torstai 10. joulukuuta 2009
Eräänä tiistai-iltapäivänä
Olen kyllästynyt olemaan näin jumalattoman vihainen koko ajan,
kirjoitin keltaiseen muistikirjaani tiistaina juodessani liian makeaa soijalattea Cafe Javassa.
Hermoni tuntuivat olevan kireällä koko ajan ja joka päivä tunsin vain vahvistuvan tyytymättömyyden itseeni. Kuinka minä ennen rakastin syksyjä: luonnon värejä, hämäriä iltoja, kynttilöitä ja öisin kosteilta kaduilta heijastuvia kaupungin valoja. Ja sitä uuden alun tuomaa inspiraatiota ja tulevaisuuden hehkua, minkä uuden kalenterin neitsyyden vieminen aiheuttaa. Niinpä olin vihainen itselleni siitä, etten saanut syksystä sitä mitä halusin. Tyytymättömyys oli niin vahvaa, ettei sitä sietänyt ajatella, tai se veisi mukanaan.
Merkit olivat siis ilmassa. Olin jo oikeastaan odottanutkin hetkeä, jolloin jossain ylittyy näkymätön raja ja kaikki se ihon alle painettu epätoivo vyöryy esiin. Hetkeä, jolloin tsemppaaminen, uskominen, toivominen ja positiivisena pysyminen eivät enää toimi. Ja niin minä murruin tiistaina 8.12. noin kello 15:00.
Tilannetta edelsivät vihan, täydellisen tyhjyyden ja takaisinvedettyjen nyyhkäysten vuorottelevat aallot. Ja sitten oli vaikea hengittää.
Olisin tietysti voinut vain väkisin jatkaa onnen ja ilon mantrojen toistelua ja koittaa välttää tuon iltapäivän. Mutta kun kurkistaa pohjalle, ei pelkää enää. Pahan kasvot ovat nyt tutut ja kohdatessamme tiedän voittavani jälleen.
Voi, sataisipa lunta!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Tampereella oli maa valkoinen jo aamulla ennen seitsemää ja koko päivän on lumipeite hiljalleen vahvistu¨nut. Tervetuloa tänne!
Anna olet rakas!
Itse yritän olla odottamatta mitään ja keskittyä nykyhetkeen yrittäen löytää siitä uusia asioita - niin hyviä kuin pahojakin. En usko mihinkään positiivisuuden mantroihin, ainakaan yleensä. Joskus ne tosin toimivat, mutta itse tykkään säästellä niitä.
Muistan, kun yhtenä iltana kävelin kotiin masentuneena. Kaikki oli turhaa. Kaikki, mistä olin nauttinut ennen oli mitätöntä. Sellainen perusahdistus, joka oli melkein pursumassa vihaksi ympäröivää maailmaa kohtaan. Menin kotiin yhtä vihaisena.
Seuraavana päivänä muistin täysin vihan ja tajusin sen olevan ihan yhtä olematonta kuin kaikkien huonojenkin asioiden. Viha oli sen hetken tunne ja se kuului siihen hetkeen.
Myöhemmin muistin kaikki rakkaat ihmiset ja hyvät asiat, jotka ovat läsnä tässä elämässä.
Taas yksi kryptinen kommentti. Kai tässä yritän vain selittää, että tyhjyyden tunne tulee eikä sitä kannata edes yrittää paeta. Anna sen olla ja tarkastele sitä. Tai siten ainakin itse olen selvinnyt pahimmista ahdistuksen puuskista.
Piis.
and lav.
Olen itse samaa mieltä. Jälkikäteen on hienoa todeta, että murtumisen hetkelläkään uskoni ja luottamukseni elämässä selviämiseen ei kadonnut. Hetki ei ollut paniikinomainen luovuttaminen, vaan pikemminkin hengähdystauko ja toisaalta sen myöntäminen, ettei tämä ole helppoa eikä sen tarvitsekaan. Haluan ainakin ajatella niin, että on jossain määrin vahvuutta myöntää heikkoutensa ja katsoa niitä silmiin. Silloin ehkä tiedän paremmin kuka olen, enkä vain yritä täyttää päiviäni epäolennaisuuksilla ollakseni ajattelematta.
