Italian tuoksu

Avauduin juuri äsken ranskanopettajalleni, joka erehtyi tunnin jälkeen kysymään, miten Rooman matka meni. Että niin kun se on vähän ristiriitainen maa ja kun olen siellä Milanossa ollut vaihdossa ja kun Italiassa pitää olla hyvät verkostot että siellä selviää ja niin kun oli se poikaystävä silloin ja onhan Roomassakin tullut käytyä nyt viisi kertaa ja juu on siellä kyllä hyvät ruuat ja onhan siellä kaunista mutta niin toisaalta aika vaikeeta kuitenkin hyväksyä sen maan piirteitä. Hmm, pitäisiköhän vaikka nähdä kavereita useammin?

Mutta Italia on minulle ristiriitainen. Koen joka ikinen kerta sen saman haltioitumisen, kun koneeni laskeutuu. Ensimmäisenä minut vastaanottaa Italian tuoksu. Väitän, että sillä maalla on oma tuoksunsa, joka huumaa. Ja se tuoksu on merkinnyt minulle onnea, rakkautta, vapautta, iloa ja tulevaisuutta. Tunnen lentokentän. Tunnen junan ikkunasta näkyvät kellertävät pellot, rosoiset murattien ja graffitien peittämät talot. Tunnen sen teiniryhmän, joka istuu käytävän toisella puolella mustissa takeissa ja farkuissa ja keskustelee kovaan ääneen. Junan penkki on tuttu sininen, jonka päätukea on toiselta puolelta kohotettu lepäämistä varten. Ja vhuuum. Yhtäkkiä tulee epämukava olla.
Tämä maa ei ole minun.
Tämä maa on minulle huono.
Tässä maassa minun on paha olla.

Kunnes taas kävelen kaduilla ja tuoksu huumaa. Upeat, massiiviset Italian puut. Ihanat ravintolat ja kahvilat. Ilmassa hehkuva historia ja kävelijöiden kenkien kopina sekä rupattelun äänet. Ja se sama tuttuus. Minä uskoin ja halusin tätä. Vhuuum. Pinnallisuus. Epäoikeudenmukaisuus. Individualismi. Töykeys. Puhetta puhetta ja vähän tekoja. Naurua asioille, joille minä en voisi nauraa. Hyväksyntää asioille, jotka saavat ihoni kananlihalle. Ihmisiä, joille oma mielihyvä tulee ensin.
Joiden sanakirjasta ei löydy uskollisuutta.
Jotka sanovat olevansa ystäviäsi, mutta haluavat hyötyä sinusta.
Joilla ei ole arvostusta, sillä "hänen olisi pitänyt tajuta" tai "hänen olisi itse pitänyt pitää puolensa".

Mutta koska minä tiedän sen kaiken, minä voin ymmärtää. Minun pitäisi ehkä hyväksyä, ja hetkittäin sen teenkin. Ja silloin haaveilen taas kaupunkiasunnosta, oman paikkani etsimisestä italialaisen trendikkään menevyyden ja perinteisten tapojen kontrastissa. Haaveilen proseccosta ennen ruokailua, kohteliaista tavoista, eloisista keskusteluista, oikean eurooppalaisen suurkaupungin tunnelmasta. Kunnes rinnassa taas ahdistaa. Jos kaipaan ympärilleni aitoutta, sitä en Italiasta helposti löydä. Olen kriittinen, tiedän. Olen mustavalkoinen, tiedän senkin. Olen asioita, joita en haluaisi olla ja siksi kerta toisensa jälkeen palaan Italiaan. Ehkä huuma tällä kertaa voittaisi.

Katjan ansiosta pääsen helpommin sisälle Rooman kaupunkikulttuuriin, joten nytkin panostimme siihen nähtävyyksien sijaan. Kävimme mm. loistavilla Roma suona indie -musiikkifestareilla fiilistelemässä roomalaisia indiebändejä. Yksi pääesiintyjistä oli I Mostri, jonka video on alla. Kohtuullisen italialainen video, sanoisin. :) Tuo megafoniin huutava laulaja oli muuten erään ruotsalaisen tytön poikaystävä, joten meidän seurue löytyi tietysti heti lavan edestä, siitä moshpitin vierestä (kyllä, italialaisetkin osaavat muodostaa moshpittejä).



Sen lisäksi leikin kampaajaa, söin herkullista mozzarella di bufalaa, tapasin paljon sekä tuttuja että tuntemattomia ihmisiä, kävelin keskustassa, join viiniä, keskustelin italialaisuudesta ja juoksin Katjan perässä kymmeneen eri bussiin, joilla kierrettiin kaupunkia niin, etten osaa yhtään sanoa, missä päin esimerkiksi lauantai-illan paikka Circolo Degli Artisti oikeastaan on. Huumaannuin ja ahdistuin ja huumaannuin jälleen.

Sitä lontoonraesuklaata olisi muuten voinut sitten olla enemmänkin. Kysyntä Roomassa on kova.