Mihin on kadonnut lapsuuden rento, spontaani hengailu? Se, kun mentiin soittamaan naapurin ovikelloa ja sitten kuunneltiin Marikkia kasetilta ja piirrettiin tussilla erilaisia kasvoja ja prinsessoja. Ihan vain siksi, kun ois kiva tehdä yhdessä jotain ei-niin-ihmeellistä.
Jostain kumman syystä ihmisten tapaaminen vaatii nykyisin kuukausia aikaisemmin sovittua keikkaa, etukäteen varattua leffaa, matkaa ulkomaille tai vähintään tunnin laittautumista viininmaistelua varten. Hengaamiselle täytyy olla syy! Eihän sitä nyt toiselle tohdi esittää, että ois vaan kiva istuskella hiljaa ja puhua niitä näitä jos niikseen tulee. Sen sijaan ehdotetaan uuden kahvilan testaamista ja lähetetään linkkejä mielenkiintoisista teatteriesityksistä. Ehkä sitä kuvitellaan, ettei oma persoona riitä houkuttelemaan toista tv:n äärestä vaan pitää tarjota jotain Elämystä ja Kokemusta.
Minä siis teen näin aina. Ei sillä, on ihanaa tehdä asioita. Jos näkemiselle saa tekosyyn Ateneumin uudesta näyttelystä, niin mikäs sen parempi, ohimennen ehkä imee itseensä myös joitakin kulttuurisia vaikutteita. Toisaalta kalenteria täyttämällä voi varmistaa, että kauempana asuvaa ystävää tulee nähtyä: ehkä varatusta ravintolaillasta pidetään paremmin kiinni kuin "rötvää Annan kanssa kotihousuissa" -treffeistä. Mutta jotenkin olisi ihanaa, jos se yksinäisten iltojen rento, tyhjä oleminen olisi yhtä hauskaa ja normaalia myös muiden kanssa. (Taustaselitys: Huonosti nukuttujen öiden jälkeen kaipaus mökille tuulen huminaan kasvaa. Tervetuloa mukaan, mutta jos suoritettaisiin tällä kertaa vähän vähemmän.)
Sunnuntaina piti tehdä lettuja. Onneksi ei tehty vaan hengattiin vaan. Sängyllä ja sohvalla rötväten, tukka sekaisin mutta mieli vapaana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ymmärrän. Missä on spontaanius, "mis on kaikki sellaiset, jotka haluu tehdä muutakin kuin töitä"... No itseasiassa välillä tuntuu, että haluaisin tehdä kaikkea muuta paitsi töitä. Olla ja mennä sinne miltä tuntuu ilman, että sitä on suunnitellut kolme viikkoa.
Ystäviä ei saa koolle, ellei ole ensin lähettänyt kymmentä viestiä ja laittanut pystyyn Doodle-kyselyä vapaista päivistä!
Onneks mun kaveripiiri koostuu samanlaisista slackereista ku mä, joten melko usein löytyy seuraa päämäärättömään hengailuun. Vähitellen olen sitä jopa oppinut arvostamaan. Mikä olisi parempaa kuin kaljan ryystäminen ja paskanjauhaminen?
Olet kyllä täysin oikeassa siitä, että hengaaminen on aliarvostettua. Itse tajusin sen vasta aikuisena, koska kotona sain aikanaan oppia päämäärättömän hengailun ilman mitään sen suurempaa agendaa olevan haitallista.
Usein parhaat muistot liittyvät spontaaniin hengaamiseen vailla mitään tavoitteita, oli se sitten levykokoelman ratsaamista kaverin kanssa, kaljan kiskomista Koffin puistossa tai ihan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.
Ehkä syys siihen, että ole päämäärätön hengaaja johtuu juuri liian aktiivisesta lapsuudesta...
Lähetä kommentti