Viisaita sanoja. Hengähdystaukoja kannattaa pitää, jos meikäläiseltä kysytään. Jos niitä ei pidä, niin ne ottavat pitävät itsensä väkisin jossain vaiheessa. On tullut nähtyä liian monta esimerkkiä ihmisistä, jotka vain puskevat väkisin eteenpäin huomatakseen lopulta ettei se kannata.
Joskus (ja välillä nykyisinkin) pakenin kaikkia omia heikkouksiani yksinkertaisesti välttämällä kaikkea, missä ne voisivat tulla esiin. Nykyisin olen suhteellisen sinut omien heikkouksieni kanssa. En ole täydellinen, mutta olen kuka olen ja hyvä niin. Minulla on hyvä elämä - mitä se sitten ikinä onkaan?
En jaksa kantaa huolta huomisesta. Se tulee kuitenkin ja mitä sitte, vaikka ei tulisikaan?
Mä muistan, kuinka jo lapsena kirjoitin tarinan siitä, kuinka herään vanhempana ja huomaan eläväni elämää, mitä en halua. Se oli jollain tasolla suuri pelko mulle. Että mä vaan eläisin eteenpäin, ehkä noudattaisin jotain ulkoapäin saneltuja hyvän elämän ohjeita, mutta en pysähtyis matkan varrella miettimään, mitä mä oikeasti haluan. Oon sit varmaan just nyt päinvastaisessa tilassa ja takeltelen, koska en haluaisi tehdä niitä vääriä päätöksiä ja elää väärää elämää. :D
Toisaalta kaikesta huolimatta mä oon aika huoleton. Everything happens for a reason.
Niinno. Ulkoapäin saneltuihin hyvän elämän ohjeisiin on hyvä suhtautua kriittisesti. Toisaalta pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen, kun se on jo kerran keksitty.
Ainakin itse olen saanut vaikutteita omaan elämänasenteeseeni kaikilta, jotka olen tavannut, kaikesta mitä olen kuullut ja nähnyt sekä kaikesta mitä olen lukenut. Erityisesti moni lukemani kirja, runo, essee tai artikkeli on vaikuttanut siihen miten suhtaudun elämääni. Toki omat kokemukseni ovat keskeisin vaikutteeni, mutta en oikeastaan halua erottaa koettua ja luettua toisistaan. Lukeminen on kokemista ja tietyllä hetkellä tietyn tekstin lukemiseen liittyy sillä hetkellä pinnalla olevia tunteita, jotka vaikuttavat siihen miten lukemani tulkitsen. Sama pätee tietysti kaikkeen muuhunkin.
Tunteet ovat osa todellisuutta - halusimme sitä tai emme. Taas tällä viikolla huomasin kuinka niiden välttely on aivan samanlaista todellisuuden pakoilemista kuin vaikkapa päänsä turruttaminen juomalla (mikä tietty on usein myös omien tunteidensa pakoilemista).
Taas päästään siihen, että osa kliseistä on ihan oikeasti totta - ainakin omalla kohdallani. En todellakaan väitä tietäväni mitä hyvä elämä on kellekään muulle, mutta en usko kenenkään puhuneen kultaisesta keskitiestä ilman syytä.
Siksi yritän kuunnella sekä järkeäni että tunteitani. Se tuntuu useimmiten toimivan. Joskus heittäydyn rationaaliseksi ja joskus annan tunteiden viedä. Kaipa se mitä oikeastin haluan löytyy jostain. Ja jos ei löydy, niin yritän pitää mielessä, että etsiminenkin on ollut ihan mukavaa.
Niin, ehkä olet käännekohdassa. Tai itse ainakin olen ollu jo muutaman vuoden ajan. Tässä vain yritän seurata tunteitani miettiessäni mitä haluan. Aika harva päätös on peruuttamaton. Siksi olenkin yrittänyt kokeilla kaikkea mitä olen aina halunnut. Jotenkin tuntuu siltä, että katuisin jälkeenpäin enemmän tekemättä jäänyttä kuin tehtyä.
Lähetä kommentti