en edes itse tiedä uskallanko katsoa peiliin ilman naamiota.
Niin, miksi sitten jonkun kanssa kaikesta huolimatta syntyy yhteys. Osaksi uskon, että se on rohkeutta ja halua synnyttää. Uskallusta tuoda esiin itsensä ja halua katsoa, kuka edessäni seisoo. Ehkä myös tarvetta jakaa itsestään ja saada jotain takaisin. Mutta eihän se riitä. Taustalla on oltava jokin käsittämättömämpi voima, joka luo yhteyden ilman sanojakin.
Ehkä se on jumaluutta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Yhteys muodostettu.
Tapasin vähän aikaa sitten vanhan ystäväni ja jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyi parisuhdekuvioihin. Ystävä hehkutti kuinka tunsi yhteyttä, jotka ei missään aikaisemmassa (hyvässä ja toimivassa) parisuhteessaan ollut kokenut. Joskus mietin itsekin ovatko kyseessä korkeammat voimat, kun noita yhteyksiä syntyy - oli sitten kyse parisuhteista tai ihan vain ystävyyssuhteista (joiden erottelu tuntuu muuten välillä vähän keinotekoiselta).
Olen kokenut yhteyden tunnetta niin ihmisiin, kaupunkeihin kuin luontoonkin. Ajattelin välillä kyseessä olevan jonkin selittämättömän voiman - ja usein ajattelen edelleen. Jossain vaiheessa kuitenkin koin ahaa-elämyksen: Kaikkea ei tarvitse selittää. Ehkä se on jumaluutta, ehkä ei.
Omien tunnelukkojeni avaamiseen on auttanut todellisten tunteiden paljastaminen, vaikka se usein todella vaikeaa onkin. Hyväksymättäjä jäämisen ja torjutuksi tuleminen pelottaa. Ajan kanssa aluksi negatiivisetkin kokemukset ovat kuitenkin loppujen lopuksi kasvattaneet.
Muistan kun olin auttamattoman ihastunut hyvään ystävääni, joka oli taas löytänyt vähän aiemmin löytänyt unelmiensa poikaystävän. Päätin kertoa tunteistani, vaikka se otti koville ihan vain jo siksi, että halusin olla ystävälleni rehellinen. En myöskään nähnyt mitään muuta keinoa päästä omien tunteideni yli. Lopputulos oli täynnä itkua, häpeää ja itseni sättimistä.
Vähän ajan päästä kuitenkin huomasin oloni parantuneen, kun olin tosiaan uskaltanut tuoda itsestäni edes jotain esille odottamatta mitään. Lopputuloksena oli myös entistä syvempi ystävyys.
Yritän olla rehellinen tunteistani sekä itselleni että muille. Omalla kohdallani se on ollut hyvä ratkaisu.
my 2 emo cents
Kiitos avoimuudesta.
Usko pois, tiedän täydellisesti mistä puhut. Hiljaa olemalla selviäisi ehkä helpommin, tunteitaan ajattelematta tai varsinkaan paljastamatta välttyisi ehkä kuohuilta. Mutta mitä elämää se olisi? Haluan näyttää läheisilleni todellisen luonteeni, vaikkei se ole helppoa. Ja uskon siihen, että sanomattomatta jääneet asiat painavat ja hiertävät ja vaikuttavat väistämättä ilmapiiriin. Olo on paras kun saa olla vapautuneesti oma itsensä.
Ja se helpottaa, ettei kaikkea voi tai tarvitse ymmärtää. Pääasia että on ja antautuu sille.
Lähetä kommentti